IRC-Galleria

Vesi oli tummaa kaukana alhaalla päin. Hän katseli aaltojen lyöntejä kallion seinämään.
Silmät kiiltelivät pimeässä, ne olivat tarkkaavaiset ja samalla niin kaukana tästä hetkestä.
Tummat hiukset heiluivat villisti tuulen mukana, yöllinen sumu sai ilman kylmän kosteaksi.
Puut heiluivat tuulen voimasta luoden kuun valossa outoja varjoja maahan.
Hän hymähti hiljaa, nosti katseensa ylöspäin ja hymyili.
Tuota niin outoa hymyään, sitä ei voinut pukea sanoiksi, eikä sitä voinut edes tulkita.
Luunvalkoinen käsi nousi tavoittelemaan kuuta, saamatta sitä siltikään kiinni.
Pieni kyynel vierähti hänen poskelleen, valuen siitä leualle kunnes tippui maahan.
Hän lysähti pieneksi kasaksi kylmälle ruohikolle. Laski päänsä polviin ja antoi loppujenkin kyynelten tulla.
Nauroi ja itki, nyt kun kukaan ei ollut näkemässä.
Purki sisintään siinä nurmikolla polvillaan, yksin vaikka silti toivoi sisimmässään että vieressä olisi joku.
Jonka olkapäätä vasten olisi voinut nojata, itkeä ja nauraa.
Mitä vaan, jos siinä vain olisi ollut joku. Ja silti hän oli yksin, hän ei halunnut näyttäytyä.
Esittää sydäntään, peläten sen puolesta liikaa. Uskoi ja siltikään ei suostunut uskomaan, etteivät kaikki olleet samanlaisia.
Sellaisia kuin ne, jotka olivat satuttaneet. Pikkuhiljaa hän oli alkanut luottamaan, ihmisiin jotka olivat hänen lähellään.
Hän nousi ylös, pyyhki kyyneleet ja hymyili jälleen. Vilkaisi taakseen ja näki tumman hahmon pidemmän matkan päässä.
Hän tiesi kyllä kuka tuo hahmo oli. Hänen pitäisi ottaa nyt askel, mennä vastaan, loppu on hänestä kiinni.
Uskaltaako hän, riittääkö halu, irroittaa menneistä ja aloittaa kaikki uudelta aukeamalta.
Hän veti syvään henkeä, katsahti maahan ja takaisin tummaan hahmoon.
Hiljaisin askelin hän aloitti matkan hahmoa päin.