IRC-Galleria

Mimir83

Mimir83

Nothing is what it seems

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Unettomien öiden tarinoita vol.3Tiistai 01.10.2013 05:57

Valkyria


Aika höynäyttää valppaintakin silmää, se liikkuu selän takana rivakasti ja silmien edessä madellen jos ollenkaan. Nummella katse seurasi illan sulautumista yöhön. Jälleen aika oli ovelampi, se kettu ehti taas muuttaa haikean ja pysähtyneen auringonlaskun pelkoa ja yksinäisyyttä huokuvaksi sydänyöksi ilman että kukaan olisi pystynyt tarkalleen kertomaan milloin. Kokenut mieli hyväksyi sen asioiksi, mitkä vain olivat niin. Mies istui maassa nojaten puuhun, puuhun joka oli vanhempi kuin hän, puuhun johon hän oli kaivertanut nimensä nuorena sankarina. Jokainen ruohonkorsi kantoi kastesoihtua, joissa paloi kuun valkea sydän. Miten yksinkertaisen kauneuden ymmärtääkään liian myöhään. Täällä mies oli taistellut ja voittanut, rakastanut ja surrut, syntynyt ja....
Surina katkaisi ajatukselta siivet ja jätti sen kitumaan jonnekin mielen takamaiden kanjoniin.
Toinen ja kolmaskin lentävä hyönteinen lähestyi tutkimaan, olisiko juhlan aika. Mies huitaisi ilmaa kerran jos toisenkin.
"Tuoksusi kypsä ja mehukas on, mutta silti heilutat raajojasi ihminen, mikä olet miehiäsi?" Kärpänen surisi miehelle.
"Pysy kaukana torakka, minuun et koske kuin kuolleen ruumiini yli." Mies tiuskaisi yöhön.
"Manalan tomua kannat jo saappaissasi ja haudan hiekkaa on kyntesi koristeena, kutsut korjaajaa, hyvä mies." Toinen kärpänen nauroi innoissaan.
"Minussa henki vielä kulkee, olen vain hieman väsynyt, mutten liian väsynyt liiskaamaan muutamaa piskuista kärpästä." Mies vastasi sisua uhkuen.
"En tiedä, mikä sinussa pihisee, mutta elon virtaus se ei ainakaan ole, mikä olet matkalainen?" Matala ääni ruohojen seasta korisi kysymyksen.
"Olen pohjoisen poika, metsien mies ja tämän nummen herra. Jättäkää minut rauhaan." Mies totesi.
Naurukuoro täytti ilman, se sai miehen hämilleen. Hän tuohtui ja aikoi nousta, mutta jalat eivät enää totelleet häntä, kädet eivät hakeneet tukea.
"Nummella ei ole herraa, me olemme osa sitä ja se meitä, ja kohta sinä liityt siihen." Matala ääni oli kuoriaisen, joka alkoi tehdä matkaa nilkasta kohti polvea.
"En suostu tähän! Tämä ei ole loppuni, kaadun taistelussa vuosien päästä. En suostu juhla-ateriaksi kotinummellani ilman miekkaani ja kilpeäni." Mies huusi ja nousi horjuen pystyyn.
"Minuahan ette saa!" Mies kuulutti. Äkisti surina oli poissa, edes heinäsirkat eivät uskaltaneet inahtaa.
"Voi kyllä he saavat." Tuo ääni sai miehen kivettymään, kylmä säkenöi niskasta nilkkoihin, se oli itse yö, joka puhui.
"Mutta tekosi ja uskosi vuoksi suon sinulle kohtalosi, olet lähettänyt luokseni monia. Jos annan luvan hakea miekkasi ja kilpesi, annatko sanasi että palaat?" Yö puhkui huurretta kesäilmaan puhuessaan.
"Olen sanani mittainen mies, palaan varustettuna." Mies vastasi ilman ilmeitä.
Hetki kului ja mies saapui takaisin nummelle täydessä aseistuksessa.
"Näytä minulle viholliseni niin kaadan heistä jokaisen." Mies ärisi koputtaen terällään kilpeään.
"Viimeinen toivosi on lähteä saappaat jalassa, sen voin toteuttaa. Valmistaudu." Yö antoi varoituksen ennen kuin hyökkäsi varjoista. Taistelu oli raskas ja tasaväkinen. Mies tiesi varjon antavan tasaisen vastuksen vain kunnioittaakseen hänen toivettaan. Lopulta mies sai osuman, sellaisen mistä ei nousta, ja jäi polvilleen maahan.
"Kiitos." Mies löi nyrkkinsä rintaansa.
"Tulehan." Varjo tarjoutui nostamaan vastustajansa jaloilleen.
"Tulin hakemaan sinua, ja meillä on matka edessämme." Varjo seisoi järkähtämättä käsi ojossa.
Mies kaatui maahan ja hymyili taivasta tuijottaen, kun hänen verensä värjäsi nurmea.
"Nyt on myöhäistä olla hankala." Varjo hymähti.
Kuin tyhjästä salama iski halki taivaan.
"Saavuit." Mies kuiskasi.
Haarniskoitu kalpea nainen istui valkean ratsun selässä, jylhä näky oli ilmestynyt yhtä nopeasti kuin salama oli kadonnut taivaalta.

