IRC-Galleria

Mitä tää on? Ensin vituttaa kun kaverit kohtelee ku kapista lunttua, feidailee sun muuta jännää, sit ei yhtäkkii vastaa ees viesteihin, jotka lähetän täysin vilpittömästi. Sitten pärähtääkin puhelimeen muutama todella itsekäs viesti jossa pahoitellaan kuinka perseelleen elämä on HEITÄ kohdellut ja mielettömät anteeksipyynnöt perään ja että "voidaanko olla taas kavereita?"(Kyse ei ole siitä etten arvostaisi anteeksipyyntöä, tai olisi kiitollinen siitä, mutta se vain on vähintä ja suotavinta mitä voi tämän jälkeen tehdä.) Jos kerran kavereita ollaan, niin miksei vaikeuksista voi puhua ja pyytää apua, vaan on pakko rypeä itsesäälissä ja omassa paskuudessaan? Sitten minä vain syyllistän itseäni siitä ettei kukaan halua edes puhua kanssani ja pidän itseäni ja omaa käytöstäni syypäänä kavereiden feidailuun. Sitten käykin ilmi, että eheei se olekaan ollut minusta johtuvaa. OLEN SIIS JUMALAUTA ITKENY ITKUNI AIVAN TURHAAN SAATANA. Oikeuttaako oman elämän kolhut kohtelemaan kavereita kaltoin? -Näemmä.

Yleensä porukka sanoo että antaa anteeksi muttei koskaan unohda, mutta minulla se menee toisin, kusisemmin, päin. Unohdan, mutta anteeksi en tule antamaan. Minua ei montaa kertaa tarvitse feidata/loukata/käskeä, että tajuaisin oman arvoni. Olen paljon arvokkaampi kuin kukaan niistä, jotka minulle paskoja tekevät.
Tiivistettynä: Jos minua tarpeeksi tasasella tahdilla kohtelee väärin, niin että kärsin siitä, minä unohdan asian enkä välttämättä edes suutu, mutta välimme eivät koskaan tule olemaan entisellään, sillä välissä on kitkana minun anteeksiantamattomuuteni. Siinäs mietitte sitten oliko oman elämän potkimisen jälkimainigit järkevää/soveliasta purkaa minuun feidailuna sun muuna.


Elämänohje Jasminilta: Asettukaa toisen asemaan ja katsokaa toisen osapuolen perspektiivistä sama asia, niin tiedätte mikä on oikeasti pahasti tehty. Se avaa huomattavasti laajemman näkökannan ja itsekin tajuaa ettei helvetissä näin voi toimia.

Love & beans ! Nothing personal, just teenageangst again.