IRC-Galleria

Katson peiliin ja näen vieraat kasvot,

en ole minä.

Hymyilen, mutta peilikuvani kyynelehtii,

en ole minä.

Nauran, mutta kasvoillani virtaa kyyneleet,

en ole minä.

Tuijotan lakkaamatta ja mietin...

Onko minua enää, minne olen kadonnut.

Anna käsi,

pyöritään ja noustaan korkeuksiin.

Annetaan tuulen viedä.

Noustaan taivaalle,

jossa on vapaata hengittää.

Noustaan korkeammalle,

jossa kirkkaus sokaisee katseemme.

Älä irrota,

sillä silloin putoan ja elämän harmaus lankeaa eteeni,

ruumiini paiskautuu asvalttiin ja olen taas yksin.

Anna minun olla sellainen, kuin olen.

Anna minun ajatella niin kuin ajattelen.

Anna minulle tilaa hengittää.

Anna näkemyksilleni arvoa, äläkä tyrmää niitä.

Anna menneisyyteni olla, äläkä arvioi minua niiden kautta.

Anna virheeni olla, olen oppinut niistä.

Paljon pyydetty, mutta nämä ovat ehtoni!!

Ympärillä mustaa usvaa,

jäätävää kylmyyttä,

luisevat kädet, jotka puristavat hartioitani kasaan.

Tyhjät silmät tuijottaen syville omiini,

kalman tuoksu.

Nousen seisomaan ja annan tuulen viedä mukanaan.

Mukanaan kohti pimeyttä.

Olen kevyt ja vapaa.

En tässä elämässä vaan seuraavassa.

Sinä kosketit, minä heräsin.

Puhuit lempeitä sanoja, minä kuuntelin.

Kerroit maailman kauneudesta, minä uskoin.

Sanoit rakastavasi, mutta et minua.

Verhon takana kalpeat kasvot,

surun uuvuttamat juonteet suupielissä.

Silmissä kuoleman pelko ja kaipuu.

Ei se en ole minä.

Hän on se loukattu, hylätty ja hyväksikäytetty.

Se joka koko elämänsä eli muiden varjossa, hoivaten, huolehtien ja murehtien.

Ilman omanarvon tuntoa, täynnä syyllisyyttä ja häpeää.

Huomionkipeä, mutta näkymätön, koska itse niin sen halusi olevan.

Ei se en ole minä.

Yhteinen yö ja muisto siitä...

Joka ikinen sana, tunne ja kosketus.

Ne ovat kauniina kuvina mielessäni.

Kädet todellisuudesta kurottautuvat syvälle mieleni sopukoihin,

tarttuvat muistojen mielikuviiin, repivät nämä kappaleiksi,

hitaasti, harkiten.

Heitän kappalleet ilmaan ja suru ympäröi minut.

Mieleni tanssii, vaikka jalkani eivät liiku.

Kunpa oppisin taas tanssimisen taidon ja voisin hyppiä keväisellä nurmella.

Se päivä koittaa vielä, ehkä nopeammin kuin uskonkaan.

Näen auringon ja se loistaa silmiini niin että häikäisee.

Vihdoinkin.

Vihdoinkin.

Olisin vaan toivonut helliä sanoja,

vaikka valheita.

Olisin vaa toivonut lämmintä kosketusta,

vaikka vieraalta.

Olisin vaan toivonut rakastavaa katsetta,

vaikka säälistä.

Mutta sain nämä Sinulta ja se koskee.

Ei se mennyt niin, kuin olin unelmoinut.

Ei taaskaan.

Otit, käytit ja heitit pois.

Kuin pikkulapsi käperryn kylmään peittoon,

toivon voivani nukkua pois pelkoni, epätoivoni ja turhat haaveet.

Kello tikittää ja jokainen sekunti kuulostaa kovemmalta ja kovemmalta.

Yö on ikuisuus.

Vihdoinkin aurinko nousee.

Nostan kasvoilleni rautanaamion.

Se painaa, mutta tarvitsen sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta.

Enemmän kuin Sinua.

Ehkä jonain päivänä, kun olen taas kasannut itseni, voin poistaa naamion.

Silloin olen vahvempi.

Joskus.