Katsoin Sinua usein nukkuessasi ja ajattelin: " Kunpa minun ei tarvitsisi koskaan menettää Sinua." Ajattelin, olemmeko liian onnellisia saadaksemme elää näin. Ajattelin, aina sanotaan- ´kel onni on, se onnen kätkeköön.´. Me emme kätkeneet, olimme onnellisia, näytimme sen toisillemme ja koko muulle maailmalle. Rakastimme, elimme, tunsimme. Kauniina kesäyönä kuitenkin herätit minut ja elit enää vain hetken. Vielä herättäessäsi minua, emme tienneet että se jäisi elämäsi viimeiseksi tunniksi.
Alkoi pimeä tie. En tahdo uskoa lähtöäsi todeksi. En vieläkään. Katsoin Sinua kappelissa, toivoin siunaustilaisuudessasi että kaikki tämä on pahaa unta ja pian palaat vierelleni. Kannoin ja laskin uurnasi viimeiseen yhteiseen lepopaikkaamme. Minä joudun vielä täällä etsimään elämälleni suuntaa, en saa tulla vielä luoksesi, sanovat muut. Niin kovasti tahtoisin luoksesi, viereesi, yhteiseen hautaamme.
Vaikka tunnenkin Sinun olevan luonani lähes joka paikassa. En kuitenkaan näe sinua, enkä pysty koskettamaan. Kättäsi, korvalehteäsi, niskaasi --- en mitään. Ikävä on niin mittaamaton. Yksinäisyys ja kaipuu musertaa jo valmiiksi pienet sirpaleet hiekaksi. Sydän pakahtuu rakkaudesta, joka on kaikki vain Sinua varten.
Etsin ylöspääsyä tästä suosta. Edelleen odotan ja toivon Sinun palaavan luokseni. Vierelleni. Yhteinen matkamme jäi niin kovin kesken. Meillä oli yhdessä niin hyvä. En ollut kokenut sellaista rauhaa ja rakkautta koskaan ennen ja niin sanoit Sinäkin, Sanoit meitä Samansieluisiksi - olimme yhtä.
Niin kovin Sinua rakastan Kimmo.