PilvilinnojaMaanantai 30.09.2013 23:27

Vaikka toiveet eivät aina toteudukaan, ei niiden kuiskaaminen tuuleen haitaksikaan ole. Aina välillä hiirenhiljainen kuiskaus löytää juuri oikean viiman, joka kantaa sen merten taakse, vuorien yli ja pilvien luo. Kun tuo toive matkaa halki maiden ja merien, sitä ei koskaan tiedä kenen korviin se saattaa kantautua.

Siellä missä aallot jyrisivät rantakallioon ja revontulet värjäsivät yötaivaan, asui kuningas suuren suuressa linnassaan. Hän oli itse rakentanut linnan, ja se oli suurin mitä oli koskaan nähty. Linna oli niin suuri, että siellä saattoi kokea lumisateen ja lämpimän auringon samaan aikaan. Kuningas oli rakentanut sen, kun hän oli mennyt naimisiin kuningattaren kanssa, ja oli hyvin ylpeä molemmista. Ajan saatossa heille syntyi kaunis tyttölapsi, punertavat kutrit ja suloiset kasvot. Tytön kasvaessa vanhemmat valitsivat tarkkaan kenen kanssa hän sai leikkiä, koska kuningas ja kuningatar halusivat lapselleen vain parasta. Niin pääsi käymään, että prinsessalla ei ollut ystäviä, ja hän tottui leikkimään yksin. Vuodet kuluivat ja prinsessan kaunistuessa kuningas ja kuningatar vanhenivat, ja niin tuli aika löytää prinsessalle prinssi, josta aikanaan kruunattaisiin uusi kuningas. Kuningas kutsui nuoria urhoja läheltä ja kaukaa saliinsa kuultaviksi, miksi juuri he olisivat täydellinen pari prinsessalle. Sanan kiirittyä kuninkaan sali täyttyi jos jonkin näköisistä ja ikäisistä kilpakosijoista. Jokainen herra kävi kuninkaan, kuningattaren ja lopuksi myös prinsessan kuulusteltavana vuorollaan, päivän lopulla perhe kokoontui ja kävi läpi omat mielipiteet ehdokkaista. Se, kuka oli kuninkaan mielestä loistava ehdokas, menetteli kuningattaren mielestä ja oli ällöttävä tai tylsä prinsessan mielestä ja päinvastoin. Näin jatkui viikkoja, kunnes ei yhtään kosijaa ollut jäljellä, kukaan ei ollut läpäissyt kuninkaallisten seulaa. Kuningas raapi päätään, eikö täältä löydy yhtään minun kullannuppuni arvoista miestä prinssiksi. Kuningatar toppuutteli kuningasta, odotellaan nyt hetki, kaukaisimmat ovat varmasti vielä matkalla. Prinsessa kuunteli vierestä, itki pienen kyyneleen, hän tulisi vanhenemaan yksin, hän oli koko elämänsä toivonut ystävää. Kuninkaan sydän särkyi tuosta pienestä kyyneleestä, hän päätti rakennuttaa prinsessalle oman tornin. Tornissa prinsessa voisi asua ja kutsua sinne kenet halusi ystäväkseen, kunhan hän olisi onnellinen.
