IRC-Galleria

Boten Anna, vittu mitä sontaa.

Ei tässä muuta ku ribul sibul.

Flunssaa puskee, lasken koskee.

Leikkasin eilen parran jeiii, oon salettiin Ylöjärven komein kaksjalkainen.

np. Hermano / Roll Over

Höhöhöhöhöhöhöhöhöh







Oon paras.





























Höhöhöhöhöhöhöhöhöh
















































p
u
l
i
p
u
l
i
puro pani p
a
r

sta
a n
























k.

Ostin eilen Triviumin "Ascendancy"-älppärin, ja sehä o HYVÄ. Kunnon Poppismetallia, kyllä kunnon siirappinen areenakertsi-meininki toimii kuin kuuma ruuvimeisseli marjahyytelöön. Järjetöntä ylimelodiaa, Maiden/Metallica-liidejä ja rouheeta riffailua, khyl.

Meitsi paljastaa nyt tämän hetkiset suosikkibiisini/artistini, jotka ovat kaiken perinteisen rokki/metalli-homoiluni ulkopuolella.

1. Nelly Furtado - Maneater

Tämä on kyllä vuoden 2006 paras poppihitti, samalla tavalla kuin The Killersin "Somebody Told Me" vuoden 2004 sekä "The Suffering" vuoden 2005 kovin styge. Yksinkertaisesti aivan nerokasta poppista ja säriseviä konetaustoja. Tanssisin jos osaisin. Oikeesti ihan vitun kova.

2. Hanna Marsh - Chameleon Girl

Kyllä tälläiseen semi-sekopäähän iskee Amos/Bush-hässäkkä melko kovasti aina välillä. Ihanan eteeristä pianopoppista. Voisin ehkä mennä naimisiin Hannan kanssa.

3. Ashlee Simpson - Boyfriend

Powerpop! Tämähän on ihan ääliöbiisi, mutta meikä kuunteleekin Cheap Trickiä ja Raspberriesiä ihan sujuvasti. Vittu mikä kertsi, ai saatana.

4. PMMP

Ihania tyttöjä, ihania biisejä. Meikä muuten myöntää etten pystynyt kattomaan PMMPtä Untorockissa kokonaan ku meinasin hajota palasiksi Päiväkodin ja Oo siellä.. aikana.

5. The Ark

Ei tästä auta sanoa ku: Loistavaa poppista.


Niin ja Tori Amoksen "Winter"! Kaunista!

Sarjassamme parhaat jätkät paljastavat syvimmät salaisuutensa:

Olen paras jätkä.

Pyöräytin eilettäin aamusella soimaan Turbonegron "Apocalypse Dudes"-mestariteoksen soimaan tehdessäni itselleni mannermaista aamiaista eli paahtoleipää. Age Of Pampariuksen intron pärähtäessä soimaan, koin eräänlaisen primitiivireaktion, ydinmehun katkuisen muiston vuodelta 2001, jolloin hankin tämän Pohjoismaisen rockin kulmakiven levykokelmani jatkoksi.

Turbonegro, muodossaan jossa haluan 'Negron aina muistaa, paloi ylväästi tuhkaksi vuonna 1998, huumeongelmien ja mielenterveydellisten seikkojen loppuun polttamana Milanossa. Turbonegro edusti minulle vuosina 2001-2005 jotain aivan muuta kuin normaalia fanituksen kohdetta. Turbonegron hajoaminen '98 loi mielikuvia kauttaaltaan Denimiin kääriytyneistä dekadenteista sankareista, jotka pelastivat rockin ja hajosivat huipulla anteeksi pyytelemättä. Turbonegro edusti minulle pinnan alla sykkivää rappiota, keskisormea koko maailmaa kohtaan sekä suloista itsetuhoa, ja voi kuinka rakastinkaan sitä.

