oman mielipiteeni kyseisestä asiasta ja mikäs sen parempaa, kuin kirjoittaa se vastineena
kyseiseen tekstiin, josta koko ajatus lähti. Linkki kyseiseen kirjoitukseen tämän kappaleen
alla.
PIUSA&beid=32863091&action=showcomments
* * *
Onko joku väittänyt, että raskausarvet olisivat kauniita paljaalla silmällä katsottuna? No
joo. Eipä ne omastakaan mielestä kauniita ole, mutta se, mistä mullekin suurin osa raskaus-
arvista on tullut - se on kaunista. Synnyttäminen oli yhtä tuskaa ja hel*ettiä, mutta sitä
sen jälkeistä tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Vaikka ne arvet ovatkin ikuisia ja eivät
olekaan niin kauniita, niillä ei ainakaan minulle ole yhtä hailean merkitystä kun tietää, mistä
ne arvet ovat saaneet alkunsa ja miksi ne tulevat olemaan kuvioina mahassa vuoden toisensa
perään. Hei come on, olen mielummin ihanan ja rakkaan tyttären ÄITI vaikka minkälaisella
määrällä inhottavannäköisiä arpia, kuin kohta 21-vuotias nuori nainen bilettämässä kaupungilla
ja tuhlaamassa rahojansa paukkuihin ja alottelujuomiin. Silloin mulla ei olisi vastaavaa tarkoitusta
omassa elämässäni - huolehtia toisesta ihmisestä ja nähdä ja NAUTTIA siitä, kun OMA LAPSI
kasvaa ja kehittyy. Näin jälkeenpäin sanottuna, tuntuu, että mitä elämä edes olisi ilman
Aamua? Helppohan se nyt on sanoa, mutta siltä se tuntuu.
Sitäpaitsi - raskausarven (& minkä tahansa muunkin arven) voi saada ihan mistä tahansa!
Raskausarven syntyyn ei todellakaan tarvita raskautta, mutta koska sellaisia arpia kehittyy
eniten juuri raskausaikana, siitähän ne ovat nimensä saaneet. Arvet ovat osa elämää ja
jokainen kroppa on hyvä sellaisenaan. Jos kelpaa itselleen arpienkin kanssa, miksi pitää
ottaa ylenmääräistä stressiä siitä, mitä esimerkiksi muut ajattelevat kropastasi?
Ja hei - vaikka se maha raskausaikana on tiellä, loppuvaiheessa monessakin eri asiassa (en
itse saanut esimerkiksi solmittua edes kengännauhoja viimeisillä viikoilla), se on todellakin
sen arvoista. Tuntea ne pienet ja hennot potkut tulemasta itsensä sisäpuolelta ja tietää,
että susta oikeasti on johonkin, olet elämäsi aikana tehnyt jotain todella hienoa ja monella
tapaa arvokasta. Itse ainakin myös nauti siitä, kun näen pienen tyttöni kehittyvän ja oppivan
uusia asioita - näen, kuinka luonto toistaa itseään. Jos naista ei olisi äidiksi tarkoitettu, miksi
antaa mahdollisuus saada lapsia? Tosin, kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu äidiksi, ja sen voi
kyllä huomata monella eri tapaa. Mutta se on sitten taas jo ihan toinen juttunsa.
Mua vaan kävi kiehuttamaan PIUSAn kirjoituksessa kaikki, tikkip*llusta ja "ikuisista itsetunnon
madaltajista" (arvista) alkaen. Samalla tavalla ne tikit toimivat siellä alhaallakin, kuin esimerkiksi
jossakin käsivarren avohaavassa? Tekeekö se tikkien sijainti sen sitten niin erityisen inhottavaksi
ja ällöttäväksi? Jos näin on, niin ei voi muuta kuin ihmetellä. Ja toki tässä kohtaa toivoa, että
näin ajattelevalla ihmisellä olisi vielä joskus aikaa kasvaa aikuiseksi muutenkin, kuin pelkän
fyysisen iän perusteella. (Hyvänä huomiona vielä mainittakoon, että monet naisista eivät edes
saa tikkejä synnytyksensä jälkeen, sillä eivät niitä tarvitse).
Elämän ja lapsen lahja on arvokas: myös arpien ja mahdollisten tikkien kanssa. On todella
sääli, jos ei ymmärrä elämän - etenkin itse puoliksi aikaansaaman - arvokkuutta ja hienoutta.
Minä olen YLPEÄ jokaisesta Aamusta jääneestä arvesta sekä muutamasta tikistä! Jos jollakin
kaatuu maailma muutamaan mitättömään pikkuasiaan (arpiin ja tikkeihin) sen rinnalla, että
saa kasvattaa oman lapsensa vatsasta aina ulkomaailmaan ja ulkomaailmassa yhä isommaksi
pieneksi ihmiseksi asti, niin voiko sitä muuta kuin sääliä? Tosin, kaikki ihmiset ovat erilaisia.
Ja vaikka itse tietääkin, miten upealta elämä lapsen kanssa tuntuu, ei se kaikista tuntuisi
samalta eivätkä kaikki sitä varmasti koskaan halua tai saa tajuta. Se on jokaisen oma valinta.
Tää alkaa mennä jo sellaseks saivartelemiseks valinnoista ja elämästä, että mun on ehkä
parempi jättää tämä teksti tähän. Tässä kuitenkin joitakin mulle heränneitä ajatuksia ja
mielipiteitä PIUSAn tekstin pohjalta.
