Olin perjantaina estetunnilla Simpan kanssa ja muutaman verkkahypyn jälkeen rupes sattumaan alaselkään. Tuumin, et "nääh, sinnillä mennään kyl se viel loppuu". Nostin uudestaa laukan ja kipu yltyi, mut hyppäsin silti. Siinä sattunu niin hemmetisti et samantien hypyn jälkeen pysäytin Simonen ja alas selästä. Ei oikee ees jalat kantanu enää ja huimas. Marjo talutti Simonen talliin ja ite käpsin aika ajoin kyyristyen kerhikseen makaamaan lattialle jalat sohvalle ja soitin isälle et tulevat äitin kanssa noutamaan mut kotiin (äiti mukaan et saadaan molemmat autot kotosalle). Siitä maasta kun sitten yritin nousta niin hemmetti ku sattui. Tuhersin itseni kontalle ja tunsin kuinka kädet puutuili. Fiilis oli sitä luokkaa et 'mitvit mulle oikee tapahtuu??' Isä kannateli mun selän painon taluttaen mua kainaloista ja siten päästiin autolle asti.
Sairaalas sain rullatuolin minkä käsinojiin nojauduin et sain käsillä kannateltuu selältä painon pois. Hoitsut etsi vapaan sängyn ja sain sit sielä odotella nelisen tuntia, enne ku sain mitään hoitoa. Olin jo ensimmäisten puolentoista tunnin jälkeen valmis lähteen kotiin, mut isä ei suostunu hakeen rullatuolia eikä laittaan mulle kenkiä jalkaan, joten lähteminen jäi aina sille asteelle et uhosin ja kapusin istuutumaan kutakuinkin käsien varaan, jonka jälkeen totesin et en pääse mihinkään. Takaisin makuulle kampeaminen kesti melkeempä kauemmin ku ylös pääseminen.
Lopulta lääkäri tuli utelemaan et mitä mulle on sattunut ja testaili vähä jalkojen refleksiä ja muuta. Hetken päästä sain kipupiikin hoitajalta ja mun roudattiin röntgeniin lannerankaa kuvaamaan. Sain itseni ylös kuvaa varten, mutta ensimmäisen kuvan jälkeen silmissä musteni ja kompuroin vieressäni olevalle sängylle. Iholle nousi kylmä hiki ja hirvee vapina ja oksetus valtasi olotilan. Päässä pyöri vaikka makasin hievahtamatta paikoillani. Hetken kuluttua taistelin vapisevan ruhoni ylös, tartuin käsitangosta kiinni ja yritin olla tärisemättä ja hengittämättä, et tädit sai kuvansa. Lysähdin takaisin sängylle ja sain tärisevän kroppani päälle peiton. (Miten voi olla kylmä jos päällä on villapaita ja takki? plus tietty asianmukaiset housut meaning ratsastushousut??) mut vietii takas alakertaan odottamaan tuloksia.
Hetken kuluttua lääkäri tuli ilmoittamaan et ranka on kunnolla, pieni mutka siinä menee, mutta sen ei pitäisi haitata näin paljoa. Tässä vaiheessa rupesin jälleen valmistautumaan kotiinlähtöön. Olo oli mitä kamalin ja näkökenttä pääosin pelkkää mustaa. Lääkäri katseli mun toimintaa ja kysyi isältä et 'onko normaalia että hän näyttää noin kamalalta?' isä vstasi, ettei se normaalia ole ja lääkäri rupesi ehdottelemaan et jäisin sairaalaan yöksi. Totesin että en jää. Kovasti yritti setä sanoa, että oletko ihan varma jne. mutta olin niin varma kun voi asiasta olla. Ilmoitin vain, että olisin lähtenyt jo kolme tuntia sitten ensimmäisen kerran jos olisin päässyt. Lääkärisetä muistutteli, että he ovat paikalla 24h vuorokaudessa, että takaisin saa tulla koska vain. Hän kirjoitteli minulle reseptit ja isä auttoi kengät jalkaan ja haki rullatuolin, jotta päästiin autolle asti. Lopulta kotiin nukkumaan.
Diagnoosina siis oli et hermo puristuksissa, noidannuoli tai jos rupee varpaat puutumaan (tultava ehdottomasti viimeistään tuolloin takaisin) välilevyn pullistuma. Muutenkin meinasi et jos ei viikossa ole kunnossa niin pitää mennä uusiks lääkärille.
Nyt on sitten syöty kolmiolääkkeitä ja on nakertanut ihan urakalla. Mitään ei jaksa tehdä, mitään ei voi nostaa, kyykkyyn ei pääse, kenkiä ei saa jalkaan EIKÄ VOI RATSASTAA. Lauanataina isä liinasi Simonen, sunnuntaina Josefin ratsasti, mitäs seuraavaksi keksisi?? Turhauttavaa...
