IRC-Galleria

Not all evil


Agatha stood in the water, ankles deep.She didnÂ’t care if her expensive dress was ruined, she didnÂ’t care what people thought. She kept her eyes on the horizon, wishing for a ship to come. Her heart was torn in two, because no matter what ship sailed home, she would lose someone dear to her.

Finally she saw sails in the horizon, black sails. Her feet gave away and she dropped to her knees, tears streaming down her face. She had trouble breathing. Her world was spinning. She didnÂ’t know how long she had been there when she felt gentle hand touch her shoulder.

Agatha looked up and met the eyes of her brother. The usually warm eyes were sad, filled with regret, begging for her to understand, to forgive. She took his hand and he helped her up.

“Did you bring his body?” her small voice was filled with despair, but she understood and she forgave. The both men knew that when they had left. She would love them as she always had and she would forgive.

“Yes.” The answer was simple. Her brother might be a pirate, but he was a good man.

“May I see him?” she needed to see him. She needed to touch the face of the man she loved, the face that she had caressed so many times before.

“My men are bringing him out now.” he said pointing towards the direction of the Black Pearl.

“Thank you Jack.” she whispered and ran towards the group that carried something heavy.

When the buccaneer crew saw the Lady Beckett rushing towards them, they stopped and placed their cargo gently to the ground. They might have hated him, but they liked and respected his wife. The men stood silently around the dead man.

Finally Agatha reached them. She let out a scream that shattered many hearts. They had never heard anything so desperate before. She dropped to her knees beside the dead man. Her tears ran freely as she gathered him to her arms and hugged his body tight. The men turned away for they could not bear seeing such sadness and grief.

Even Barbossa wiped away tears when he heard her whisper. “I love you Cutler.”

"Daddy, read me a story?" a small redheaded boy asked his father. He was so small in the huge bed. And with the days to come, he would look even smaller. He was so young and very ill, terminal.

Horatio smiled at his son. "What would you like to hear?" It pained him to see his son suffering like that. The knowledge of loosing another loved one pained him heavier than anything else. No parent should ever bury their child.

"This one daddy." The small boy said handing the heavy book to his father with great difficulty. Horatio took it quickly and still the small frame shook with the exertion. "I love you daddy."Horatio petted the soft hair under his fingers "I love you too bug." And he started to read.

The small boy listened with a smile on his face, his breathing was difficult, but he egged his father on.

"The father a-shudders, he speeds like the wind,
a-clutching his son, never looking behind,
he reaches his home at his horse's last breath -
but the face of his son now is shadowed by death."

The small boy looked at his father and rasped. "I love you daddy." With that the boy took his last breath.

Minä olen tyttö, joka potkaistiin pois kotoaan, koska tunnustin äidilleni olevani lesbo.
Minä olen prostituoitu, joka työskentelee kaduilla, koska kukaan ei ota töihin transseksuaalista naista.
Minä olen sisar, joka puolustaa homoveljeään piinallisten, kyynelten täyttämien öiden läpi.
Me olemme vanhemmat, jotka hautasivat tyttärensä kauan ennen hänen aikaansa.
Minä olen mies, joka kuoli yksin sairaalassa, koska kumppaniani, jonka kanssa olin ollut kaksikymmentäseitsemän vuotta, ei päästetty huoneeseen.
Minä olen ottolapsi, joka herää painajaisiin, joissa minut viedään pois kahden isäni luota, jotka ovat ainoa rakastava perhe, joka minulla on ikinä ollut. Toivon, että he voisivat adoptoida minut.
Minä olen yksi onnekkaista, luulisin. Selvisin hyökkäyksestä, joka jätti minut koomaan kolmeksi viikoksi ja vain vuoden päästä pystyn luultavasti kävelemään taas.
Minä en ole yksi onnekkaista. Tapoin itseni vain viikkoja ennen lukiosta valmistumista. Taakka oli yksinkertaisesti liian raskas kantaa.
Me olemme pari, jotka saivat kiinteistönvälittäjän kannoilleen, kun hän sai selville, että halusimme vuokrata yksimakuuhuoneisen asunnon kahdelle miehelle.
Minä olen henkilö, joka ei ikinä tiedä kumpaa vessaa minun pitäisi käyttää, jos haluan välttää henkilökunnan kutsumisen paikalle.
Minä olen äiti, joka ei saa edes tavata synnyttämiäni, hoitamiani ja kasvattamiani lapsia. Tuomioistuin sanoo, että olen epäsopiva äidiksi, koska asun nykyään toisen naisen kanssa.
Minä olen kotiväkivallasta selviytynyt, jonka tukijärjestelmä yhtäkkiä viileni ja etääntyi saatuaan selville pahoinpitelevän kumppanini olevan myös nainen.
Minä olen kotiväkivallasta selviytynyt, jolla ei ole tukijärjestelmää, jonka puoleen kääntyä, koska olen miespuolinen.
Minä olen isä, joka ei ole koskaan halannut poikaansa, koska minut kasvatettiin pelkäämään kiintymyksen osoittamista toisia miehiä kohtaan.
Minä olen kotitalousopettaja, joka halusi aina opettaa liikuntaa, kunnes kuuli vain lesbojen tekevän sitä.
Minä olen mies, joka kuoli lääkärien lakattua hoitamasta minua heti, kun he saivat selville minun olevan transseksuaali.
Minä olen henkilö, joka tuntee syyllisyyttä, koska uskoisin voivani olla paljon parempi ihminen, jos minun ei aina tarvitsisi välittää yhteiskunnan minua kohtaan osoittamasta vihasta.
Minä olen mies, joka lakkasi käymästä kirkossa, ei koska en usko, vaan koska sen ovet suljettiin minun kaltaisiltani.
Minä olen henkilö, jonka täytyy piilotella sitä, mitä tämä maailma tarvitsee eniten: rakkautta.

