IRC-Galleria

Sininen metsä kuiskaili tuule kieppuessa puiden välitse. Se oli rauhallien yön hengittäessä sen kanssa samaan tahtiin. Tummat oksat loivat suojaisan katon metsässä kulkevalle. Yö loi utuista valoaan metsään ja usva oli laskeutunut lähelle maanpintaa. Keskeltä sinistä metsää erottui jotain valkoista. Tämä valkoinen käveli hiljaa ja hitaasti, aivan kuin olisi pelännyt rikkovansa jonkin unenkaltaisen olotilan. Lähempää katsottuna tämä valkoinen oli vain mekko, jota yllään kannatteli pieni posliininukke. Nukke käveli hiljaa eteenpäin. Se antoi rauhallisen sinisen täyttää keuhkonsa ja ympäröidä itsensä täysin. Sinisestä metsästä hänelle tuli mieleen Sinilintu. Missäköhän se oli? Olikohan se huolissaan nukesta? Nuken silmät muuttuivat sumuisista taas hiukan kirkkaammiksi. Missä oli Sinilintu? Missä oli Enkeli? Nukke katsoi ympärilleen. Sininen metsä oli muuttunut oudon hiljaiseksi. Ei enää tarinoita kuiskailevia lehviä, ei enää tuulta. Täysi hiljaisuus. Sininen väri tuntui rauhalliselta, mutta vieraalta. Nukke kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana korkealla vuoren tasanteella kohosi musta linna, jonka ikkunoista tuikki himmeä valo. Nukke katseli tuota synkkää linnaa hetken. Sitten posliininukke kääntyi, sipaisi hiuksiaan, sulki silmät ja asteli eteenpäin. Hänen mielestään silmät kiinni oli jotenkin paljon varmempaa liikkua. Nukke käveli muutaman metrin silmät kiinni ja pysähtyi. Se avasi silmänsä ja katsoi vielä taakseen. Linna oli siellä edelleen ja valot vaikuttivat yhä himmeämmiltä. Nukke hymyili kainosti ja jatkoi matkaansa alkuperäiseen suuntaansa. Usvan kierrellessä nuken jaloissa, se katosi metsän sineen.

Nukke keskittyi katsomaan eteensä avautvaa maisemaa. Ei linnalle hänen mielestään ollut niin pitkä matka ollut. Posliininuken valkoinen mekko hohti sinertävän metsän keskellä. Sen helmikoristeet kimmelsivät vienosti. Metsä oli yhä hiljaa. Tuntui siltä, kuin jok'ikinen henkäys, minkä nukke päästi, jäi kaikumaan metsään. Askelten ääni poukkoili puusta puuhun saaden sen moninkertaistumaan. Nukke pyörähti nopeasti ympäri. Ei ketään. Ei mitään. Pelkkää usvaa ja tummia puiden silhuetteja. Pieni posliininukke tunsi, kuinka sen sydän löi tasaista tahtia. Sitä ei pelottanut. Se olisi halunnut olla peloissaan. Ehkä silloin joku olisi tullut pelastamaan sen. Se oli kuitenkin varma, ettei ollut yksin. Ehkä Yön Ritari seurasi häntä. Ehkä se oli se heinänhento ratsastaja. Nukke katsoi taivaalle. Ei, ei tähtiä. Vain puiden lehviä. Metsä tosiaan oli suojaisa paikka. Laskien katseensa se jatkoi matkaansa. Ali käyrän oksa, yli maasta nousevan juuren. Kuunnellen hiljaisuutta. Hiljaisuus oli nukelle koti. Se oli tottunut hiljaisuuteen. Yksin se oli istunut hiljaa pihapuun alla. Se oli itse ollut hiljaa jo pitkään. Nukke jatkoi kävelemistä. Hiljaisuus. Taas lisää sanoja, joita posliininukke ei ollut ajatellut pitkään aikaan. Se oli jo niin tottunut hiljaisuuteen, että ei edes muistanut sanaa hiljaisuus. Milloin viimeksi hän itse oli rikkonut hiljaisuuden? Nukke näytti mietteliäältä. Sen vauhti hidastui ja se pysähtyi istumaan maasta nousevan juuren päälle. Milloin viimeksi? Nukke nosti katseensa ja tuijotti käyrää oksaa. Hetken sitä tuijotettuaan se teki havainnon. Tuon saman oksan ali se oli jo kerran aikaisemmin kävellyt. Vai kaksi kertaa. Se ei osannut sanoa. Edelleen vain istuen juurella se katseli ympärilleen. Samanlaista kaikkialla. Sininen väri istuskeli rauhallisena puiden oksilla, makoili mättäillä ja leijui ilmassa. Nukke pompahti pystyyn ja käveli jälleen eteenpäin. Miksi metsän piti olla kaikkialla samanlaista? Metsän hiljaisuus tuntui jo painostavalta.

