Hämmennyin vaan aivan totaalisesti: se oli ultimate jäätyminen, olin syväjäässä hiukan liian pitkään ilmeisesti. Hassua sinänsä, vaikka ei periaatteessa ole. Hmm, kai tai ehkä ei sittenkään.
"Rakkaimpani en tahdo pahaa, vaikka usko kai et kuitenkaan."
Hauskaa on mun mielestä se, että kaikki asiat vaan aaltoilee niin kummallisesti: välillä ne ovat tosi kaukana ja sitten taas yhtäkkiä aivan liian lähellä. Kun ne on siellä kaukana, on ne näkyvissä, mutta ei niin näkyvissä, että niihin kiinnittäisi huomiota tai että niistä välittäisi. Mutta kun ne yhtäkkiä iskevät aivan eteen, hetki muuttuu ikuisuudeksi ja hengittäminen pitää opetella jälleen uudestaan. Ja sitten ne ovatkin jo taas kaukana poissa. Ehkä toisen iäisyyden, tai sitten ei.
Ja kaiken kukkuraksi: se on oma valinta kärsiikö vai ei. Unohtaako vai ei. Päästääkö irti vai ei. Ei, kyllä, kyllä, lottovoitto.
"Mitä tekee tai tekemättä jättää silti aina jotain puuttuu
Tavoittamattomissa sinun huulet
joita ei saa koskettaa
Ikuisuudenko aiot peliäsi jatkaa"