IRC-Galleria

Runon tekijää en tiedä, mutta en usko hänen pahastuvan, vaikka sen tänne laitankin...







Tuijotti ovea pieni kissa,
oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi,
onhan jo pimeää.

On nälkä ja jano,
unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.

Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui,
säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.

Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään
ja onnen maljasta joi.

Nyt pysyy ovi suljettuna,
nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.

Se pisara hyljätyn kyynel on,
se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.

Nyt kissojen taivaassa hyljätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.

Via dolorosa oli viimeinen
polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä
Sinä puhtain sydämmin...

Kieriskeltyäni viimeyön saatanallisten tuskien kourisa lienen vähä höpö ja tekis mieli kirijottaa oodi eläimilleni!
Mutta moisenhan ehtii ja ylistäkäämme siis ruumiin kipua! Tuota taijanomaista asiaa joka meitä muistuttaa joka hetki siitä, että vielä elämme! Joka vitun hengenveto!
Tuo ihmeellinen tuntemus, joka nostaa väsyneen ylös, kun kaiken inhimillisen järjen mukaan kaikki on annettu! Ei suinkaan! Sehän oli vasta lämmittelyä!

Siispä oodi kurjan lahoavan raatoni tuskille! Uskolliselle!