Nykyisellään Turbonegro on edelleenkin hyvää rockia riuskasti paiskova remmi, mutta en voi "Party Animals"-lätyn vanavedessä tehdä huomiota että Turbonegro oli muuttunut jonkinlaiseksi kieroutuneeksi irvikuvaksi itsestään, Camp-huumoriksi ja Turbojugendien vaalimaksi sisäpiirin bileorkesteriksi. Poissa ovat dekadenssiä ja huumetta tihkuvat alaviitteet, kouriintuva kosketus Oslon ongelmalähiöistä sekä KISSmäisten hard rock-tuuttausten verhoamat täydelliset rock-rallit. Turbonegro oli muinoin musiikkia sukupolvelle joka eli idealistisessa tyhjiössä ja edusti ihanaa nihilismiä sekä vihaa.

En halua kuulostaa elitistiltä, mutta jollain kierolla tavalla olisin toivonut Turbonegron pysyvän kuolleena. "Kuole nuorena, jätä jälkeesi kaunis ruumis." Niinpä, Apocalypse Dudes:ia kauniimpaa ruumista ei voisi toivoa.

Meikästä Faith No More on muute ehkä parasta mitä 90-luvulla on tuotettu, oha tosin "The Real Thing" niin kova lätty että Suuret Muinaiset approves also - Iä! Iä!

Hommahan ajoittuu vuoden 2006 kesäkuuhun, jolloin hommasin edulliseen 5e hintaa "King For A Day / Fool For A Lifetime"-CD:n käytettynä levyliike Fennica Recordsista Helsingistä, tuosta Suomen kiistattomasta häpeäpilkusta. Levyhän paljastui välittömästi modernin ajan mestariteokseksi, rannalle unohtuneeksi artefaktiksi jonka pintaa raaputtamalla paljastuu hiottu timantti. Jännän "KFAD/FFAL"-levystä tekee se, että bändi oli käymässä läpi melkoista kuohuntaa yhtyeen potkittua Jim Martinin pois, ja tämä oli korvattu Mr. Bunglen Trey Spruancella nauhoitus-sessioiden ajaksi. Levy on ehkä FNM:n sekopäisin, mutta jollain sairaalla ja kosmisella tavalla ehein kokonaisuus koko FNM:n diskografiasta. Levyhän starttaa klassisella kuninkuus-kentällisellä kuten Angel Dustikin: "Get Out", "Richochet" ja "Evidence" Kingillä, "Land Of Sunshine", "Caffeine" ja "Midlife Crisis" Dustilla. On muuten saatanan hankala lähtä vertailemaan paremmuudessaan näitä triplettejä. Monihan kääntyisi tässä vaiheessa Dustin puoleen, johtuen King For A Dayn ultimaattisesta unohduksesta sekä tahallisesta lokaanvedosta 90-luvun rockmedian toimesta.

Angel Dustilla ja King For A Dayllä FNM on kiistatta parhaimillaan, Gould-Bordin-Bottumin jämptisti linnoittama tausta luo Pattonin vokaaliakrobatialle uskomattomat viitteet ja prameat puitteet. Martin & Spruance vastaavat hileen ja nestemäisen kullan roiskimisesta keitokseen, tuoden sivumakunaan metallista kitkeryyttä ja kromista väriä keitoksen kuplivaan pintaan. Monet Patton-fanit sivuuttavat muun bändin, varsinkin Gouldin ja Bordinin osuuden, Faith No Moressa. Ymmärrettävästi kylläkin, koska Patton on vokalistina aivan omaa luokkaansa, niin luovuudessa kuin taidossaan adaptoida erilaisia tyylejä DM:sta suoraan Las Vegas-viihdemusaan. Mutta FNMstä tekee ainutkertaisen juuri Gouldin bassottelu ja Bordinin trap-etsointi. Gould luo pinkeitä, funkahtavia ja progeilevia tekstuureja ja bassomattoja Bordinin yyber-rytmikkään ja jämptin kömmyytyksen päälle, jättäen Martinin/Spruancen/yms. kitaroinnin paikka paikoin pelkän statistin rooliin. Kompin nitoo yhteen Bottum, luoden mattoja ja tekstuureja liimaten kaikki palaset yhteen. Häkellyttävää soitantaa, FNM:n soitossa kuplii pinnan alla jatkuvasti. Huikaiseva ryhmä, huikaisevia levyjä.

Suosittelen kaikille lämpimästi kirjoituksessa mainittuja levyjä, jos vain haluatte vaihtelua geneeriseen muusiin, jota syötetään meille jokaisesta ovesta ja ikkunasta.