IRC-Galleria

Se iskee varoittamatta,
hiljakseen saastuttaa viattoman sielusi.
Kukaan ei kuule huutoasi,
ei aisti tuskaasi;
Olet yksin.
Vankina omassa ruumiissasi.
Hitaasti,
piinaavalta tuntuvan hetken
syö se sinua sisältä.
Kunnes rukoilet kuolemaa.
-Kerran osat vaihtuivat; muutuit sen orjaksi, joka ennen oli hallinnassasi.
Ja joka aina tulee olemaan osa jokapäiväistä elämääsi;
ilman sitä et elä.-

Lupasit mulle ikuisen
Loppuun asti kestävän rakkauden
Mitään saanut en kuitenkaan
Pelkän ikävän ja tuskan vaan
Suhun luotin, sua rakastin
Olin hullu sen huomasin
Pelkkä lelu olin sulle vain
Hyväks käytit rakkauttain
Sä annoit ymmärtää
Että olisin jotain tärkeämpää
Kuin mitä olevani kuvittelinkaan
Sä sait mut nauramaan
Valhees toivat ilon mun elämään
Elämään, jonka heität nyt menemään
Menemään
Lupasit mulle ikuisen
Loppuun asti kestävän rakkauden
Mitään saanut en kuitenkaan
Pelkän ikävän ja tuskan vaan
Suhun luotin, sua rakastin
Olin hullu sen huomasin
Pelkkä lelu olin sulle vain
Hyväks käytit rakkauttain
Sä annoit rakastaa
Takaisin en koskaan sitä saanutkaan
En vaikka muuta en mä tahtonutkaan
Kai liikaa uskalsin
Odottaa kun sua rakastin
Rakastin unelmin
Ja haavein ja tuhansin suudelmin
Sä lupasit sen

Suljettujen luomien välistä saapuvat
vanhat haamut
kummittelemaan

yhä uudelleen.

Tänäkin yönä
peittävät näkyvyyden maailmalta.

Imevät pois olemattoman toivon.

Ei anna sille mahdollisuutta
tutustua sinuun,
tehdä onnelliseksi.

Saada hymyn loistamaan kasvoillasi auringon lailla.

Tuo aurinko peittyi kerran
katkeruuden sumuverhon taakse.
Ei kykene tavoittamaan säteillään,

olet liian kaukana.
Erottava seinämä välillämme aivan liian tiheä.
Sanat kimpoavat takaisin,
merkitykset hukkuvat meren syvyyteen.

Huutoihimme ei ole vastaamassa
ketään ,
karkoitamme toisemme kauas pois.
Mitä kovemmin huudamme,
anomme.

Se säikäyttää,
vie kauas pois.

Sitä sinnikkäämmin pakenemme,
kuulon kantamattomiin.

Kunnes olemme liian kaukana
muistamaan.
Tarpeeksi etäällä
unohtamaan.

Itku puhdistaa sielun,
kaipaus kirkastaa mielen.
Taistelet vastaan,

ei ole olemassa estettä,
minkä läpi valo ei siivilöityisi.
Kerran,
olet vielä loistava.
Yhdyt.

Tulet jakamaan voiman,
rakkauden.

Kuljen
polkua viitoitettua,
eteenpäin.

Kykenemättä käsittämään
johdatusta
vaarojen ja karikkojen.

Kivikkoista kärsimystä.

Koettelemuksen kohtalon
viedessä
kauas yli voimieni.

Eteenpäin,

luokse katseen kantamattomiin
veden,
äärettömän mustuuden.

Katselen
näen kuvasi

Se olet sinä.

Ensihymyn loistaessa kasvoillani
käsitän.

Voidakseni olla osa sinua,
uhraudun.

Odota pieni käsinkosketeltava
hetki.

Minä tulen.

Sulaudun sinuun.

Yhdessä olemme rakkauden ruummillistuma.