Posliininukke juoksi. Se juoksi niin kovaa, kuin jaloistaan pääsi. Se juoksi pakoon hiljaisuutta. Se juoksi pakoon kaikkea, mikä liittyi hiljaisuuteen. Rauhallinen sininen oli nyt kääntynyt häntä itseään vastaan. Nukke juoksi pakoon kuvia, jotka kertoivat sen menneisyydestä. Kertoivat onnesta, tuskasta, surusta, vihasta, uupumuksesta. Kaikesta. Posliininuken hengitys salpautui, mutta se juoksi silti. Se ei enää tuntenut jalkojaan. Se juoksi eteenpäin. Se ei välittänyt, missä se oli. Se ei välittänyt, mitä oli tulossa vastaan. Se halusi vain pois. Metsän hiljaisuudessa kaikuivat vain pienet juoksuaskeleet. Usva väistyi nuken tieltä sen juostessa päättömästi eteenpäin. Nukke ei tahtonut nähdä enää menneisyyttään. Se ei halunnut ajatella mitä kaikkea se oli joutunut kokemaan kauan sitten. Joku sanoi joskus, että itkeminen puhdistaa. Nukke juoksi ja sulki silmänsä. Sen ilme muuttui kärsiväksi ja se yritti. Yritti hyvin kovasti. Mutta ei, se ei osannut. Se ei osannut enää itkeä.

Nukke kaatui. Se lensi komeassa kaaressa ja mätkähti mahalleen. Se katsoi taakseen. Maassa ei ollut yhtään juurta, johon se olisi saattanut kompastua. Mekon alta pilkotti kaksi jalkaa, toinen oikealla paikallaan, toinen holtittomasti repsottaen. Posliininukke kierähti selälleen ja jäi siihen makaamaan. Se levitti kätensä sivuilleen ja jalat haralleen. Se tunsi, miten maa oli kylmä ja kostea. Se tunsi hengittävänsä kylmää ja kosteaa ilmaa keuhkoihinsa. Se nousi istumaan ja katsoi jalkojaan. Oikea jalka repsotti miten sattuu. Posliininukke nosti mekkonsa helmaa. Hentoinen hämähäkinseitti oli katkennut ja ruusunpiikki törrötti nyt lähes irtonaisessa jalassa. Nuken sumuiset silmät katsoivat surumielisesti jalkaa, jonka Sinilintu oli paikannut. Siipirikko Sinilintu. Se mahtoi olla edelleen huolissaan pienestä posliininukesta.

