IRC-Galleria

"Vaikka ois sydän puhdas ja lukis rukouksensa illoin, voi ukonhatun aikaan sudeks tulla, kun loistaa juuri kuu tuo silloin, tai ihmisverta janota. Kun painuu yö, lentoon noustessansa ilmaa siivin lyö. Hän on nyt vapaa lähtemään."

Aika voi valua käsistä nopeammin, kuin luvataan, sillä koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Ensin sanottiin, että kyse on päivistä, sitten sanottiin tunneista ja aivan hetken hengähdyksen, se olikin viimeinen. Hoitajat kysyivät "haluatteko, että esitämme häntä teille?" Mitä esittämistä hänesä on? Sama ihminen siinä makaa, hän vain nukkuu, sikeästi syvää unta, josta ei vain enää herää. Pitäkööt hoitajat näppinsä erossa peitosta, minä vaadin oikeuden katsoa ja kohdata todellisuuden peiton alta. Siellä hän nukkuu rauhallista unta, ei kuule ääntäni hän enää. Lämpö katoaa hiljaa hänestä, silitän hänen hiuksiaan nyt viimeistä kertaa. "Pitäisikö Mamma päästää nyt jatkamaan unta?" Kuuluu takaani. Nostan peiton takaisin pään päälle ja annan käteni valua kättä pitkin, pitäen siitä vielä hetken kiinni. Käännyn vielä ovella "Hyvää yötä mamma, nuku hyvin."

Kotiuduttuani siviiliin, minusta on kuulemma tullut hiljainen ja itseensä vetäytynyt ja ärähdän asioihin vihaisesti. No minä olen yksinäinen susi. Kun tulen kulkemaan jälleen öisiä teitäni, lupaan tulla tapaamaan sinuakin tulevaan kotiisi, maille, joita monet kammoavat, mutta minulle se on rauhan pyhäkkö. Olen pitänyt pappalle kauan seuraa, mutta vaikka olenkin surullinen, olen nyt myös iloinen hänen puolestaan, että voitte olla taas yhdessä ja voin tulla teitä molempia tapaamaan. En ole yksin, tiedän että minulla on kaikki teidät, mutta kaipaan silti yksinäisyyteen enemmän kuin koskaan ennen, antakaa se minulle anteeksi, mutta minun on yhtä lailla täällä hyvä olla.

"Oma koti kullan kallis" sanotaan. Niinhän se onkin. Astuessasi sisään ja istahdat sängyllesi, se on niin kylmä. Siihen ei ole käperretty pitkään aikaan. Pölyä. Sitäkin löytyy, esineisiisi ei ole koskettu, ne kuin museossa seisoisivat alustoillaan ihmisten tuijotuksia. Olet unohtanut miltä tavallinen elämä maistuu, olet varpaillasi ja tarkkana milloin tulee hälytys, tai korkea-arvoinen astuu sisään. Elät minuuteilla, pidät kaikessa kiirettä, toimit äkisti, reagoit koviin ääniin säpsähtäen valmiina mihin vain. Kun alat nukkua, tiedät, ettei ole mikään kiire. Heräät silti aikaisin, silkkaa tottumustasi, hyppäät pystyyn, pistät petisi kireäksi ja särmäksi. Vaatteetkin laitat jo valmiiksi päälle, odotat. Ei kuulu mitään, mikä on pielessä? Ei ole alikersantteja, ei ole kellonaikaa, ei ole minuutteja, kukaan ei tule huutamaan, ei ilmoituksia, ei sääntöjä. Turhaudut ja istahdat tietokoneelle, ehkä sieltä löytyisi lohtu. Kierrät maaperääsi jälleen, tapaah joitain harvoja ihmisiä, jotka eivät ole lähteneet sinne missä minunkin pitäisi olla. Juttelen heille, kuulen kuulumisia, mutta lopulta se jähmettyy siihen samaiseen kysymykseen, joka on kylmä karu totuus. En ole enää siellä, en ole kelvollinen sinne, vaikka pärjäsin. kaikki kysyvät saman kysymyksen ja joudun kertomaan sen saman faktan uudelleen ja uudelleen, se sattuu ja hävettää. Lopulta nousee hetki, jota jokainen sotilas odottaa. Lomat. Ei minulle, minulla ei ole mitä odottaa, ei sitä mitä toivoa tulevaksi, joka antaisi voima jaksaa aina päivä kauemmin. Menen heitä vastaan, tervehdin särmästi, he minua ja nauramme ja unohdamme hienostelut ja olemme taas omia itsejämme. He kertovat tarinoita tapahtuneista ja kokemuksista, verraten niitä omiinsa, mutta minä vain kuuntelen ja kuuntelen, minulla ei ole paljoa enää kerrottavaa omista kokemuksista, he menevät pitemmälle tarinoissaan ja kateuteni ja katkeruuteni vain kihisee kuumana ja pulppuaa suonissani kuin myrkky. Lopulta he menevät nukkumaan ja nauttimaan ansaitusta levosta. Minä jään paikalleni tuijottamaan tyhjyyttä pimeydessä ja jään omiin ajatuksiini, minua ei väsytä, minulla ei ole kiire... Enää.