Viikot kuluivat prinsessan kirjoittaessa kutsuja prinssiehdokkaille, keistä hän oli pitänyt. Niinpä miehet tulivat uusintavisiitille prinsessan omaan torniin, ja viettivät päiviäkin keskustellen, ratsastaen ja juhlien. Tyttö joutui lopulta tunnustamaan, ettei halunnut leikkiä niiden miesten kanssa, jotka olivat aluksi kiehtoneet ja naurattaneet häntä. Niinpä prinsessa tyytyi asumaan tornissaan yksin ja tuijottamaan merelle laivan toivossa, joka toisi hänelle prinssinsä. Vuodet kuluivat, ja aina välillä ilmestyi uusi prinssiehdokas, joka poistui yhtä nopeasti kuin kaikki muutkin. Kunnes eräänä tuulisena iltana juuri ennen kuin prinsessa aikoi mennä nukkumaan, hän kuuli kuin miehen äänen ikkunansa alta. Prinsessa riensi katsomaan, mutta ikkunan alla oli vain pitkä pudotus suoraan mereen, mistä tuo ääni voi kantautua. Kun hän istui aivan hiljaa, hän erotti sanoja äänessä. Ne kertoivat yksinäisestä prinssistä, joka vaelsi maita ja meriä etsien sitä yhtä oikeaa prinsessaa rinnalleen. Prinsessa ihmetteli, miten ei ollut kuullut prinssistä aikaisemmin ja mietti, miten hän saisi kutsun lähetettyä tälle mysteerimiehelle. Kun tuuli laantui, katosivat sanat myös. Hetken kuluttua puhuri yltyi jälleen, ja niin prinsessa päätti koittaa onneaan ja lähetti viestin tuulen mukana. Meni hetki jos toinenkin. Prinsessa ehti leimata itsensä hölmöksi, kun oli edes ajatellut sen toimivan, mutta juuri silloin tuuli kuljetti vastauksen torniin. Niin prinsessa sai ensimmäisen ystävän, ketä hän ei ollut edes koskaan nähnyt. Se ei haitannut, koska he lähettivät toisilleen paljon viestejä ja totesivat olevansa aivan samankaltaisia. Lopulta prinsessa kysyi, saapuisiko ääni vieraaksi hänen torniinsa, ja ääni hiljeni pitkäksi aikaa. Lopulta se vastasi, en tiedä haluatko minua, vaikka olemme niin monella tavalla samanlaisia, on meissä myös eroja, sellaisia eroja mitä kaikki eivät hyväksy. Prinsessa tuhahti tuuleen, höpsö, kunhan saavut paikalle niin kaikki menee hyvin. Hyvä on, tuuli vastasi. Prinsessa riensi heti kertomaan uutiset vanhemmilleen, heti juhlat valmiiksi, tuleva prinssi olisi saapuva. Kuningas oli alkuun hieman hämmentynyt, että mistä tyttö nyt oli prinssinsä löytänyt, mutta prinsessan into vei hänetkin mukanaan. Juhlaväki ehti juuri saada pitopöydät valmiiksi, kun linnan oviin koputettiin, kaikki pidättivät hengitystään, kun palvelijat avasivat ovet. Ulkona seisoi mies yksin, tai kauempaa hän näytti mieheltä. Kävellessään saliin sisään kaikki näkivät, että hänen kultaiset hiuksensa olivat höyheniä ja kynnet olivat tummat ja teräväkärkiset. Kuningas haukkoi henkeään, minkä olet tuonut saliini. Olento kumarsi ja esitteli itsensä prinssiksi ja että oli tullut pyytämään prinsessan kättä. Ei ikinä, ehti kuningas tokaista, mutta huomattuaan tyttärensä kostuneet silmät hän joutui harkitsemaan uudestaan sanojaan. Kuningas katsoi tarkkaan tulijaa, hennot kädet ja ohuet jalat, ja vielä nuo kynnet. Kuningas lepuutteli prinsessaa, noh noh, ehkä olin liian ankara päätöksessäni, mutta kultaseni, minun pitää tietää, että hän pystyy pitämään huolta sinusta. Prinsessa nosti