IRC-Galleria

Sanotaan että ihanista hetkistä pitäis nauttia. Nyt ehkä tajuan miks.
Sanotaan että huonoina hetkinä pitäis muistella niitä ihania hetkiä. Mutta entä kun niiden muistelu rikkoo mut täydellisesti.
En ehkä osannu pitää kiinni, ja nyt kärsin siitä.
En saa nukuttua yöllä. Toisinaan itken itteni uneen.
Toiset sanoo et tarvisin hoitoo, unilääkkeitä ja lomaa. Mut mitä sit ku oon yksin kotona - minä ja unilääkepurkki? Mietin vaan yhtä asiaa yksin, enkä saa muuta ajateltavaa.
Mun mielessä pyörii vaan yks kysymys. Miksi?
Lupasit "sun särkyä anna mä en", mutta särjit kuitenkin.
Oli niin uskomattoman hyvä vaan olla sun kanssa.
Kai se sit oli liian hyvää ollakseen totta.
Tää tilanne raastaa mua.
En kestä tätä enää.
Rakastan sua. Mutta voinko enää koskaan saada sulta vastarakkautta?
Sen tiedät vain sä.

Puolitoista kuukautta, 7 viikkoo, 46 päivää, 1104 tuntia, 66240 minuuttia - täynnä surua, kaipausta, itkua, tuskaa, ahdistusta, huonosti nukuttuja öitä, ikävää, pahaa oloa. Yritystä päästä yli. Turhaan.
Merkitsit mulle jotain niin suurta. Jotain niin tärkeetä.
Rakastin jokaista sun piirrettäs ja kaikkee mitä teit. Kaikkee mitä sanoit. Kaikkee mikä liitty suhun.
Olit mun unelma.
Luen sun viestis uudelleen ja uudelleen, toistan niitä sanoja, niitä rivejä. Kauniita lauseitas. ''Oot ihan kun mun unelmien prinsessa josta tuli totta''. En voi lukee yhtäkään viestiä itkemättä. Pää hajoo.
Niin katoavaa on voimat ihmisen.

En tiedä miks kirjotan tätä ja tuhlaan aikaani tähän kun et kuitenkaan lue tätä.
Sattuu niin paljon, ihan helvetin paljon.
Liikaa.