Kuin hetken loputon suru enkeleitten,
kyyneleitä miljardeja...
Satoi niin kaatamalla.
Taivas oli niin kipeän tumma,
salamat sitä vain hieman värittää.
Sadepisarat kuin pieniä puukkoja,
piiskaantuu vartaloon.
Se jokin kertoi vastauksia,
sinä hetkenä kun taivas itki...

Työpöytä. Tuttu sekin. Monelle arjen työmaa, nyt minullekkin. papereita... Lisää papereita... Ja vähän lisää papereita. Mihin tarvitaan niin helvetisti paperia, että voin sanoa "Hei tulin takaisin" Paperisota häämöttää loppuaan, mutta aikataulut ja menot ovat aivan perseellään, kukaan ei tiedä mistään mitään ja varsinkaan kun tarvitsisi tietää asioita helvetin pitkälle. NYT RITTÄÄ!!! NYT OTETAAN RENNOSTI!!! Iloa, naurua, juhlaa, ystäviä. Mitäpä sitä nyt muuta kaipaisikaan. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Vain kolme lausetta korvani juureen sanottuna hiljaa, etteivät muut kuulisi, se ei kuulu heille, se on minulle henkilökohtaisesti tarkoitettu salaisuus, salaisuus, joka minun olisi kuulunut saada tietää KAUAN sitten, mutta ei nyt, ei tänään, se ei olisi kuulunut tulla, sen olisi kuulunut tulla vielä jopa oikean ihmisen suustakin, mutta ei. Uutinen saa hengityksen kiihtymään, hengitys on raskasta ja halu hajota liitoksistaan tuntuu hyvälle vaihtoehdolle. Suolaa jo auki revityille haavoille. Mikä sen parempaa. Humala ja äkkipikainen tunneryöppy ei ole koskaan hyvä yhdistelmä. Kädet alkavat jo puristua nyrkkiin, lihakset nykivät uhkaavasti. Ennen pöydän lentämistä toiseen päähän huonetta minuun tartutaan, minua halataan, minua rutistetaan äitimäisesti. Minun käsketään avata nyrkit ja halata takaisin. Teen työtä käskettyä ja halaan. Halaan hartaasti, halaan, jotta tilanne voisi tasoittua, mutta ei. Kyyneliä ei kuulu säästellä. Minä en ole enää armeijassa. Minulta ei odoteta enää särmää sotilaskäyttäytymistä, minulla on siihen täysi oikeus tehdä mitä haluan. Kaksi silmäparia vuodattavat. Tilanne voisi olla jopa hyvin, sieluni on puhdistettu taas kerran pahan vallasta, mutta ei siltä, että rukoukseni ovat sitäkin kamalempia, minä olen nyt rauhoittunut, mutta surullinen. Rukoukset eivät kuitenkaan ole, että tunne päättyisi. EI. Minä toivon jotain ihan muuta. Minä haluan tasapainottavan nautinnon tästä vastalahjaksi. Rehellisyys... Painotin sitä alusta alkaen. Mitään ei kuulu jättää kytemään. Onko se paljoa pyydetty? Ei sitä ole enää tänäpäivänä olemassa, enää jäljellä on aate "Se mitä ei tiedä, ei satuta" No tapahtunutta ei saa tekemättömäksi, se kytee nyt mielessäni ja päätökseni ovat taas kerran terävämpiä, en ole enää sokea, näen paljon, näen erittäin paljon. Kiitos sinun, minä näen sinut peilin takaa. Minä näen säröt lasissa.