kyynelehtivät silmänsä isäänsä kohden, joka hymyili ylväästi keksimälleen idealle. Jos rakennat itse mahtavamman asumuksen kuin tämä linnani, niin saat viedä tyttäreni mukanasi, kuningas totesi tulijalle. Prinssi oli hetken hiljaa ja pyysi sitten koko juhlaväkeä astumaan ulos auringonvaloon. Kun ihmiset olivat asettuneet hänen ympärilleen, nosti prinssi kädet ilmaan ja sanoi kuninkaalle pystyvänsä vielä parempaan. Ensin tuon meren, ja taivaalta alkoi ilmestyä tummansinisiä pilviä, jotka liikkuivat lähes aaltojen lailla. Sitten tuon kallion, jolle linnani rakennan, ja tuuli alkoi kuljettaa paikalle harmaita pilviä edellisten lisäksi. Harmaat pilvet asettuivat möykyksi merta kuvaavien aaltopilvien ylle. Ja lopuksi linnani, ja puhtaanvalkoisia pilviä alkoi tulla tuulen mukana paikalle. Kohta pilvikallion päälle rakentui jopa kuninkaan linnaa mahtavampi rakennus, se peitti alleen lähes koko taivaan. Kuka sinä olet, et ole ainakaan sellainen prinssi minkä minä tietäisin, kuningas tuhisi ihmetyksen vallassa. Olen tuulen kuninkaan poika, ja se tekee minusta prinssin, en omaa maallista omaisuutta, mutta en halua maailmasta mitään muuta kuin tyttärenne, olento vastasi. Kuningas tuijotti hetken taivasta, kunnes tajusi, meidän sopimus ei pidä, jollei tyttäreni pysty elämään linnassasi. Miten aiot saada hänet elämään tuolla taikka saada sen pysymään kasassa, olit miten tuulen perillinen tahansa, kuningas kuulusteli. Tuolloin prinssi kääntyi prinsessan puoleen ja kysyi tältä, haluatko elää kanssani tuolla, vaati se mitä tahansa uhrauksia. Totta kai höpsö, voin jättää tämän kaiken taakseni, jos vain voin olla kanssasi, mutta pystytkö pitämään linnasi kasassa, prinsessa tiedusteli. Pidän linnan kasassa niin kauan kun elämme, lupaan sen ja pidän prinsessan tyytyväisenä, prinssi julisti suureen ääneen. Prinssi heilautti kättään, ja prinsessan tornin ylimmälle parvelle alkoi kerääntyä pilviä, joista sitten muodostui portaat, jotka johtivat pilvilinnan porteille. Mene sinä edeltä rakkaani, saavun heti kannoillasi, prinssi kehotti tyttöä. Prinsessa hyvästeli vanhempansa ja palvelusväen ja poistui uuteen asumukseensa. Kaikessa hälinässä prinssi oli kadonnut jäljettömiin eikä häntä nähty niillä main enää. Prinsessa vaelteli linnassa ja huhuili prinssiä, mutta vastausta ei kuulunut. Epätoivo iski tyttöön tämän kolutessa linnaa läpi, kunnes muurinharjalla tuuli toi hänelle viestin tutulla äänellä.
Anna anteeksi rakkaani, tein isällesi lupauksen, mitä en voi rikkoa. En voi koskaan palata rinnallesi tai linnasi sortuisi, mutta olen aina luonasi henkäyksenä. Prinsessa ymmärsi, mitä prinssi oli kysymyksellään tarkoittanut, hän vuodatti kyyneleen, mutta se ei ehtinyt kunnolla edes poskelle ennen kuin tuuli pyyhki sen mennessään.

