Mikä ajaa ihmiset niin epätoivoiseen tilanteeseen? Usein vastaukset löytyvät lapsuudesta. Hyväksikäytöt ja perheväkivalta, kaikki lapsen traumaattiset kokemukset ajavat heidät myöhemmällä iällä tarkastelemaan itseään ja ajattelemaan menneitä kokemuksiaan. Kuitenkaan asioiden pohtiminen ei olekkaan niin helppoa. Unohdetuista tunteista, pois suljetuista tapahtumista ja henkilöistä tulee nykypäivää ja ne alkavat vaikeuttaa arkielämää.
Ahdistus. Tuska. Kuitenkaan ei ole ketään jolle puhua, vaikka ympärillä olisi kasapäin läheisiä ihmisiä. Tilanne on kuin elokuvassa: Kaupungin keskustassa, sillalla, seisoo normaalin näköinen nuori nainen. Hänen ohitse kulkee satoja, jopa tuhansia ihmisiä. Tilanne nopeutetaan. Nainen seisoo paikallaan ja ihmiset vain kulkevat hänen ohitseen. Kukaan ei tunne häntä, eivätkä välitä tai edes huomaa sitä, että hän on seisonut siinä auringon noususta sen laskuun. Taivas värjäytyy punaiseksi. Hän on yksin. Tilanne on väistämätön. Vai onko? Olisiko edes yksi noista tuhansista ihmisistä voinut pysähtyä, ja kysyä "Oletko kunnossa?" Tämä olisi saattanut pelastaa naisen.
Aina sitä pelkää. Sitä, ettei läheisillä ole kaikki hyvin. Sitä, ettei itsellä ole kaikki hyvin. Koskaan ei voi olla liian varma. Ehkä joku pitää yllä kulissia. Joku taas ei edes vaivaudu ja kaikki luulevat vain hänen olevan kuollakseen mustasukkainen tai muuten vain sekaisin. Sanotaan, että hyvälle ystävälle voi kertoa kaiken. Kuitenkin: Kuinka voi kertoa, että meinaa tehdä itselleen jotain niin lopullista ja peruuttamatonta? Kuinka voi kertoa, että on niin paha olla ettei voi elää?
Joku kertoo siitä sinulle. Sinä et osaa sanoa mitään muuta kun että välität siitä. Ajattelet vain tilannetta, jossa kaverisi istuu vessan lattialla. Ovi on lukossa. Hän on riidellyt poikaystävänsä kanssa. Ero oli väistämätön. Mutta hän ei halunnut jäädä yksin. Hän itkee. Mustat meikit valuvat kyynelten mukana. Hänellä on veitsi kädessään. Hän pyörittelee sitä vapisevin käsin. Hänen vieressään on kännykkä. Yhtäkkiä kännykkä alkaa soida. Tyttö säikähtää ja veitsi lipsahtaa hänen käsistään tehden tälle haavan sormeen. Sattuu. Veripisaroita tippuu valkoiselle laatoitukselle. Hän puristaa kätensä nyrkkiin. Veri valuu hänen rystysiään pitkin lattialle. Hän painaa puhelimen punaista luuria. Samalla kännykkä tahrautuu vereen. Hän katsoo rannettaan. Edellisetkään viillot eivät ole vielä parantuneet kunnolla. Nyt tämä on kuitenkin erilaista. Nyt ei ole kyse vain itsensä satuttamisesta, vaan jostakin paljon vakavammasta.
Tilanne tuntuu epämiellyttävältä. Kaveri alkaa itkeä kertoessaan. Näet viillot hänen käsivarsissaan. Et tiedä mitä pitäisi sanoa, miten suhtautua? Halaat häntä. Alat itsekkin itkeä. Sinulle tulee huono olo. Kuika voi olla huomaamatta jotain tuollaista? Nyt vain haluaisit unohtaa. Haluaisit, että heräisit sängystäsi ja ettei mitään olisi tapahtunut. Kaikki olisi ennallaan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Kuin kymmenen kylmää tikaria olisi upotettu suoraan rintakehästä sydämeen.
Kuitenkin, tätä se on. Monilla ihmisillä ympäri maailmaa joka ikinen päivä on yhtä tuskaa. Hän istuu edelleen vessan lattialla. Ihan yksin. Sormeen sattuu vielä, mutta sydämeen sattuu enemmän. Ainoat asiat miksi hän lopettaisi tähän ovat perhe ja läheiset ihmiset. Välillä tuntuu etteivät hekään välitä. Viimeinen tikki oli riita hänelle rakkaimman ihmisen kanssa. Kännykkään tulee viesti. Poika tiesi, että jos hän tekisi itselleen jotain niin tyttö ei voisi elää itsensä kanssa. Hän ei kuunnellut. Tyttö lukee viesin veren tahrimasta näyöstä. "En ikinä satuttaisi sinua. Kuolen mielummin itse" Tyttö viiltää ranteensa. Hän menettää tajunnan. Hänen ympärilleen alkaa syntyä yhä suureneva verilammikko.
Miksi vasta omissa hautajaisissaan saa tietää kuka oikeasti välittää?