IRC-Galleria

Kasvot, kädet, rintakehä, hiukset haihtuvat tuuleen, jalkojen alla on vain ilmaa.

En kosketakaan maata.

Mieleni, ruumiini on tuuli. Hetken, sen autuaan hetken sieluni on yksi tuulen kanssa, nousee sen mukana
ilmaan
ylös
ja puhkaisee pilven
yhtyen auringon valoon ja kirkkauteen.

Sen autuaan hetken.

Maan pinnalla herään taas,
juosten tietä
- jalkani syövät, hotkivat maata.

Autuas on sekin hetki, kun lihakset polkevat mitään enää tuntematta vauhtia euforiseen ruumiiseeni.

Sen hetken on juokseminen ainoa totuus, totuus; tuuleen pakeneva hiusnauha (jota en jää kaipaamaan), tuskin maata koskettavat jalat ja sydän, joka saa kerrankin lentää vapaana kuin kotka, yöperhosen siipien lailla väpättäen.

"Äiti.

Kun kuolen

salli ruumiilleni lepo povessasi ja anna sieluni lentää pinnallasi tuulena,
hipoen merten loikkivia delfiinejä,
metsien väsymättä juoksevia susia
ja arojen uljaita villihevosia.

Anna minun puhaltaa lentoon ja leikkiä syksyn lehdillä,
anna minun vismoa sadetta.

Anna minun tuoda lohtua rakkailleni - heidän hiuksillaan leikkien, puhaltaen varoen pois äänettömät kyyneleet heidän poskiltaan.

Äiti,

anna minun yhä silloin laulaa heille, jotka osaavat kuunnella,

koskettaa heitä jotka osaavat sen tuntea.

Heidät tahdon kietoa syliini, lohduttaa ja kertoa

että olen yhä heidän vierellään

enkä heitä koskaan hylkää."