IRC-Galleria

Jäimpä vaan miettimään että mikähän siinä on ettei kukaan ymmärrä asioiden oikeaa laitaa? Kaikki jotenki olettaa että pitäis haluta seurustella ja vakiintua, saada lapsia, punanen mökki ja kultanen noutaja. Vaan jos sitä ei vaan halua, ei uskalla? Mitä sitten pitäs tehä? Pitäskö mun näytellä että haluaisin jotain mikä ei kiinnosta? Tottakai, minäki kaipaan läheisyyttä vaan en liikaa. Besides, on yks jota en oo unohtanu ja se haittaa. Ei mulla riitä hermo siihen että pitäis kestää jotain liian lähellä.
En tiiä oikeen itekkään miten selittäisin tän järkevästi.. Mulle sanottiin että kuulemma arvelee mun pelkäävän liikaa ja niin, niinhän minä teenki. Turha sitä on kieltää. Ei mua kiinnosta enää tuhlata vuosia, energiaa ja itseäni siihen että otan vaan selkään. En enää jaksa kuunnella niitä samoja valheita joita kaikki miehet viljelee, en halua enää uskoa niihin kun ne sitten kietoo liian tiukasti itsensä ympärille ja vetää mukaansa.. Ja toisaalta taas, liian monen valehtelevan miehen jälkeen ei enää jaksa uskoa kenenkään tarkoittavan sanojaan. Ei enää edes suostu uskomaan.Ja tadaa, meillä on kierre valmis joka kehittää sinusta kovan kuoren joka ei suostu tuntemaan mitään.
Ja tässähän vaiheessa ruvetaan natkuttamaan siitä ettei kaikki ole samanlaisia. Ei toki, en minä niin väitäkkään. Mutta kertokaapa, Jos teitä olisi purrut pahasti verille kymmenen samanrotuista koiraa, ottaisiko sellaista? Huomaatte varmaan mitä yritän verrata. Sitä ei uskalla ottaa riskiä että ne ovatkin kaikki sellaisia vaikka muuta väitettäisiinkin. Ja tästä aiheestaan päästään siihen, että podenko jonkinlaista miesvihaa. En tietenkään, miehet on loistavia (melkein parempia) ystäviä kuin naiset! Joten ei, en vihaa miehiä. Minä vain vihaan suhteita. Rakkaus ja rakastuminen satuttaa aina, tapahtuipa mitä tahansa. Joten yksinkertaisinta on vain lakata etsimästä, kovettaa itsensä ja vain nauttia niistä pienistä hetkistä (ja jokainen varmasti ymmärtää mitä tarkoitan). Aamun tullen sitten keräillään kamppeet, jos toinen on tuttu niin juodaan kahvit ja lähdetään kotiin suihkuun ja siistiytymään. Piste. Ei velvollisuuksia, ei ahdistusta, ei määräyksiä, ei tilivelvollisuutta ja oma rauha. Perhe ja lapset on ihana juttu ja olen onnellinen niiden ystävien puolesta kenellä on ollut pokkaa ryhtyä siihen peliin :) Perhe tuo aina vakiintumista, mutta samalla äärettömän paljon vastuuta. Vastuuta, jollaiseen minulla ei ole enää pokkaa. Ei enää kaiken jälkeen.
Tässä tuli taas hemmetin mielenkiintosia avautumisia, yritäppä ite keskustella kissan kanssa päässäs pyörivistä asioista! :D Pakko sitte kirjottaa niin saa mahdollisesti palautetta ajatuksiinsa :)