Kosketa minua paholainen,
nää nälkäinen katseeni...
Ruoki minut pahuudella...
Alistun eteesi nöyrtyen,
tanssitaan intohimoisesti...
kuolemantanssi.
Annetaan pimeyden sulkea,
vangita meidät syliinsä,
avarretaan mielemme,
tunnetaan sisimpämme
liekin polttavuus kulkekoon lävitsemme...

Ai niin... Hyvää ystävänpäivää kaikille.

Mission pakomatka Viro lähtee käytäntöön huomenna klo 12 lähtevällä bussilla kohti Hesaa ja siitä Laivalla Viron maalle rällästämään heidän kustannuksellan kaikkea halpaa, katsotaan tulenko milloin takaisin, hei hei. Pitipä vain sanoa, jos minua ei näy vähän ajan päästä täällä takaisin... Niin odottakaa sitten kauemmin :'D

Jokainen alokas saa tärkeän tehtävän. Heistä jokainen saa oikean morsiammen oikealle kyyljelleen marssimaan ylpeänä. Hänen lempinimensä meille on yleisesti Rynkky, sotilaan silmäterä. Perinne sanoo, että aseelleen kuuluu antaa tytön nimi, sillä se on morsiammesi palvellessasi pitkine päivine ja öin. Vanhat sotilaat sanovat, että nainen on petollinen, arvaamaton ja vaativa. Mutta Rynkky. Rynkky on aina rinnallasi, se kulkee aina minne menet ja tulet. Rynkky on tukenasi ja suojelee sinua pahalta mustan metallin kiiltäen käsissäsi uhmakkaasti nauraen vaaroille. Tunne morsian läpikotaisin, tämä kaunotar antaa siihen mahdollisuuden tuhansia kertoja, kun hoivaat sitä käsissäsi. Rynkky ei petä sinua koskaan, jos vain muistat pitää siitä huolta. Muistat puhdistaa sen joka kohdan, kiiloittaa se kiiltäväksi kuin jalokivi auringonpaisteessa tai kuun valossa, öljyä se rakkaudella ohuelti sen myötäileviä ja kulmikkaita pintoja pitkin. Tarkista, että sen kaikki osat ovat kunnolla paikallaan ja kokoa varmasti, sillä nämä neidot pitävät varmoista käsistä. Itse annoin omalleni nimeksi Sonia. Hän on vaisu tähdätessä, hyvin ruostumaton ja selvinnyt ajan saatossa naarmuilta ja kulumisilta, erittäin pehmeä käsissä aseeksi, tähtäimensä on hyvin suora ja tarkka, kolikkotestissä kolikko pysyy tyylikkäästi piipun päällä, mutta lipas ei aina oikein tykkää olla aivan pohjassa ampuma asentoa etsiessä, mutta kaikista paras tässä tytössä oli sen luja tahto ampua ja lujaa pysyen hellästi potkien käsissäni olkapäätäni vasten. Tätä naista tulen ikävöimään pitkän aikaa. Oli erittäin haikea olo viedä se takaisin asevarastolle tarkastajan lääpittäväksi ja arvosteltavaksi, tosin kirjusi sanoi piipun olevan puhtaanpi kuin omansa. Sain lopussa vielä sivellä viimeisen voitelun Sonian pitkälle odotukselle muiden sisariensa luokse asehalliin. Lopulta kuitenkin siitä piti luopua ja jäin kauas katsomaan, kuinka morsiammeni katosi valtavien valkoisten ovien taakse "Näkemiin tyttöseni... Nähkäämme vielä joskus toivon mukaan" Poistuimme Kirjurin kanssa asehallista ja viimeinen vanhojen sotilaiden oppi tuli mieleeni. Tätä morsian on luotu vain ja ainoastaan toisen vahingoittamiseen ja tappamiseen, mutta sitä ei kuulu pelätä. Sitä täytyy kunnioittaa ja olla varma mieleltä ja ruumiilta, kun se on kädessänne.

3 Huoltokompania tupa 11 rynkkyvarustus (toiseksi viimeinen oikealta on minun tyttöni)

Pari päivää nyt viettänyt elämää Porin Prikaatin Huoltokompanian 3 osastossa tuvassa n. 11 Niin tämä elämä ei ole yhtään hullumpaa:D Marsiminen tahdissa on oikeesti kivaa, siinä saa tuntea olonsa järjestäytyneeksi, MUTTA MÄ VIHAAAAAAAAAAAAAN ROKOTTEITA HELVETTI SOIKOON!!! NIITÄ ON TYÖNNETTY NYT MELKEIN JOKA PAIKASTA JOLLAIN VERUKKEELLA KOKO PÄIVÄ!!!!

