IRC-Galleria

Jämä

Jämä

oot salee joku pissi s jos mun kuvii kat

Uusimmat blogimerkinnät

Selaa blogimerkintöjä

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Myytit ja historiaPerjantai 07.03.2008 02:46

Myyttiset historiakäsitykset ja kullan kimalteiset henkilökultit elävät sitkeästi nyky-Suomessakin. Tämän osoitti selkeästi Ylen A-talk ohjelma, jossa keskusteltiin marsalkka Mannerheimin elämää fiktiivisesti kuvaavasta suomalaisanimaatiosta. Animaatiossa vihjataan Mannerheimin olleen homo, ja siitäpä vasta on mylläkkä syntynyt. Tämä väite on suututtanut tietyt tahot ja johtanut laajaan julkiseen debattiin.

A-talkin vastakohtaiset keskustelijaparit kuvannevat hyvin erilaisia kulttuurillisia ja maailmankatsomuksellisia jakolinjoja ja niistä johtuvia tapoja suhtautua tämänkaltaiseen aiheeseen. Bjarne Kallis ja Gustav Hägglund olivat suivaantuneita ”Suurimman Suomalaisen” kullatun maineen lokaamisesta ja siitä, että häntä on kutsuttu mm. teurastajaksi. Toista katsantotapaa edustivat kaksi tamperelaista naista, itse syytösten ja tappouhkausten kohteeksi joutunut animaatiotaiteilija Katariina Lillqvist ja kansanedustaja Minna Sirnö.

Hägglund ja Kallis tuntuivat olevan suivaantuneita siitä, että heille pyhää symbolia vastaan oli hyökätty. Tiettyjen konservatiivisten tahojen tajunnassa Mannerheim tuntuu olevan myyttinen hahmo, suurin suomalainen ja kansamme vapauden maaginen lunastaja. Se, ken uskaltaa kyseenalaistaa näitä pölyttyneitä historian myyttejä, saa nykyäänkin päälleen näiden konservatiivien vihan. Suomenkin historia on pitkälti voittajien kirjoittamaa, eikä voittajan kansan mieliin iskemää ”historiallista totuutta” noin vain muuteta. Tuo totuus kätkee sisälleen mm. sankarillisen kuvan vuoden 1918 ”vapaussodasta”, johon Mannerheim otti osaa valkoisten asevoimien päällikkönä.

Sananvapaus näyttää olevan vaikea asia. Se on loukkaamaton itseisarvo, mutta sen käyttö vaatii aina harkintaa ja tiettyä kypsyyttä. Onko tietoinen loukkaus spekuloida sillä, oliko Mannerheim mahdollisesti homo (tätä ovat jotkut tutkijat epäilleet)? Ainakaan valkoisen Suomen hellimään kuvaan marsalkastaan ei sovi homoseksuaalisuus, joka oli pitkään kriminalisoitu Suomen laissa.

Valkoisen Suomen hellimiä hyveitä olivat maskuliinisuus, militaarisuus ja uskonnollisuus. Nämä hyveet määrittävät tapaa, jolla valkoisen Suomen ikonia, Mannerheimia, tulee konservatiivien mielestä kuvata. Historiantutkimuksen ei tule kuitenkaan kumartaa myyttejä ja kiillottaa jo ennestään valheellisen propagandan kullattuja kuvia. Viralliset totuudet ovat usein enintään puolitotuuksia ja palvelevat tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä. Olisiko jo aika haudata yksien totuuksien aika ja heittää päälle paksulti multaa?

Puhuttaessa vuodesta 1918 nousevat usein tunteet pintaan ja objektiivisuus hämärtyy. Voidaan keskustella ikuisuuksiin siitä, mitkä olivat ne syvimmät tekijät jotka ajoivat kansamme tuhoisaan sotaan – usein veljen veljeä vastaan. Historia ei ole mekaanisesti etenevä kone, eikä se etene yhteen ennalta määrättyyn suuntaan. Aina on vaihtoehtoja ja vaihtoehtoisia kehityssuuntia.

Miksi sitten sotaan ajauduttiin? Ehkä nyt yhä levenevien elintasokuilujen aikana olisi taas aika luoda katse sosiaalisiin tekijöihin. Veli nousee veljeä vastaan, jos veli häntä sortaa. Punaiset tuskin olivat verenhimoisia raakalaisia. He olivat pettyneitä ja nälkäisiä, kukaan nykysuomalainen ei voi kuvitella millaista oli torpparin tai mäkitupalaisen elämä Suomessa 90 vuotta sitten. Ihminen venyy vain tiettyyn pisteeseen asti, epäinhimillisyyteen ja sortoon on houkutus vastata samalla mitalla.

Ottamatta enempää kantaa siihen, mikä oli Mannerheimin osuus punaisten teloituksiin ja vankileireillä tapahtuneisiin kuolemiin vuonna 1918, toivoisin että Mannerheiminkin hahmoa voitaisiin katsoa monitahoisemmin. Ketä palvelee tällainen paatoksellisen nationalismin kyllästämä henkilökultti? Voin vain kuvitella miten loukkaavaa tällaisen henkilökultin pönkittäminen ja vaaliminen on ollut tuhansille punaisille ja heidän jälkeläisilleen. Miten loukkaavia ovat olleet puheet punikeista niille, joiden läheiset menettivät henkensä aatteensa puolesta. Miten loukkaavia valkoisten mahtailevat voitonparaatit ja hävinneen puolen maahan polkeminen. Nyt joitakin loukkaa se, että Mannerheim esitetään homona animaatiossa. Pyhän lehmän kimppuun on hyökätty ja siitä johtuen jotkut ovat menettäneet suhteellisuudentajunsa.

