IRC-Galleria

Minä tunnen pohjan, hän sanoo. Tunnen sen
syvimmällä juurellani.
Sitä sinä pelkäät.
Minä en pelkää; olen ollut siellä.

Merenkö sinne kuulet minussa,
sen tyytymättömyyden?
Vaiko olemattomuuden äänen, joka oli
hulluutesi?

Rakkaus on varjo.
Vaikka kuinka valehtelet, parut sen perään,
kuuntele: nämä ovat se kaviot; se on
mennyt, kuin hevonen.

Niin minä laukkaan koko yön, kiihkeästi,
kunnes pääsi on kivi, pieluksesi pieni
ravirata,
joka kumisee, kumisee.

Vai tuonko sinulle myrkkyjen äänen?
Tämä on sadetta nyt, tämä suuri vaitiolo.
Ja tässä sen hedelmä: tinanvalkoinen
kuin arsenikki.

Olen kestänyt auringonlaskujen julmuuden.
Juurta myöten kärventyneinä
minun punaiset säikeeni palavat pystyyn,
teräslankakäsi.

Nyt minä pirstoudun palasiksi, jotka lentävät
ympäriinsä kuin sauvat.
Näin ankara tuuli
ei siedä sivustakatsomista: minun täytyy
huutaa.

Myös kuu on armoton: se tahtoisi laahata minua
julmasti, koska olen hedelmätön.
Sen säteily vahingoittaa minua. Tai kenties
olen pyydystänyt sen.

Miten päästän sen irti, päästän sen irti
ohenneena ja litteänä, kuin suuren leikkauksen
jälkeen.

Kuinka sinun pahat unesi riivaavat ja
ja rikastuttavat minua.

Minussa asuu huuto.
Öisin se lepattaa ulos
ja etsii väkäsillään jotain jota rakastaa.

Säikähdän tätä pimeää olentoa,
joka minussa nukkuu;
kaiken päivää tunnen sen pehmeät, untuvaiset
liikahdukset, sen ilkeyden.

Pilvet kulkevat ohi ja haihtuvat.
Nuoko ovat rakkauden kasvot, nuo kalpeat,
menetetyt?
Niidenkö tähden kiihdytän sydäntäni?

Enempään tietoon en kykene.
Mitkä ovat nämä kasvot, noin murhaavat
oksien kuristuksessa?

Niiden suudelma on kavalaa happoa.
Ne kivettävät tahdon. Tässä ovat ne
yksinäiset, hitaat erehdykset
jotka tappavat, tappavat, tappavat.
-Sylvia Plath