IRC-Galleria

Löysin jääkaapista, (tai oikeammin en tiedä voiko sanoa varsinaisesti "löytävänsä" mitään kaapista jonka sisältö vakiotilanteessa koostuu pelkästään valosta ja leipäpussista, joka ei ole omasi, joten löytämisellä tarkoitan tässä tapauksessa asian loppuun asti hyväksyttyä tiedostamista) margariinipaketin jonka äiti oli antanut minulle evääksi (? ruokakolmiot hieman nyrjähtäneet) muuttaessani Ouluun. En edes uskaltanut avata sen kantta, vaan uudelleensijoitin sen suoraan roskikseen, jonka ajattelin polttaa ja viedä tuhkat ongelmajätelaitoksen huollettavaksi.
Siinä konkretisoitui se outo tieto, että olen pian asunut täällä koko syksyn, ja asiat ovat muodostuneet täysin erilaisiksi kuin kuvittelin lähtiessäni Ähtäristä. Sekä hyvällä että huonolla tavalla.

Jollen parina seuraavana viikkona stressaa itseni hengiltä niin en sitten koskaan.

(Viikonpäivähaullani iTunes löysin eniten yksittäisiä biisejä sunnuntaista. En lainkaan ihmettele, tämä on paljastavin ja rehellisin ja hajottavin ja terapeuttisin päivä viikosta, paljon muutakin kuin hengähdystauko ennen maanantaita.)

Auli sanoo:
Plus että aina kun sulla on joku moraalinen ongelma niin kannattaa kääntyä mun puoleen koska mulla on aivan järjettömän korkea moraali.

Auli sanoo:
eihän oo väärin ruveta dokaamaan valkkaria yksin?

"Seven a.m.,
the garbage truck beeps as it backs up
and I start my day thinking about what I've thrown away."

On kai jonkinlaista retoriikan lyhytkasvuisuutta kun ei kykene kertomaan omista tunteistaan omin sanoin ja on kai lievää univajetta kun ei herää päiväunilta kahteen täysille säädettyyn herätyskelloonkaan. Marraskuussa ei koskaan uskoisi että joulu on aivan kulman takana, ja joulun aikaan ei ikinä uskoisi että, hieman mutkia oikoen, pian on kevät.
Aikaa ei hahmota oikein kun sen pilkkoo aamuihin, iltoihin, päiviin, viikkoihin ja kuukausiin (luentoihin, bussimatkoihin, pitkiin viikonloppuihin, seuraavan kuukauden suunnitelmiin). Toisaalta on ajatusvirhe kuvitella että aika olisi jotain joka kulkisi meistä huolimatta.

(Ajattelin oppia pelaamaan biljardia -sanoisin että "oppia pelaamaan paremmin", mutta se olisi vähän niinkuin lukutaidoton kertoisi hieman hiovansa tekstinymmärtämistään.)

Minä en ole enää messissä missään mistä en saa selvää,
enkä varmasti anna flown viedä enää paikkoihin joissa en halua olla.

Jepa vitun jee, en mennyt sitten siihen rästitenttiin. Näistä vanhan ajan perusopinnoista alkaa muodostua jo jonkinlainen pahan karman kierre, kävin luennoilla alkusyksystä enkä vieläkään ole saanut sitä tentittyä. Tarvitsen oululaisen ystävän jolla on auto ja 24/7 hälytysvalmius.
Hajottaa, tämä on just tätä läppää jota en tajua.
Fak juu maailma, minä en ala.

(Ps. Ainut mikä vähän lämmittää on tänään junalla Turusta saapuva Aulis ja nelifemman dubstep-iltamat.)

Aivan kaamea olo. Mutta onneksi se taitaa olla melko kollektiivista!
Joidenkin iltojen jälkeen sitä ihmettelee miten on selvinnyt kotiin (tässä tapauksessa Jannikan kotiin) kaikki raajat tallella; mutta toisaalta ei kaikkien iltojen jälkeen voi sanoakaan olleensa samalla lavalla Trickyn kanssa (ja pussanneensa tätä), eikä kulkeneensa koko illan eriparikengillä (en ole muuten tarkastanut tuliko mukanani kämpille oikea määrä oikeita jalkineita, mutta olen optimistinen asian suhteen) ja todella paljon kaikkea muuta ja muutenkin. Yöllä satoi muuten muun muassa lunta, pow.
Onneksi olimme siellä kuitenkin vain kuuntelemassa musiikkia!

Res ipsa loquitur. Let the good times roll.

(Ps. Mainitsemisen arvoinen on myös Jannikan ja Sampan yliopisto survival kit, synttärilahjacombo, joka oli kenties sympaattisin asia ikinä.)

En pidä syntymäpäivistä. Harvemmin myöskään vaput, juhannukset ja uudet vuodet ovat jääneet mieleeni erityisen spesiaalikivoina hetkinä. Päivillä joilla on ennakko-oletuksena olla jotenkin parempia kuin toiset on yleensä tapana osoittautua aivan syyttä pettymyksiksi. (Sama tosin pätee myös ihmisiin.) Niillä päivillä on myös hirveä tapa muistuttaa siitä että tämä on ensimmäinen (toinen, kolmas, kymmenes ) se-ja-se- päivä ilman sitä ihmistä jonka läsnäolo sen on ennen leimannut. Aina on joku joka puuttuu, joskus enemmän kuin ennen.
Uusin Bondi oli aika kova jätkä, ulkona oli hirveän kylmä ja tuli vihdoinkin se oikea marraskuinen fiilis kun tupakka palaa juuri siinä oranssin sävyssä kun pitääkin ja ohut lumikerros narisee kenkien alla, kuulokkeissa Morcheeba ja Massive Attack.

Voisin yrittää mennä nukkumaan ennen viittä tänään, ihan vain huomisen kymmentuntisen luentocombon takia.

(Voisin mennä naimisiin Dylan Moranin kanssa, ja meidän irlantilais-suomalaisista lapsistamme kasvaisi ketjupolttavia, pikkuvanhoja kyynikkoja.)

janni sanoo:
venaan kokoajan et se repee nauraa ja taputtaa mua selkään ja sanoo et "no läppä.."

Selvittyäni eilen krapulasta ja porukoiden vierailusta ja varhaisjouluruuhkassa hajoilemisesta, avasin vain koneen ja kirjoitin kolme tuntia. (Sallin itselleni kunnon Carrie Bradshaw- kliseen.) Sen jälkeen oli helppo viettää ilta omaan nyrjähtäneeseen tapaansa, ja todeta että
leaving me was probably the best thing you ever taught me.

Yön viimeisissä/aamun ensimmäisissä busseissa on tappionihilismi korkeimmillaan, sen pystyy kääntämään voitoksi jos vetää hupun päähän ja kuuntelee oikeanlaista musiikkia. Eilen se oli Ca Mousse repeatilla. Nyt en saa iTunesia päälle, enkä aivoja päälle, mikä on kumpikin ärsyttävää ajatellen että on paljon juttuja tehtävänä jotka vaatisivat vähän molempia. Varmasti niiden välillä on joku side.
(Ja mikä on tämä huppufiksaatio oikeasti? Jannika?)