Hento valkoinen valo loisti kahden suuren puun välistä. Pieni posliininukke käänsi katseensa lempeää valoa kohti. Pehmeästi valo hohti kutsuen luokseen. Nukke lähti raahautumaan valoa kohti. Kostea ruohikko tuntui nuken mekonkin läpi. Se tuntui takertuvan nukkeen, kuin pitääkseen sen maassa ikuisesti. Ei. Nukke ei halunnut jäädä siihen. Se ei halunnut menneisyyden haamujen saavan itsestään vallan. Se ei halunnut tulla tukahdutetuksi. Pieni posliininukke katsoi epätoivoisilla silmillään lempeää valoa. Kaksi suurta puuta olivat jo hiukan lähempänä. Pienen posliininuken silkkikiharat heijastivat valoa ja sen valkoinen puku näytti hetki hetkeltä valkoisemmalta. Sen oli taisteltava. Päättäväisesti se raahautui eteenpäin. Ruohikko ei enää tuntunut takertuvan kiinni. Valkoinen valo voimistui ja se alkoi jo sattumaan posliininuken silmiin. Posliininukke sulki silmänsä ja pysähtyi. Kipu alkoi hellittää. Silmät yhä kiinni pitäen se ryömi kohti valoa. Silmät kiinni oli taas paljon varmempaa liikkua. Silloin ei nähnyt mitään pahaa. Nukke haparoi tietään eteenpäin ja tunsi puun rungon. Hitaasti se aukaisi silmänsä. Valkoisessa valossa se näki kaksi suurta puuta. Se nojasi toiseen niistä. Nukke siristi silmiään ja katsoi valon suuntaan. Keskellä valoa oli joku. Nukke nousi terveen jalkansa varaan seisomaan ja katsoi tuota valkoista hahmoa.

Hahmo kääntyi katsomaan pientä posliininukkea. Hahmon pitkät vaaleat hiukset leijuivat ilmassa ja sen pitkää siroa olemusta peitti kevyt valkoinen mekko. Hahmo tuijotti suurilla silmillään posliinukkea. Hitaasti hän nosti kätensä ja kutsui näin nukkea luokseen. Nukke yritti kävellä, mutta kompastui ja löysi itsensä maasta. Vaaleahiuksinen valon olento naurahti heleästi. Nauru tuntui kumpuavan hahmosta kuin lähteestä. Posliininukke kohotti päänsä ja katsoi valoon. Hymy nousi posliininuken huulille ja sumuisten silmienkin takana syttyi jotain lämmintä. Valon hahmo asteli lähemmäs ja otti nukkea kädestä. Miksi tämä valon hahmo näytti posliininukesta niin tutulta? Kevyesti vaaleahiuksinen johdatti nuken keskelle pientä aukiota. "Et ole muuttunut yhtään", sanoi vaaleahiuksinen iloisesti. Posliininuken silmät suurenivat. Kuutar. Valon olento oli hänen vanha ystävänsä Kuutar. Kaukana jossain olivat ne ajat, jolloin posliininukke ja Kuutar olivat juosseet pitkin metsiä villeinä ja vapaina. Nuken sydän täyttyi menneisyydellä. Se täyttyi kaikella sillä, mitä nukke oli juossut karkuun. Mutta nyt päällimmäisenä ei ollut kaikki paha vaan kaikki iloinen ja onnellinen. Muistot tulvivat posliininuken mieleen. Kaikki ne asiat, jotka olivat unohduksissa, palasivat. Nukke hymyili. Eihän hän loppujen lopuksi ollut edes muuttunut.

Kuutar istahti valtaistuimelleen ja istutti posliininuken viereensä. Kuutar silmäili posliininukkea ja hänen katseensa pysähtyi nuken oikeaan jalkaan. Nukke tuijotti jalkaansa ja kohotti hiukan hymyillen olkapäitään. Kuutar polvistui nuken viereen ja asetti nuken jalan oikealle paikalleen. Mekkonsa kätköistä hän otti esille neulan ja lankaa. Nukke nosti mekkonsa helmaa sen verran, että Kuutar näki, missä kunnossa jalka oli. Kuutar katsoi ruusunpiikkiä ja otti siitä varovasti kiinni. Hän nyhtäisi piikin irti repsottavasta jalasta ja irrotti varovasti hämähäkinseitin palaset. Hopeaisella langallaan hän ompeli jalan kiinni toiseen puoliskoonsa. Posliininukke hymyili. Vanhan ystävän näkeminen oli ollut onnenpotku hänenlaiselleen posliininukelle.

