IRC-Galleria

Syntymäni päivä

Tallinnan Kuressaaren majassa on rottweilereitä, kääpiövillakoiria, sileäkarvaisia kettuterriereitä – koiria laidasta laitaan. Sanonta, että omistaja on koiransa kaltainen, pitää paikkansa. Rottweilereiden omistajista monilla on musta nahkahame tai takki, ja he ovat vastakohtia whippetien omistajille, jotka ovat kaikki yhtä luisevia kuin koiransakin. Täällä, Kuressaaren majassa on meneillään jokavuotinen koiranäyttely. Nyt eletään vuoden 1989 maaliskuuta Eestissä ja jos sitä ei tietäisi, voisi luulla olevansa Venäjällä. Eestin valtionpäämiehen Jaakop Leevikin omistamassa talossa yli puolet paikalla olijoista puhuu venäjää. Iäkäs nainen, joka on peittänyt hiuksensa ruutukuvioisella huivilla, sanoo spanielilleen “ I dis'suda”. Koira tottelee ja menee iloisena omistajansa luokse. Petit brabanconit seuraavat tottelevaisesti omistajiaan ympäri salia, kun ulkomuototuomarit arvioivat kriittisesti koirien ulkomutoa, luonnetta ja liikkumista. Kaikista petit brabanconeista yksi on yli muiden. Prince tepsuttelee tumman ruskeine silmineen omistajansa perässä ylväänä ja tietoisena siitä, että on valovoimaisin kaikista muista talon tepsuttelijoista. Kaunis, vaalea norfolkinterrieri istuu salin laidalla ja seuraa näyttelyä mielenkiinnolla. Neitokainen huomaa oitis tummaverisen petit brabanconin ja päättää mennä haistelemaan sitä näytöksen jälkeen.

“Etkö luule, että punainen kynsilakka on liian seksikäs?”, Carmen Kass kysyy epäröiden Tallinnan Kaubamaja- tavaratalossa. “Sähän täytät 17- vuotta. Kyllä sä voit jo punaista kynsilakkaa käyttää”, hänen ystävänsä vastaa hänelle. Carmen ei ole vakuuttunut. Hän on pukeutunut polven pituiseen turkoosiin hameeseen, joka korostaa hänen kapeaa vyötäröään. Hiukset ovat saparolla, ja hän on juuri oppinut käyttämään ripsiväriä. “Mikä tämä on?”, Carmen kysyy ja ojentaa kynää muistuttavan esineen ystävälleen. “Se on huultenrajauskynä”. Carmen punastuu. Kyllä hänen olisi se pitänyt tietää. Alunperin hän oli tullut katsomaan tänne housuja, mutta eksyi kosmetiikkaosastolle. Viime aikoina hänen on ollut vaikeaa löytää sopivia housuja, sillä hän on kasvanut pituutta ainakin 10cm viime kesästä. Hän on harvinaisen pitkä ikäisekseen. “Voinko auttaa teitä jotenkin?”, kysyy nainen suurilla, punaisilla huulillaan. Hänellä on samanlainen hame kuin Carmenilla, mutta se on suurempaa kokoa kuin Carmenin. Naisella on tyylikkäät valkoiset sukkahousut, jollaiset Carmen haluaisi itselleen. “Tuota, missä teillä on sukkahousuja?”. Nainen osoittaa alusvaateosastolle, ja Carmen hymyilee kiitoksen merkiksi. Kun Carmen kävelee kassan ohi, hänestä tuntuu, että joku tarkkailee häntä. Etelä- eurooppalaisen näköinen tumma mies hymyilee hänelle. Carmen punastuu, ja tällä kertaa hän on aivan tulipunainen. Mies lähestyy Carmenia kohti. “Do you speak english?” “Yes. Maybe”, Carmen takertelee. “Would you like to become a model? “ Mies kysyy Carmenilta, ja Carmen toistaa itseään: “Yes. Maybe”. Mies jatkaa: “ I want you to be the next supermodel, do you understand?”. Heti perään paikalle ilmestyy myyjätär, joka kertoo Carmenille, että mies on italialainen muotiagentti, joka tarvitsee kaksi eestiläistä mallia italiassa sijaitsevaan muotitoimistoonsa. Palkka olisi huikea, sillä hänestä olisi selvästi supermalliksi. Carmen lupaa miettivänsä asiaa, kunhan on keskustellut ensin äitinsä kanssa. “Tomorrow!”, etelä- eurooppalainen huudahtaa, “Tomorrow 27th March we will go to the Italy!” Huomenna Carmen täyttäisi 17- vuotta. Huomenna hän olisi jo Italiassa.