Ole kiltti ja kopioi tämä edelleen omaan päiväkirjaasi, jos olet sitä mieltä, että homofobia on väärin

Yksinäisyys

Herätys kellon pärinä kaikuu huoneistossa, aiheuttaen sängyssä makaavan möykyn huokaisemaan allapäin. Taas uusi päivä, samanlainen kuin kaikki muutkin, ankea. Tuulikki Virtanen, tuo sängyssä makaava möykky, huokaisee uudelleen ja nostaa peiton päältään ja sammuttaa kellon.

Aamutakissa ja risaisissa ainoissaan hän kävelee keittiöön, painaa illalla valmiiksi ladatun keittimen päälle ja odottaa. Aina vain odottaa. Tuulikki odottaa maailmanloppua, hän odottaa, että joku häneltä jalat alta veisi ja tästä elämästä pois kantaisi. Mutta ei, kahvi on ainoa asia joka hänen odottamistaan asioista valmistuu.

Kupin hän laskee hetkellisesti pöydälle ja kaivelee tuolilla nököttävästä laukustaan tupakkaa. Pieniä elämän iloja. Hän sytyttää tupakan, ottaa kupin pöydältä ja avaa takaoven. Pieni eläin hiemakoi hänen jaloissaan ja naukuu, ainakin joku rakastaa, tai ehkä sillä on nälkä, kun on yön taas maailmaa katsellut.

Aika rientää, Tuulikki tumppaa tupakan huokaisten ja allapäin. Menee sisään ja sulkee oven. Antaa kissalleen ruokaa ja valmistautuu päivään. Ei mitään ihmeellistä, puuterin väriset, mummo malliset alusvaatteet, kulahtanut, mutta mukava T-paita, se tuo lohtua. Farkut ja huppari, kaulaliina ja lapaset, sillä kesän lämpö on jo kaukana, muisto enää.

Tuulikki kulkee läpi huoneiston, varmistaa, että mikään valo ei pala, että kaikki töpselit ovat poissa seinästä. Vielä ovelta Tuulikki huikkaa kissalleen hyvät päivät ja naukaisun kuultuaan sulkee oven.

Ilma on syksyisen sateinen ja allapäin, aivan kuten Tuulikkikin. Nainen hymähtää ja jatkaa verkkaista kulkuaan sinertävässä maailmassa. Hän istuu tutulle puiston penkille välittämättä kosteudesta joka tunkeutuu hänen farkkujensa läpi, tai vedestä jota taivas itkee hänen päälleen. Hän vain istuu ja odottaa. Odottaa turhaan.

Joka päivä viikon ajan tämä sama toistuu. Lopulta hän uskoo, että toinen ei tule. Tuulikilla on huono tunne tästä kaikesta. Hän tietää, että toisella on asiat vielä huonommin kuin hänellä. Sattumalta he toisensa tapasivat, tuolla penkillä, alkoivat puhelemaan, elämän tarinat siinä vaihdettiin, ystävystyttiin ja hetken heillä kummallakin oli joku joka välitti. He eivät olleet yksin vaan he olivat yksikkö.

Tuulikki marssii poliisiasemalle ja tekee ilmoituksen kadonneesta henkilöstä. Hän kertoo nimen ja kaiken muun tarvittavan tiedon. Hän kertoo sen, että kukaan ei ole miestä reiluun viikkoon nähnyt, hän kertoo myös sen, että pelkää pahinta. Poliisi on ystävällinen ja löytää perusteet tutkia toisen koti. Tuulikkia ei sisälle päästetä, hän vain kuulee lopputuloksen. Asunnossa on kuollut mies.

Myöhemmin Tuulikki käy tunnistamassa ruumiin. Yksikköä ei ole enää, yksin taas. Tuulikki itkee avatessaan kotiovensa. Hymyilee kissalleen, nostaa syliin. Kyyneleet kastavat kissan turkin, mutta ei se välitä, emäntä tarvitsee lohdutusta.

Ei elämästä selviä hengissä,
tai niin ne väittää.
Eipä kai niitä halujakaan suuria ole,
mutta jos kuitenkin...

