IRC-Galleria

Uusimmat blogimerkinnät

Selaa blogimerkintöjä

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Iiiiikiiiivanhoja kolumneja opiskeluajoiltaKeskiviikko 09.04.2008 21:38

Täydellisen naisen myytti

Kesti monta maanantai-iltaa ymmärtää miksi Nelonen käänsi kultaisella maapallolla palkitun menestyssarja Desperate Housewifesin tökerösti suomeksi Täydellisiksi naisiksi. Nelosen viittaus täydellisyyteen – tai pikemminkin täydellisyyden tavoitteluun – kertoo kuitenkin ajastamme (ja myös itsestämme) enemmän kuin arvaammekaan. Suomennos tiivistää sen surullisen faktan, että ”Oma kulissi kullan kallis” kuvaa myös monen aivan tavallisen suomalaisnaisen, väsyneen kotiäidin, kiireisen duunarin, ahkeran ja ahdistuneen opiskelijan, identiteettiään etsivän varhaisteinin, lapsettoman uraohjuksen, tai pullantuoksua yritteliäästi taikovan isoäidin mentaliteettia. Vaikka aina emme elämässä onnistuisikaan, on tärkeää että ulospäin näyttää siltä, että olemme onnistuneet, ainakin jossain määrin ja jossakin. Nykymaailmassa tämä jokin keskittyy yleensä siihen, miltä – ei pelkästään nainen, vaan – naisen maailma näyttää.

Mistä tässä sitten oikein on kysymys? Miksi ideaaliuden tavoittelemisessa nimenomaan pinnallisilla asioilla on merkitystä? Todennäköisin vastaus on se, että muilta haetaan hyväksyntää: halutaan sulautua joukkoon ainakin päällisin puolin, koska tämähän on se, joka meistä ulospäin näkyy. Ulkonäkönormit ovat ehkä selkeimmät normit, joiden mukaan tässä maailmassa eletään. Nykyään tämä pätee niin mieheen kuin lapseenkin, mutta naisille tämä on aina ollut erityislaatuinen ongelma. Yhteiskunnassamme on vallalla myyttinen käsitys, joka samastaa naisen kauneuden hänen onnistumiseensa yleisesti elämässä kytkemällä sen henkiseen kauneuteen ja moraaliseen hyvään. Yhä useampien itsevarmojen, viehättävien ja menestyvien naisten pinnan alla kytee itseinhoa, fyysisiä pakkomielteitä, sekä vanhenemisen ja kontrollin menettämisen pelkoa. Pärjätäkseen maailmassa on parasta varmistaa ensin ulkoinen kauneus, koska ilman sitä ei sisäistä kauneutta taida huomata kukaan. Plussaa on, että myös koti näyttää kivalta ja lapset on siististi puettu. Ja kaikkihan tietävät, että kaunistautuminen on varsin miellyttävä osa naiskulttuuria!

Se miltä naisen maailma näyttää, palautuu luonnollisesti materiaan. Naisruumis on kuin puute ja vajavaisuus, jota pyritään kaikin voimin (lähinnä oikeiden tavaroiden avulla, mutta lähiaikoina myös silikoni ja Botox ovat olleet suosittuja) peittelemään. Kun ostan tämän arkkitehtuurisesti(!) pidentävän ripsivärin, kampaan tukan muodikkaasti kiharalle ja tungen farkun lahkeet uusiin mokkasaappaisiin (ja näinhän minä juuri teen), minusta tulee ihana, haluttava ja naisellinen. Näytän täydelliseltä! Tosiasia on kuitenkin se, että oli katsojana sitten oma mies, ventovieras, ystävätär, sukulainen tai puolituttu, naisellisuuden ulkoinen tavoitteluni palvelee tässä muodossa vain kulutusyhteiskunnan etuja. Kaunis voi nimittäin olla muutenkin. Toisin sanoen me itse rakennamme sitä maailmaa, jossa hyvännäköiset saavat parempaa palkkaa kuin persoonalliset ja pulleahkot, pääsevät hyviin naimisiin, ja ennen kaikkea näyttävät muita onnellisemmilta. Helpompaa olisi kirjoittaa alkaneen vuoden kunniaksi ylös ne asiat, jotka oikeasti tekevät oman olon onnelliseksi. Jos pystyy uskottelemaan itselleen olevansa onnellinen koska näyttää joltain (tässä tapauksessa siis omasta mielestään kauniilta, vaati mitä vaati), saa rauhassa ollakin. Jos taas ei vaivaudu edes uskottelemaan itselleen mitään, vaan tieten tahtoen uskoo ja luottaa siihen, että maailma pyörii pinnallisten asioiden ympärillä, saa varmasti myös elää sen mukaisesti niin hyvässä kuin pahassakin. (Toivon todella, ettei tämä pelkästään takaa parempaa palkkaa ja aviomiestä.) Tulevaisuudessa kaikki sitten näyttävätkin samasta muotista valetuilta ja plastiikkakirurgibisnes kukoistaa.

