Tänään mua puhuttaa (kirjotuttaa?) syöminen. Missä menee normaalin syömisrytmin ja syömishäiriön raja?
Ite edustan sitä päätä jolle ruoka on aina vihollinen ja haaste. Yks ateria päivässä jos sitäkään, aamuin ja illoin vahvoja lääkkeitä. Tossa ylhäällä pari vuotta vanha kuva musta, painan nykyään siis saman verran. Paino ei oo tosissaan ikinä käyny edes 50 kilossa, muttei tosin oo vuosiin ollu alle 40. Edellämainituista syistä joudun aina keskusteluihin ja syynin alle anorektikkona, mitä ite pidän täytenä paskana! Mulle on vaan tapa skipata mahollisimman moni ateria koska ei vaan pysty syömään, ja syödä silloin ku haluun. En yritä laihtua, ihannoin kurvikkaita ja ns. pluskoon naisia, en vaan saa sitä vitun ruokaa mun kurkusta alas. Miksei terveydenhoitajat/sukulaiset/lääkärit/psykologit/seurustelukumppanit voi vaan olla vetämättä musta viivaa suoraan anoreksiaan? Olisko se liikaa pyydetty? Se on vaan tapa, ei häiriö. Vaan rutiini, ei mikään vaara!