Metsästä kuului hiljaisia askeleita. Mustaan viittaan pukeutunut hahmo lähestyi valoa. Tällä kertaa Yön Ritari ei ollut laittanut huppua päänsä suojaksi. Hän saapui kahden suuren puun väliin ja näki posliininuken istumassa tuolilla ja jonkun todella kauniin valkoista valoa hohtavan olennon polvistuneena nuken viereen. Tuo valon olento. Oliko se hän, jota Yön Ritari oli elämänsä etsinyt? Ritari suojasi silmiään kädellään ja jäi tuijottamaan tuota lumoavaa näkyä. Miten joku voi olla noin kaunis? Pimeässä metsässä kaikki oli ihanan synkkää, mutta tämä valkoisuus, tämä valon määrä. Tätä Yön Ritari oli etsinyt.

Pieni posliininukke käänsi katseensa askeleita kohti. Se näki Yön Ritarin lähestyvän transsinomaisesti. Kuutar kääntyi myös katsomaan tulijaa. Yön Ritari seisahtui kohdatessaan Kuuttaren katseen. Posliininukke tarkasteli vuoroin Yön Ritaria, vuoroin Kuutarta. Yön Ritari alkoi taas hiljaa lähestymään näitä kahta valkoiseen pukeutunutta hahmoa. Posliininukke katsoi, kun Yön Ritari asteli Kuuttaren eteen. Posliininuken silmistä heijastui kuva, jossa Yön Ritari polvistui Kuuttaren luokse ja suuteli tätä. Posliininukke katsoi tätä suudelmaa silmiän räpäyttämättä. Sen valtasi outo tunne. Se ei osannut kuvailla tunnetta mitenkään: ei iloa, ei surua, ei vihaa, ei katkeruutta. Lämmin tunne. Posliininukke hymyili hiljaa. Hiljempaa kuin normaalisti. Se nousi tuoliltaan ja katsoi, kun Yön Ritari ja Kuutar irrottautuivat toisistaan. Kuutar kääntyi katsomaan pientä posliininukkea hämmentyneenä. Posliininukke hymyili niin aidosti kuin taisi ja nyökkäsi. Nyökkäsi kiitollisuudesta ystäväänsä kohtaan. Kuutar suli hymyyn ja kurottautui pientä posliininukkea kohti. Kuutar rutisti nuken hellään halaukseen. Nukke sulki silmänsä ja halasi Kuutarta takaisin. Halattuaan Kuutarta nukke äänsi katseensa kohti Yön Ritaria. Nukke sipaisi hiuksiaan ja niiasi. Se kääntyi pois lähteäkseen. Muutaman askeleen jälkeen se tunsi käden olkapäällään. Posliininukke kääntyi ja näki Yön Ritarin hymyilevät kasvot. Kaksi tummaa tähteä tuijotti lämpimästi posliininuken silmiin ja hymy oli aidoin, minkä pieni posliininukke oli koskaan Yön Ritarin kasvoilla nähnyt. Mustapukuinen suippokorva veti nuken lämpimään halaukseen. "Kiitos", kuiskasi Yön Ritari hiljaa nuken korvaan ja nukke säpsähti. Nukke irrottautui halauksesta ja katsoi Yön Ritaria. Hymyillen nukke nyökkäsi Yön Ritarille ja katsoi hymyilen vielä Kuutarta. Se oli varma, että Kuuttaren ja hänen tiensä vielä kohtaisivat. Jos ei muuten, niin ainakin joka yö Kuutar olisi valvomassa maailmaa.

Aamun sarastaessa pieni posliininukke käveli pois Kuuttaren aukiolta. Hänen piti vielä löytää Sinilintu ja selvittää, kuka oli tuo heinänhento ratsumies kalliolla.