Vaikka kulttuurimme pinnallistuukin pinnallistumistaan, tämän päivän lounaspöydän tai naisten lenkkisaunan puheenaiheeksi nätti tai peräti täydellinen ulkonäkö ei kuitenkaan riitä. Kulissin on pysyttävä pystyssä myös silloin kun avaa suunsa tai kotiovensa. Se mikä Täydellisten naisten arkea tragikoomisesti värittää, määrittää myös aivan tavallisen naisen elämää. Kauneuden lisäksi on nimittäin olemassa toinen (ainakin tietynlaista) naiseutta kiltistä tyttöydestä keski-iän kriisien kautta elämän ehtoopuolelle kuvaava sana ja se on perfektionismi; pyrkimys siihen, että kaikki näyttää hyvältä: sekä mies, lapset ja edustuskelpoinen koti, että menestyksekäs ura, glamourin hohtoinen vapaa-ajanvietto ja sporttiset harrastukset. Ihmisellä pitää olla kaikkivoipaista kunnianhimoa! Surullista tässä on hengettömyyden lisäksi kuitenkin se, että tavoitteluksi tällainen elämä myös jää. Täydellisyys on nimittäin harvoin saavutettavissa. Kuka tahansa Täydellisiä naisia katsonut tietää, että ulospäin seesteiseltä vaikuttava aurinkoinen miljöö kauniine ihmisvartaloineen on sisältäpäin lähes kaikin puolin (mutta samalla niin suloisesti) rempallaan. Eikö annettaisi välillä olla näin myös täällä Pohjolassa, missä ihmiset kauniine toppaverhoiltuine vartaloineen puskevat kohti lähikauppaa talviviiman pussaillessa poskipäitä? Ei aina tarvitse näyttää hyvältä. Tosin puhdas pitää olla, ja ehkä ihan vähän huoliteltu. Ja muistaa imuroida vähintään kerran viikossa, jos vaikka sattuu tulemaan yllätysvieraita.

***********************************************************************

Kolumni Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Muusan julkaisemaan Oheiseen 1/2006
KUN MIKÄÄN EI RIITÄ!

Ajatuksia Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen ja Kirjallisuudentutkimuksen valtakunnallisen tutkijakoulun järjestämästä Minä ja markkinavoimat –seminaarista 17.-18.2.2006

”Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen, sen kaiken teen mä siksi vain, että kulta sä jaksat olla mun omanain”. Näin hellyttävän turkulaisduon banaalien sävelten inspiroimana voisi huokaista, että niinpä niin ja joopa joo. Jokainen meistä nousee aamuisin jonkin takia sängystä, joko lorvimaan tai tienaamaan, sivistämään itseään tai ainakin haaveilemaan. Itsekkäät omien intressiensä pönkittäminä ja läheisriippuvaiset rakkaidensa takia. Sitten löytyy myös joukko niitä, jotka muuten vain naiivisti toivovat tekemisiensä edes jollain tavalla vaikuttavan tähän maailmaan, jossa enemmän tai vähemmän onnellisina ja kiitollisina elämme ja olemme. Odotamme seuraavaa elämänvaihetta, kesää ja ensi viikonloppua, muistelemme haikeina lapsuutta, viime syksyä ja 90-luvun kesäfestareita. Unelmoimme onnesta, kulutamme aikaa. Käymme kaupassa ja hammaslääkärissä, luemme tenttiin ja viisastuaksemme.