Juoksen,
pingon, minkä jaloistani pääsen
Kauas pois.
Kohti
unelmieni taivaanrantaa.
Siellä aurinko nousemassa on
merkkinä.
Vastauksena rukouksiin
rakkaus odottaa,
syleilee
suudelmassa yhdymme.
Kunnes aurinko laskee taas,
kauas länteen.
Hyvästellen,
vuodatan kyyneleni valtamereen.
Seison tässä,
odotan tuloasi.
Taas huomiseen.

Yön pimeimpinä tunteina kun lohduttava uni ei tule peittelemään silkinhienolla harsollaan,
tekee mieli sytyttää pieni kynttilä palamaan. Katsellessa liekin ensin, tuskin havaittavaa kipunointia tulee mieleen oma yksinisyys: Se rakkaudentuli sydmessä, joka hitaasti mutta varmasti hiipuu sammuksiin. Jättää jälkeensä vain surkean hiilloksen, varjon entisestä. Muistutukseksi siitä, miten asiat voisivat olla toisin. Mikään ei pala ikuisesti; yksin tulenkin raivoava mahti on voimaton. Kuitenkin niin kauan kun jokin voima jaksaa pitää sitä yllä, nielee se kaiken tieltään samalla kasvaen ja vahvistuen.
Hiljaa itsekseen sitä lähettää äänettömän rukouksen, pyytää hartaasti jotakin tulemaan ja ruokkimaan sitä heikkoa valoa toivolla. Kun ei vaan saa unta.

Ensimmäisen kerran vuosikausiin suot itsellesi pienen seisahtuneen hetken. Kohdatessasi sisimmästäsi peilautuvat kasvot silmästä silmään, tunnet nuortuvasi silmänräpäyksessä tuosta vuosien kuihduttamasta naisesta pieneksi murrosiän aallonharjalla keikkuvaksi seiskaluokkalaiseksi. Siksi tytöksi, joka luuli samanaikasesti eläneensä pitkän ja kivuliaan elämän, mutta jolla kuitenkin oli vielä kaikki kokematta. Silloin hän ei vain kyennyt ymmärtämään sitä. Nyt seisoessasi kaukana jossakin ajankulun ja muun maailman ulkopuolella, käsität. Annat viimeinkin periksi syvältä sydämestäsi kumpuavalle muistojen kuohulle. Olet valmis kuuntelemaan sen tuoman viestin, kun jalkasi eivät enää kanna sinua juoksuun kohti tuntematonta. Pakoon itseäsi.