Ehkä huominen on parempi,
ehkä huomenna se valo alkaa pilkottaa
sieltä tunnelin suulta.
Paistaahan se päivä risukasaankin,
niin väitetään...

Mutta tänään ei ole valoa,
eikä päivä paista.
Huomista odotellessa
pimeys lohduttaa,
antaa anteeksi.

She was beautiful,
Iron lady on maiden voyage.
They called her the ship of dreams
and she was for she carried many filled with high hopes.

Mistakes, men make mistakes.
It is the way of life.
This time the prize was high,
tooo high.

He felt her hit,
he felt her mortal wounds,
her pain,
like they were his own.
They were.

He had spilled his blood,
he had given his sweat for her.
He had spent countless nights beside her,
trying to make her what she was.
And finally she was a dream forced into reality.
She was perfect.

Now he stood in her smoking room,
wishing he could turn back time.
She was dying.
He stood there, fixing the time of one of her clocks.
He did it gently, lovingly,
like closing eyes of a loved one.

Together they went down.
Together they are remembered.
Together. One wouldn't be without the other.

Olen kylmä,
kuin talvipäivä,
jolloin ei ole aurinkoa.

Julma,
kuin tarinat joista,
jotka punaisina virtaavat.

Kova,
sanat viiltävät
teräksen lailla.

Anna minun olla,
sillä kaltaisekseni
et halua tulla.

Sattuu,
on ikävä.
Yksinkö tietäni kuljen?
Eikö kukaan seurani viihdy?

Hämärä maan peittää,
mutta kipu jää.
En unhoittaa voi,
yksinäisyyttäni.

Matkani jatkuu,
eikö se pääty jo?
Ikuisestiko tietäni kuljen,
yksin ja allapäin.

Hymyni, panssarini
en halua heidän näkevän,
kuinka pieni olen,
kuinka peloissani olen,
kuinka yksin olen.

Nauruni, suojani.
He eivät näe.
Pelkoni suojassa huumorin
mieli vallassa sairauden.

Hymyni, nauruni, huumorini
panssarini, suojani...

On aamu, kylmä ja kalsea.

Väsyttää ja viluttaa ja peittokin on mytyssä lattialla. Lakana on kietoutunut ympärilleni kuis saaliinsa kiinni saanut käärme. On paha olla.

Nousen ylös, vaikka mieleni tekisi jäädä sänkyyn odottamaan parempaa huomista. Tossuissani ja risaisessa aamutakissani taaperran keittiöön, hieroen unihiekkoja silmistäni.

Kahvinkeitin puhisee ja minä istun pöydän ääreen. Tuijotan ulos harmauteen. Eilinen keskustelu ystäväni kanssa palaa mieleeni.

"Miksi sinä vaan lillut ympäriinsä, ajelehdit kuin kaarna avomerellä. Et vaivaudu tekemään mitään parantaaksesi asioitasi. Tee jotain! Miksi?"

Komentaa minua kuin koiraa 'Istu! Anna tassu!' Jokatapauksessa sanat iskevät syvälle. 'Mitä sekin luulee tietävänsä?'

Otan mukillisen kahvia ja palaan edelliseen paikkaani pöydän ääressä. Alkaa sataa.

Päivät ovat kaikki samanlaisia, seuraavat toisiaan tylsinä ja tavallisina herättämättä suuria tunteita. Ne ovat täynnä taisteluita. Itseäni vastaan, KELAa vastaan, inspiraationsa menettänyt kirjailija ei ole kovin korkealla heidän listoillaan, itsehän olen kuulemma tilanteena aiheuttanut. Tuntuu kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan ainoana aseenani katkennut kynä. Olen kuin kynnetön kissa.

Nousen ja vaellan koneeni viereen, painan sen päälle ja sen käynnistuessä haen lisää kahvia, mustaa ja vahvaa. Kai minä edelleenkin toivon, että kupin pohjalta, kitkerän juoman alta, löytyisi jonkinlainen totuus, inspiraatio. Kuppi kourassani haahuilen takaisin koneeni viereen ja istahdan tuolle tuttuakin tutummalle tuolille, johon on painautunut täydellisesti takamukseni kuva.

Post-it lappuset peittävät osan ruudusta, no enpähän koko ajan näe tuota kursoria, joka vain ilkku minulle tyhjältä ruudulta. Huokaisen taas ja asetan kuppini pöydälle. Pöyräytän tuoliani ympäri aina uudelleen ja uudelleen, kunnes alkaa oksettaa. Mutta ruudulle en saa aikaisekse ainuttakaan sanaa, en edes pientä ja kivulloista.

Kahvikuppini on taas tyhjä, pakkohan sitä on lisää saada. Kun palaan koneeni viereen, sivu on edeleen valkoinen, ei edes toiveajattelulla saa sitä täytettyä. Tuijotan tyhjyyteen ajatellen omiani. Tunnit vierivät verkalleen ohi, minun sitä tajuamattani. Ei minua kiinnosta, enkä välitä, sillä ilman sanojani en ole mitään.