IRC-Galleria

18 aamua niin joulupukki on täällä.

kello on jo yli kuusi, enkä saa unta kun vaan mietin, kuinka tyhmä mä oikeesti oon. pitäs kadota vähäks aikaa sanomatta mitään, ja mennä piiloon katsomaan kuka oikeasti jää kaipaamaan ja etsimään.

kuullostaa angstiselta teinipaskalta, mutta musta oikeesti tuntuu pahalta, kun oon tehny mun rakkaalle ihmiselle väärin. pahinta siinä on se että se on osa mua. mä yritän lopettaa sen, mutta ei onnistu. mä yritän tottakai koko ajan enemmän, mutta mä en pysty siihen yksin.
en haluu riitoja tai mitään muutakaan. varsinkaan nyt, kun muutenkin on paha olla.
voi kun joku vois oikeesti auttaa mua mun vainoharhaisuudessa, eikä sanois vaan että ei tiedä miten auttaa, mutta yrittää olla tukena.
laittais mut hoitoon. joku mielisairaala olis varmaan aika jees munkaltaisille ihmisille.
tai sit koukku ruhoon ja järveen, niinku isi sano.

olis kiva pystyä olemaan kaikille mukava ja kiltti. olemaan täydellinen jonkun silmissä ja jonkun esikuva. että pystyis antamaan ihmisille muutakin kun paskaa säkissä. jotain mikä oikeesti auttais niitä. en oo mikää hihhuli, joka jakaa maailmanrauhaa tai jumalan sanaa. en ees usko jumalaan enää, jos koskaan oon edes uskonu. haluaisin vaan että ihmisillä olis kivaa ja mukavaa olla mun seurassa, enkä että ne saa suutua mulle mun lapsellisen mustasukaisuuden takia. mussa on joku vika. tuntuu sairaudelta. taudilta, joka ei lähde pois, vaikka ottais minkälaisi pillereitä. ja kun ihmiset huomaa mun "taudin" ne lähtee pois. ihan kun mulla olis joku rutto. jos jumala olis olemassa, se ei pitäis mua näin pilkkanaan. se ei vois ihmisten antaa kärsiä noin vastenmielisestä jutusta.
sehän on yks kuolemansynneistä, se mustasukkaisuus. kuolenko mä nyt siihen? voi olla että jos sitä kauan vielä jatkuu, niin ei oo hengenlähtö kaukana tältäkän syntiseltä.
ja jos jumala olis olemassa, se ei olis vielä vieny isää pois. se olis antanu mun käydä siellä ja sanoa sille, kuinka mä siitä välitin oikeesti. vaikka harvoin sitä näytin tai osoitin sille. jos se vaikka vihas mua silloin, kun se nukkui pois?
koko ajan kalva kaikki ne pahat asiat joita isälle sanoin ja mietin muistiko se vaan ne? vai muistiko se meidän kauppareissut? tai meidän koko perheen matkat rinteelään? tai mun rippijuhlat, kun istuttiin kirkossa hetki ihan kaksin ja puhuttiin. tai sen kun soitin sille viimesen kerran ja kerroin saaneeni hymypatsaan? ei saanu tietää mun todistuksen numeroita, vaikka lupasin tulla sitäkin näyttämään.
mä oon jauhanu tätä ihan samaa juttua monta kertaa. kirjottanu moneen kertaan, pyörittäny päässäni, kun oon ollu omissa maailmoissani ja puhunukin. joka kerta se tuntuu entistä pahemmalta. välillä tuntuu että mä jankutan, että kaikki luulee mun keräävän sääliä tällä. ei se ole sitä. on vaan paljon asioita. olihan se sentään mun isä. se antoi mulle nimen, piti mua sylissä, keinuti mua, tuuditti uneen, kasvatti mut ja piti musta huolta. kyllä tapahtui pahojakin asioita paljon, mutta ne ei tässä tilanteessa tunnu miltään. muistuu vaan ne pahat asiat, mitä mä tein. huusin. haukuin. itkin.
pyysin kääntymään takaisin kotiin ja jouduttiin kolariin. jonka jälkeen se ei saanu töitä ja alkoi dokaamaan. jos en olis pyytäny, ei oltais tässä tilanteessa.
toisin sanottun akaikki tää on mun vika. mun pitää vaan selvitä tästä jotenkin. ei välttämättä tarttis sekottaa muita ihmisiä tähän. mut mä en pysty yksin. vaikka pitäisi. koko ajan kelaan näitä asioita uudestan ja uudestaan päässäni, mut ei se vieläkään helpota.
mitä mä teen?