Kyynelten raidoittamat tytön kasvot painautuivat kiinni ikkunaruutuun.
Ei hän viattomassa mielessään kyennyt käsittämään, miksi niin taas kävi. Vaikka ne lupasivat lopettaa ja kaikkea. Sulkivat kerran halaukseenkin lohduttaakseen,
kuin sinetöidäkseen sillä katumuksensa. Tottakai hän uskoi sen jäävän viimeiseen kertaan; huomenna kaikki olisi taas toisin. Ei enää koskaan pahojen sanojen saattelemia iskuja vasten kasvoja, ei huutoja ja sitä kamalaa ääntä, mikä aina lähtee esineestä kun se sokean raivon vallassa pirstotaan palasiksi päin seiniä. Puhumattakaan unettomista öistä, jotka kuluvat sängyllä kieriskelyyn. Etsiessä sopivaa asentoa, mikä ei synnyttäisi kipua jo ennestään ruhjotussa kehossa. Se kaikki olisi ohi, sillä niin hänelle on kerrottu. Juuri äitihän hänelle opetti, miten väärin lupauksien rikkominen on. Tyhjistä lupauksista hän ei kuitenkaan koskaan maininnut sanaakaan, ehkä hän vain unohti.
Sumea katse tavoitti meren äärettömän mustuuden ja sen yllä loistavan tähden. Sinä yönä taivas oli pilvien valtaama peittäen näkyvistä kaiken muun. Edes kuu ei sankan sumuverhon takaa tullut tapansa mukaan hymyilemään hänelle, oli vain se pieni piste hallitsemassa kaikkea. Tyttö katseli, miten suuret vaahtopäät nuolivat rannikkoa unohtamatta ainoatakaan kiveä. Jokainen luontokappale sai nauttia aaltojen syleilystä. Kaihoisana hän tuumi, rakastaisiko meri häntäkin. Ottaisi luokseen turvaan kaikelta pahalta. Asuvathan merenneidotkin hänen luonaan, miksen siis minäkin voisi? Tuo ajatus, heikko toivonkipinä antoi hänelle voimaa kavuta ikkunasta ulos ja kipittää hennoin askelin keskelle luonnonsydäntä. Häkeltyneenä kaikesta näkemästään, silmät ensimmäistä kertaa onnesta kipunoiden juoksi hän tyrskyjen keskelle. Antautui rakastamansa vapauden suudeltavaksi.
Seuraavana aamuna myrsky oli tyyntynyt leudoiksi satunnaisiksi tuulenpuuskiksi, jotka kutittelevat mukavasti poskipäitä. Äiti rynnisti portaat yläkertaan aikomuksenaan herättää tyttö ennen töihinlähtöään. Kiroten tapansa mukaan kiirettään ja edessä odottavia velvoitteitaan vanhempana huomasi hän riuhtovansa tyhjiä sängynpeitteitä. Vuode oli tyhjä ja ikkuna raollaan. Muodostaen juuri ja juuri pienen lapsen mentävän aukon. Sadatellen tytön typerää karkaamisyritystä hän juoksi puolipukeissaan rannalle, johon edellisyön myräkkä oli kasannut risuista ja roskista muurin. Tähyiltyään aikansa ympärilleen, löytyi rantavesistä jotakin silmiinpistävän tuttua. Lähestyessään tuota velttona retkottavaa hylkyä, hän tunnisti sen omaksi tyttärekseen. Lapsi makasi hukkuneena autuaan onnellinen hymy huulillaan. Hymy, joka tavallisesti valaisee rakastuneen nuoren kasvoja.
Merenneitoa tytöstä ei koskaan tullut, mutta hän löysi tiensä oikeaan kotiin. Enkelinä liitäen suoraan Taivaan Isän lämpimään syleilyyn.

Tuo kirkas piste taivaalla aistii viattomuutesi, saa lapsen sydämesi sykkimään ilosta. Naurat hampaatonta hymyä koettaen käsilläsi hapuilla,tarttua heikoin voimin kiinni tuohon pieneen toivon kipinään. Enkelten siipien havina keinuttaa sinut kauas tuosta autuudenhetkestä nykyisyyteen; nuoruuden pyörremyrskyn sydämeen. Toivottoman rakkauden tuulet kuljettaa sisimpäsi haavelaivan karikkoon. Pysähdut hetkeksi muistelemaan, kykenemättä antamaan periksi kaipauksen virralle. Menneisyytesi perimmäiset kuiskaukset valtaa kaiken tieltään. Poltettuasi savukkseen heität sen mereen. Seuraat kaikessa yksinäisyydessäsi sen lipumista yli aaltojen suuntana musta iäisyyden valtameri.
Katseltusiasi sen kulkua aikasi käsität: Rakkaudenkohde on kuin peilikuva.Se vastaa sinua itseäsi ollen samalla täysin vastakohta. Ei hän muuten täydentäisi sinun sisimmästäsi kumpuavaa perimmäitä kaipuuta.

Lapsi haparoi ilmaa, tunnustellen
kohottaa kämmenensä ylös
tavoittamattomiin,
puristaa ne yhteen ylpeänä.
"Äiti, katso mitä minulla on!"
Huudahtaa hän kipittäen juoksujalkaa,
varjellen saalistaan.
"Mitä ihmettä, missä?"Tokaisee toinen pöllämystyneenä.
"No mutta äiti, etkö sinä näe!? Tässähän on pala taivasta,
aivan sinun silmiesi edessä!"

-Äärettömyys, synkempäämpääkin mustempi avaruus
loputtomuuden käsite, joka väkisin sanojen vankilaan ahdetaan.
Tila, jota ihminen ei käsitä
ei vaikka haluaisi.
Ymmärsit olennaisen, perimmäisen tarkoituksen
suurimman totuuden.
Darkhope, olet pala taivastani <3