Eletään maaliskuuta vuonna 1989. Pitkä hontelo mies ajaa ylinopeutta. Hän on saanut 15 minuuttia sitten tietää, että hänen ihana vaimonsa on synnyttänyt. On 26. päivä ja mies on 26- vuotias. Tiet ovat kuoppaisia, ja mies kiroaa Lennart Merta, joka lupasi viime vaaleilla teiden korjaus- ja uusimistoimia. Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän ei ehdi puhua sairaalatädeille, vaan juoksee suoraan ylös rappusia ja liukastuu kolmannen kerroksen sisäänkäynnin edessä. Miestä pyörryttää, mutta hän ei ole varma johtuuko se jännityksestä, vai siitä, että hän löi päänsä lattiaan. Mies autetaan istumaan, päässä pyörii: “Synnytysosasto, miksi ihmeessä ovessa lukee synnytysosasto?”Mies ei ymmärrä. Hän istuu paikallaan tovin ennen kuin pystyy taas seisomaan. Yht' äkkiä hän muistaa miksi oli tullut tänne. Hänen vaimonsa synnyttää! Miehelle sanotaan, että häntä ei päästetä vaimonsa luokse synnytyksen aikana. Mies odottaa. Odottaa kuusi tuntia. Seitsemännen tunnin aikana mies järkyttyy: kaksi tummasilmäistä olentoa katsovat häntä kummaksuen, äiti ja lapsi. “Ei hän ole vaimoni!”, mies huudahtaa. Miehen täytyy soittaa sairaalasta vaimolleen. Menee hetki ennen kuin vaimo saadaan puhelimen päähän. “Missä sinä olet? Lapsi syntyi tunti sitten!”

"Vollenweider”
Marii syntyi 80- luvun loppupuolella eestiläiseen perheeseen, jossa ei ollut muita lapsia. Kun Marii täytti yhden vuoden, hän pääsi isän reppuselässä Eestin laulufestareille. Marii muutti äidin mukana
kolme vuotiaana Suomeen ja pelastusarmeijan naiset pitivät huolta hänestä. Hän aloitti kuoron pian Suomeen saapumisensa jälkeen, ja oppi nopeasti kielen laulujen avulla. Jouluisin Marii sai laulaa
kirkossa ihmisille joululauluja ja pukeutua enkeliksi. Mariilla oli pitkään kaikki aivan mainiosti. Koulu meni hyvin ja hänellä oli mahtavia musiikkiharrastuksia. Mariilla oli oma bändi, joka esiintyi ympäri Helsinkiä. Marii oli onnellinen lapsi. Yläasteella opettajat sanoivat Mariille, että koulu on tärkein asia Mariin elämässä. Marii unohti rakkautensa musiikkiin ja keskittyi koulun käyntiin. Lukion alkuvuodet olivat hektisintä aikaa Mariin elämässä. Marii sai paljon uusia tuttavuuksia lukiosta, ja muutaman elinikäisen ystävän. Muutama kuukausi ennen ylioppilaskirjoituksia Mariin jalka meni huonoon kuntoon. Lääkärit tutkivat jalkaa, mutta eivät löytäneet syytä jalan oireiluun. Marii ei pystynyt käymään koulussa, sillä kävely teki liian kipeää. Hän kuitenkin kirjoitti ylioppilaaksi samana keväänä. Marii vietti pitkän välivuoden kuntouttamalla jalkaansa fysioterapiassa. Hänelle tehtiin kaksi leikkausta, joista toinen helpotti hieman oireita. Välivuoden jälkeen Marii pääsi opiskelemaan artesaaniksi Lahden ammattikorkeakouluun. Kuukausi ennen kuin artesaanin opinnot alkoivat,
Marii
rakastui Eestin laulufestareilla filippiiniläiseen muusikkoon. Mariin jalka ei kuitenkaan kestänyt matkustelemista, ja filippiiniläinen häipyi kuvioista.
Marii lopetti artesaanin opinnot ja perusti oman liikkeensä Nurmeksen keskustaan. Marii suunnitteli hienoja koruja, enimmäkseen suormuksia. Marii oli tehnyt monelle ystävälleen kihlasormuksen, mutta ei ollut itse vielä ollut kihloissa kertaakaan. Mariilla oli on off- suhde paikallisen pubin omistajan kanssa, joka ei kuitenkaan antanut Mariille sitä mitä hän tarvitsi. Hän kaipasi edelleen Filippiiniläisen muusikon syliin. Kesät Eestin
laulufestareilla olivat melko samanlaisia, ja Marii alkoi jo pian lähestyä 30 vuotta. Laivamatkalla Suomeen Marii kohtasi elämänsä rakkauden baaritiskillä. Sveitsiläinen Andreas Vollenweider oli tulossa bändinsä kanssa Eestin laulufestareilta ja pyysi Mariita lähtemään mukaansa Norjan Folk- festivaaleille. Koska miehellä oli lihaksia, Marii ajatteli, että mies voi kantaa hänet takaisin Suomeen jos jalka alkaisi
oireilemaan pahasti. Marii ja Andreas Vollenweider vihittiin Den Norske kirkossa Bergenissä. Andreas Vollenweider kantoi Mariin sylissään Sveitsiin, jonne Marii perusti miehensä nimellä kultasepän liikkeen. Liike menestyi ja Vollenweiderit saivat kaksoset. Andreas Vollenweider kuoli sydänvikaan 74- vuotiaana ja Marii Vollenweider teki kultapatsaan miehensä muiston kunniaksi. Kuoltuaan, Marii testamenttasi kaikki arvokkaimmat kultakorunsa Norjan prinsessa Märtha Louisen perustamalle enkelikoulun oppilaille. Andreas Vollenweider- niminen liike siirtyi lapsille äitinsä kuoleman jälkeen ja kultasepänliike tunnetaan nykyään pelkästään nimellä ”Vollenweider”.

Tänään kävin fysiolla. Mä kävelen. Suuri saavutus.