IRC-Galleria

ootteko rakkaat kanssaihmiset koskaan ajatelleet, että ette voi myöntää jotakin heikkoutta itsessänne ennen kuin joku toinen on "julkistanut" tämän heikkouden, "omiin nimiin".

mä huomaan ajattelevani niin. mä annan itselleni luvan näyttää heikkouteni jos se on yleisesti tiedossa oleva heikkous... mutta sekin vain toisinaan.
kauheaa kun huomaa itsessään piirteitä joita ei tiennyt edes olevan olemassa, ja toteaa vielä sen päälle että; hei, mä EN pidä näistä piirteistä!
mä tiedän esim. olevani toisinaan laiska. :)
mä inhoan tiskaamista, aamuheräämisiä, karheita vaatteita, tunnetta että olet yksin vaikka olet ystäviesi kanssa, mä inhoan sitä että haluan niin paljon kaikkea että mun on sitten vaikea keskittyä tekemään yhtä asiaa.

mä haluan kehittää itseäni kuolemaan saakka, enkä siltikään koskaan ole varmaankaan valmis.
mutta mä haluaisin olla. kaikessa pitäis löytää kultainen keskitie, mutta ei sekään varmaan ole mahdollista kun satun olemaan ihminen, eikä ihminen ole täydellinen.

keskeneräinen raato. :)

elikkäs ehkäpä on vain hyvä kun voin myöntää virheeni, voin sanoa etten pidä kaikesta, enkä voi sietää kaikkea. on heikkoutta jos ei voi sanoa/myöntää jos jokin asia ottaa päähän.
kaikkeen ei pidä suostua ja kaikkea ei pidä hyväksyä.

hassua, teininä oli pää täynnä ajatuksia (on vieläkin, eikä ne mihkää mee) mutta silloin oli myös paljon periaatteita. ja musta tuntuu että nyt viime vuosina ne on hiipuneet osa pois. on niinkuin puoliksi kuihtunut. teininä mä harrastin tätä itsetutkiskelua paljon enemmän kuin nykyään, mulla ei mukamaste oo enää aikaa, ei paikkaa ajatella, miettiä ja pohtia.
mä oon vaan laiska. :)
vai enkö mä tarvitse sitä enää?

onko elämäni tällä hetkellä vain hiekkaa joka valuu läpi sormien? tuleeko samat ongelmat takaisin kuin ennen jos en tietoisesti työnnä niitä pois? vai olenko jo käsitellyt ne?
mistä tietää että on valmis?

tämmösiä minä mietiskelen täällä sateessa.... :)