IRC-Galleria

Se on ihmeellistä, kuinka kaiken hyvän arvon huomaa vasta kun sen menettää. Minä opin sen kaikkein tuskallisimmalla tavalla. Menetin jonkun minulle rakkaan, menetin sinut. Se oli tuskaisinta mitä minulle on tapahtunut. En voinut asialle mitään. Sinut riistettiin minulta, vaikka taistelin vastaan. Se kaikki oli kuitenkin turhaa. Taistelin väistämätöntä vastaan. Kun menetin sinut, ymmärsin vihdoin kuinka paljon merkitset minulle, mutta se oli liian myöhäistä. Sinä olit poissa ja tiesin etten saisi sinua koskaan takaisin.
Silloin minä itkin. Vuodatin vuoksesi kyyneleen ja sitten toisen ja vielä yhden ja lopulta niin monta, ettei niitä voinut edes laskea. Minä todellakin itkin vuoksesi.
Haaveilin usein, kuinka saan sinut takaisin. Kuinka juoksen luoksesi ja sinä tulet minua vastaan ja saan taas koskettaa sinua. Mutta melko pian lopetin haaveilun. Se satutti minua liikaa, sillä minulle tehtiin selväksi, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. En kestänyt kuulla puhuttavankaan sinusta. Olin niin murtunut, niin surullinen ja niin yksin.
Lopulta unohdin sinut...

Kunnes tuo päivä saapui. Kunnes sinä saavuit. Palasit takaisin luokseni täysin odottamatta. En voinut uskoa silmiäni, kun seisoit edessäni, kuin päivääkään ei olisi kulunut, vaikka oli kulunut vuosia. Katselin sinua ja tiesin kuinka kaunis olit, vaikken voinutkaan nähdä sinua yön pimeydessä. Tulit luokseni, ja tunsin hellän kosketuksesi. Se oli juuri sellinen kuin muistinkin. Tartuin sinuun kiinni, enkä halunnut koskaan päästää irti. Sinua ei enää vietäisi luotani. Ei vaikka mitä tapahtuisi. Minä pysyisin vierelläsi siitä hetkestä eteen päin. Se oli lupaus, jota en voisi rikkoa. En koskaan.

Kun nyt olet taas luonani, olen onnellinen. Minä muistan kertoa sen sinulle joka päivä, ikuisesti. Samalla kuiskaan korvaasi, niin hiljaa että vain sinä juuri ja juuri kuulet nuo sanat, jotka olen sinulle niin pitkään halunnut sanoa:
"Minä Rakastan Sinua"