Katsottuani propaganda-videon joka lievästi laski haluani lähteä sotaväkeen entisestään.

Siispä uusi suunitelmani:
Haistatan pitkät armeijalle ja menen työntämään itseäni pää edellä jättiläisleivokseen ja toivon, että jättiläis lentolisko tulisi ja söisi minut helikopterin kyydistä

Vapaana poikana kun astun maille tuntemattomille, en ole sinkku. Minulla on nyt rakastaja, joka minun kuuluu pitää tyytyväisenä ja osoitta hänelle rakkauttani. Hänellä on nimi, joka tunnetaan kutsuten sotaväki ja toiselta nimeltään isän-maan puolustus. Tälle armahalle annan kaikkeni aikana mitä hän minulta vaatii ja odottaa, kunnes aikani tulee jättää hänet taakseni ja koittaa katsoa elämää eteenpäin, katsomata taakse, muistellen kuitenkin mitä hän minulle antoi ja odottaa minua tekemään, kun hän minua kaipaa jälleen

Pääkallo. Raskas siunattu metallinen kaulakoruni. Se painaa kaulassani, se hiertää niskaani jättäen muiston uskollisesta kumppanuudestaan, se on tukenut minua pitkän matkan, pitempään, kuin yksikään toinen esine, mutta sen aika on lakseutua veitseni terälle odottamaan paluutani. Sormus. Tuo hopeinen ja symboliikaisesti koristeltu hyvän ja pahan portti. Se on pyörähtänyt sormeni ympärillä niin monet kerrat, se on puristanut sormessani kivuliaasti, olen silitellyt sitä hellästi sormieni välissä, mutta nyt senkin aika on koittanut tulla lepäämään veitseni kannettavaksi, kunnes palaan noutaman sitä. Hiukset, nekin kertovat omaa tarinaansa huimista seikkailuista, jos ne osaisivat puhua, niitä olisi jännittävä kuunela niiden kokemuksista kanssani, etten vain unohtaisi mitään. Nyt kuitenkin niidenkin aika on tullut. Näin kauan ne ovat osoittaneet suuntaani elämässä, toivon mukaan ylös, mutta on olut myös päiviä, jolloin ne ovat ohjanneet sivulle tai taakse, koska ylös ei ole päässyt. Nyt on tulut aika, nyt on tullut niihen hetki, nyt on aika päästää heidät ikuiseen lepoon, heitä kuitenkin ylpeästi muistaen.