Tällainen julkinen keskustelu osoittaa sen, että kansakunnan tajunnassa märkivät yhä tulehtuneet haavat. Asioista ei tosiaan tule vaieta, menneisyyttä on kyettävä käsittelemään, on ymmärrettävä se historiallinen polku joka on johtanut nykyisen hyvinvointi(?) Suomen syntyyn. Myytit eivät palvele totuuden nimiin vannovia, ne vievät kauemmas totuudesta ja johtavat virheelliseen kuvaan historiasta. Tämä kuva heijastuu nykyisyyteen, tapaan jolla me näemme itsemme, sillä emmehän mekään tule tyhjiöstä.

2000-luvun Suomen toivoisin olevan kypsän näkemään historian muunakin kuin myyttisenä kertomuksena lähes jumalallisista johtajista ja heidän vaiheistaan. Historian sivuille toivoisi jo pääsevän vaihtoehtoisiakin ääniä. Myyttien helliminen ei ole kunniaksi millekään kansalle. Suomella on hieno ja vivahteikas historia ilman valheellisia myyttejäkin. Toivottavasti historian mutkitteleva polku johtaa vielä senkin päivän nousemiseen, jolloin myytit vaikenevat ja totuuden äänet pääsevät vahvemmin esille.







Kun vuoden 2002 ensimmäinen aamu valkeni, tuskin kukaan osasi krapulassaan odottaa minkään vallankumouksellisen voiman nostavan piakkoin päätään ja haastavan meidän perinteiset näkemyksemme maailmasta. Vuonna 2002 astui vuonna 1984 syntynyt ikäluokka aikuistumisen - tai ainakin täysi-ikäistymisen - kynnykselle. Kuitenkaan markkinavetoisella yhteiskunnalla ja pinnallisella yhtenäiskulttuurilla ei ollut antaa mitään heterogeenisen sukupolven sille osalle, joka uhmasi kanonisoituja käsityksiä elämästä, yhteiskunnasta ja taiteesta. Tälle eksentriselle ainekselle ei elämän ja aikuisuuden sisällöksi riittänyt se, että sai viikonloppuisin huudattaa Audia Kielotiellä. Tämän edistyksellisen ja tiedostavan vähemmistön kollektiivinen tajunta osasi odottaa valonkantajaa, joka johdattaisi uudistajat henkisestä umpikujasta kohti valoisempia päiviä. Mutta mistä ja milloin tämä valonkantaja ilmestyisi? Vastaus oli selviävä piakkoin...

Globaali maailma tarkoitti globaaleja arvoja ja globaalia mediaa, joka syötti meille päivittäin ohjeistusta siitä, miten ajatella ja suhtautua maailman ilmiöihin. Integraatio oli päivän sana; tasapäistävä kulttuurillinen ja taloudellinen yhdentyminen. Pissikset ja lippatukat ottivat tämän ilmiön vastaan falsetissa soivien riemun kiljahdusten saattelemana, mutta vallankumoukselliset voimat uskoivat enemmän paikallisen identiteetin - ja yhteisön voimaan antiteesina täydelliselle homogenisoitumiselle. Tämän vastaliikkeen johtaviin voimiin voidaan lukea suburbaanin kulttuurin kehdosta ponnistava mullistaja, joka tottelee nimeä Hieksin Steissi.

Lähtökohdat Hieksin Steissin toiminnalle eivät olleet suosiolliset, vuosi 2002 näytti olevan vain uusi isku tylpällä puukolla yhä syvemmälle luovuuden sisuksiin. Omaehtoinen toiminta oli pahassa lamassa kansan niellessä täysin median tuputtamat normit ja asenteet. Tämän tuhkan keskeltä Hieksin Steissi nousi kuin kallion päältä lentoon liitävä Feeniks lintu. Valonsäde kohosi jostain itäisen Vantaan sydänmailta ja se oli antava painavan panoksensa sosiaaliseen diskurssiin. Hieksin Steissin veitsi oli letaali, se katkaisi monen kuohitun lampaan kaulan ja asetti uuden tason lyriikalle ja taiteelle yleensäkin. Hieksin Steissi oli paimentava eksyneet lampaat räpin pyhille ja vilvoittaville alkulähteille.

Hieksin Steissin alkuvoimainen musiikki oli balsamia hedonistisen kulttuurin likaamille ihmismielen huokosille. Hieksin Steissin surrealististiset kuvaukset elämästä suburbaanissa sykkeessä kuvastelivat hyvin ensimmäisen lähiöissä syntyneen sukupolven ambivalenttia suhdetta kotiseutuunsa. Tälle sukupolvelle pellon laidassa sijaitseva lähiö oli jo koti, eikä kaipuu maalaisarkadiaan ollut enää yhtä vahva kuin heidän vanhemmillaan. Kuitenkin kollektiivisessa tajunnassa siinti vielä tietoisuus agraariyhteisön viattomasta ja yksinkertaisesta elämästä, joka oli ollut totta vain muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin. Hieksin Steissi kutoi ehjästi nämä kaksi maailmaa yhteen, synteesinä oli nostalgian siirtäminen maaseudulta johonkin kivikylän ja pellon väliin; vantaalaiseen suburbiaan.

« Uudemmat - Vanhemmat »