Unettomien öiden tarinoita vol.2Maanantai 09.09.2013 15:37

Served

Paul battled between confusion and curiosity, as he stood in front of a trapdoor. The hatch had been covered by a moldy old rug, which Paul was about to throw out. After a moment of pondering, he left the carpet to the hallway with the rest of the garbage and went to get a flashlight and his largest screwdriver. He was in the middle of cleaning his new home, but it could wait. The house was old, poorly kept and full of spiders, a few hours of scavenging in the hidden cellar would not make a difference.
The hatch was tightly shut, the wood under the rug had swollen and there was no handle. After some prying and cursing, Paul was able to force the door open. The only flashlight he had was tiny and cheap, but it was enough to reveal a natural tunnel of stone and wooden stairs descending in to the darkness.
” What the hell?” Paul knelt down as he was trying to see deeper in to the abyss. The pit was silent, musty air lingered from the depths.
” Fuck it.” Paul got frustrated to his own indecisiveness and tested the first step. Very solid, the steps might hold. He got excited, it looked like an entrance to an underground lair of some forgotten secret society. From the second step he saw a turn in the stairs down ahead. The third step cracked in half under Pauls weight, sending the man tumbling and rolling down the stairs. Panic hit him hard when he came down with such a speed that he slipped past the turn on the stairs and started sliding down against moist stone. The feeble flashlight wasn't powerful enough to show the tunnel dividing in two and Paul was going down the wrong one, fast. After a short freefall he came to the bottom of the darkest place he had ever been. Paul screamed in pain and fear. His legs and shoulder were broken and all thoughts of hope were fading quickly. The omnivore darkness swallowed all his cries and screams. A mountain of pain and one working limb made efforts to stand or even move futile. Eventually Paul stopped trying, he would need to save his strength. Survive, someone would come, he thought. While lying still, Pauls senses started to adapt to his surroundings. First he could hear his heart beat fast, but then came the sounds of thousands of little feet tapping against the wet rock. The thoughts of survival and the comfort they gave were gone. Overwhelming anxiety made Pauls body shiver. Something made its way through a tear in his shirt, tiny legs creeping along his side made Paul act despite of the pain. Paul rapidly rolled to his side, crushing the critter under him. Turning was agonizing, but rewarding in a mind of a nearly defeated man. Pauls feeling of triumph was cut short, as his enemy suddenly fought back. The creature waved all its legs franticly, trying to pull its body from under Paul. As a last act of desperation, Paul rolled back and forth screaming and cursing.
” Please, whom ever power listens, don't let me die like this. I will serve you for the rest of my life, please.” A man out of will and strength to fight laid on his back, clinging to prayer. Fucking Jack, Paul thought. The man who sold him the cheapest house on the market. This was all Jacks fault... somehow. A tiny spider walked up to Pauls chest, and all the way to his mouth. At first he didn't care, let them come. In a brief moment of disgust and self preservation, Paul bit and swallowed. The taste was foul, but suddenly the air felt warmer and the pain started to fade.
”Damn I'm high,” Paul grinned, right before he passed out.
Paul woke up feeling light headed, hazy, and utterly paralyzed. He was sitting on a very solid and cold seat. His broken hand was weaved to his side with spiderweb, and his legs were covered as well. Paul found it funny, no one would ever believe this. A large shadow was cast over his joyful moment, something was above him. A few rocks and some dirt fell down, as a huge creature entered Pauls vision. A giant black spider with a humanlike face was climbing down a thick thread, liquid pouring from its rear. The abomination stopped to stare Paul for a moment, eye to eye. In a one fast swing it presented its stinger, oozing and twisted, and punctured Pauls throat. There was no pain, but he sure felt something coming out of the stinger, something slimy sliding down his throat and into his stomach. As the creature pulled its stinger back, and climbed away from Pauls sight, Jack whispered from behind the seat.
” You served well.”

Unettomien öiden tarinoitaLauantai 07.09.2013 16:31

Two brothers of wavy blondhair and shared passion. One blue eyed wanderer and the other green eyed seeker. The road holds many answers for those who dare to ask when familiar becomes silent to questions. And questions did the brothers have. Thats when brother desided that the green eyed would set sail for the west and blue eyed would travel east,and after a year they would meet up at home and share their experiences.
A year passed and the brothers did make it back home. The wanderer told that he had learned much about the peoples, places and cultures. And that he was going for even longer journey next time to find even greater meaning and deeper truth.
Then the wanderer asked of the seeker travels, how far did he go and what did he learn?
The seeker smiled and told that he had travelled to the neighboring village and learned truth of him self. He had found a woman of his dreams and came back to grow as a man and in search of a perfect place they could call home. The wanderer laughed and asked how can you know she or the place are perfect, you don't even know if she will come. The seeker kept smiling, and told, my dear brother i am a seeker and when i find what i am looking for i know it is perfect,it is in my nature, its in my stars. You are a wanderer, a shooting star, even if you could find perfections you would still travel in the search for something better. Much like your star's your road is never ending.
« Uudemmat - Vanhemmat »