Mutta mikä sitten tekee meidät onnellisiksi? Odotus ja muistelu? Intellektuelli keskustelu ja toiset ihmiset? Rakkaus? Nuoruus ja terveys? Metsä, maisterintutkinto, kivat kevätkengät tai uusi iPod, johon mahtuu lempimusiikkia jopa kolmen päivän edestä? Vai kenties mukaansatempaava kirja Eero Aarnion pallotuolissa koskettavan elokuvan odottaessa dvd -soittimessa kotiteatterilaitteen kaukosäätimen käteen ottamista? Tai edes haave tästä (olettaen, että kokonaisuudessaan unelma pitää sisällään rakkaita ihmisiä ja sellaisen päivätyön, jossa voi kohdata haasteita ja toteuttaa itseään luovasti ilman, että joutuu stressaamaan taloudellisesta toimeentulosta)? Materialismi määrittää arvomaailmaamme salakavalasti. Onnellisuuden tavoittelussa narsistisista ja hedonistisista arvoista on tullut päällimmäisiä. Yritämme olla kriittisiä ja tiedostavia, mutta kuitenkin tyydytämme tarpeemme tavaroilla, tunnistamme itsemme tavaroistamme, ja esittelemme itseämme muille kulutushyödykkeiden ja palveluiden kautta. Tienaamme, ostamme ja omistamme – olemme olemassa kapitalistisen teollisuusyhteiskunnan orjuuttamana välineenä.

Modernissa kapitalismissa kaikesta – niin kulttuurista, tiedoista, taidoista kuin rakkaudestakin – on tullut markkinoilla vaihdettavia tuotteita, kauppatavaraa. Rahasta on tullut kaiken päämäärä ja hyvinvointiyhteiskunnasta kilpailuyhteiskunta. Emme ole täällä enää tehdäksemme tärkeitä asioita, vaan tuottaaksemme tarpeeksi hyvin. Markkinavoimista on tullut minää suurempi subjekti. Kun ihmisen aineelliset tarpeet tyydytetään, hänet turrutetaan ajattelemasta. Meistä on tullut näennäisyksilöllisiä kuluttajia. Tuudittaudumme ajatukseen siitä, että olemme sentään vapaita ostamaan mitä mieli tekee: lukemaan kirjoja, joilla on massiivisimmat mainoskampanjat, katselemaan elokuvia, jotka voittavat Oscareita ja kuuntelemaan musiikkia, jota meille rikastumisen toivossa sävelletään.

Miten meistä sitten on tullut markkinavoimien sätkynukkeja? Vastaus on yksinkertaisuudessaan tyhjentävä: Siksi että meidän pitää koko ajan tavoitella jotain lisää, olemme alati itseriittämättömiä. Markkinavoimien edellytys on puutteen kokemus. Aina tulee jotain mitä on vielä saatava, eikä mikään koskaan riitä kuin hetkeksi. Kaikki on kliseisesti ollut silloin ennen paremmin, tai tulee olemaan sitten kun (minulla on rahaa tehdä mitä haluan). Sen sijaan, että ihminen turruttaa itseään materialistisilla nautinnoilla – jotka on kovalla työllänsä ansainnut – pitäisikin nauttia toiminnasta itsestään. Kantin sanoin: jokainen ihminen on päämäärä. Pitäisi vain päättää mitä se itse toiminta on, jollei tienaamista, ostamista ja omistamista. Sinä sen tiedät. Mikä riittää? Vaikka Matti ja Teppo kauniisti kultiensa takia töitä paiskivatkin, he eivät tasan tarkkaan nouse joka ainoa aamu seitsemäksi yhtään minnekään. Iskelmätähdet keikkailevat iltaisin. Mutta eivät he taida paljon tienatakaan.


Hanna J.
Kirjoittaja on wannabe Sex and the city (of Turku) -kolumnisti, joka on huolissaan siitä mitä tuleman pitää


« Uudemmat - Vanhemmat »