Mies lähtee kohti ovea. Siellä pimeä ja kylmyys odottavat ahnaasti liittymistäni seurueeseensa. Hän katsoo vielä kerran taakseen, hän tahtoisi sanoa jotain, jotain mikä olisi pitkään muistettavissa, jotain mikä tuntuisi hyvälle, mutta hän epäröi, se ei tunnu hänestä oikealta mitä hän tahtoisi sanoa. "Näkemiin rakkaani. Tulen vielä takaisin luoksesi, koska tahdon uskoa siihen." Sanoja ei tule. Huulet ovat sinetöidyt. Ei ääntäkään. Ei ole ketään jolle sanoa noita hänelle tärkeitä sanoja. Kuitenkin hän kuulee vaimean kysymyksen. "Pärjäätkö sinä?" Hän havahtuu takaisin todellisuuteen ja katsoo suoraan silmiin. Sanat tulevat kuin liukuhihnalta, mitään miettimättä. "Tietenkin." Hän nostattaa huulillen viimeisen kerran hymyn, jotta se tuntuisi oikealta vastaukselta. Mutta hän tajuaa liian myöhään, että hän juuri valehteli, hän oli luvannut sanoa aina totuuden, jos joku vain kysyisi. Mies ei voinut kai muuta. Hän koitti pitää viimeiset rippeensä kasassa, jättäen onnellisen lopun tuolle pakkasyölle, jotta sitä voisi edes joskus muistaa hyväksi hetkeksi. Mies halaa viimeisen kerran. Se tuntui oikealta, varmasti ainoa asia mikä tuntui hyvälle ja oikealle sinä hetkenä. Ei muistopuheita, ei jäähyväisiä, vaan näkemiin, kuin he näkisivät ensiviikolla uudelleen, ihan kuin ennenvanhaan. Ehkä he näkevätkin ensiviikolla, ehkä he näkevät pian, sillä aika on vain käsite, aika kulkee nopeudella, kuin me sen päätämme, ehkä siksi hetki ei tuntunut niin kamalalle. Mies poistuu yöhön, suojelusenkeli katsoo häntä korkealta lumen laskeutuessa miehen päälle hellästi, mutta lopulta pilvenreunalta katoaa näkyviatä tutut kasvot. Silloin iskee hetki, hetki mitä jokainen peto odottaa saalistaessaan ravintoa. Pimeys ja pakkanen saapuvat. Ne eivät juokse. Niiden ei tarvitse juosta, koska ne tietävät, että saalis ei voi millään päästä pakoon. Ne saavuttavat Miehen. Ei sanaakaan, hiljaisuus laskeutuu. Mies sulkee silmänsä ja jää odottamaan iskua. Se on nopea, sitä ei edes tajua, kuinka nopeasti pimeys ja pakkanen syöksyvät avatun rintakehän sisään ja sulkevat portin. Ne ovat tulleet takaisin. Mies avaa taas silmänsä ja haukkaa happea, mutta saa suuhunsa vain tuhkaa. Se tapahtui. Lämpö ja onnellisuus ovat vain heikko muiston tuulahdus tuossa erämaassa. Kun mies pääsee pois ulkoa, hänen päässään velloo paljon ajatuksia, hän koittaa punoa siitä jotain selvää, mutta rintakehänsä sisällä kouristelee. Ne painavat keuhkoja kasaan kylkiluita vasten, ne raapivat mahalaukkuun viiltoja, joista vatsahapot pääsisivät valloilleen. Tuon keskellä kuitenkin mies haluaa sanoa vielä viimeisiä sanoja, joita hän haluaa muistella. Sanoja joita hän toivoisi ihmisten, joskus muistavan, kun heillä on heikko hetkenssä. Ei muistopuheita, ei jäähyväisiä, vain sanoja.

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä,
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää hetkeä.
Tulevaa ei kannata surra.
Emme halua kenenkään kärsivän,
kun aika koittaa, annan sinun mennä.

Päästä sinäkin minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, minäkin huomaan,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka käteesi viimeisen kerran tartun,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä hetkinä,
älä anna turhaan sydämmen itkeä.

Taru kertoo:
Aavelaiva etsii satamaa, ja näkeminen sen, se pahaa ennustaa. Vaan mitä sanoo majakassaan vanhus harmaapäinen? Hänelle ei näky tää ole kerta ensinmäinen. "Kuulkaa siis! Voi huomenissa kalastaa ja soutaa. Aavelaivan näkeminen ennustelee poutaa."

Jos rakastaa, on intohimoa, jos ei ole intohimoa, ei rakasta, mutta jos menetät rakkaasi ja haluaisit hänet takaisin, syö hänen ruumiinsa. Silloin hän on aina sisälläsi ja lähellä sisimpääsi ja voit olla hänelle aito. Hyväile hänen luitaan, tunne halu lipoa hänen sormiaan, anna tarpeelle voimaa murskata hänen rintalastansa, päästä peto irti tuntien hänen keuhkojensa syvä hengitys käsilläsi, pysty ymmärtämään hänen sydämmensä rytmiä, salli kynsiesi tuntea hänen ihonsa ja pakota nälkäsi halajamaan hänen lihaansa... Sillä totuus on vain se, että me olemme vain ruokaa toistemme edessä. Me tunnemme halua ja intohimoa toisiamme kohtaan, haluaisimme tuntea lämpimän aterian vasten huulia, kielen lipoen aromeita hitaasti, ettei mitään jäisi kokematta. On kuitenkin olemassa myös ruokia, joista me emme pidä, niille me käänämme selkämme, syljemme vain lautasen annoksen päälle ja kävelemme pois, muistamatta edes miltä se näytti tai edes haisi. Kaiki ei kelpaa kaikille, meillä on makumme ja päämäärämme halujen täyttymiseksi. Jokainen päältäpäin hyvä ei ole sisältä niinkään hyvää, mutta huonoin asia siinä on, että meidän pitää vain ensin ottaa askel ja maistaa.

Ihmisen poski metsäsienillä paistettuna on loppujenlopuksi ihan hyvää, mutta parasta on se, kun puret sen irti ja hän saa katsoa, tuntien se aitiopaikalta, mutta kaikista parhain asia siinä on se, että hän ei voi tehdä yhtään mitään asialle.