IRC-Galleria

Mä en vieläkään ymmärrä, miten jonku leffan katsominen tai kirjan lukeminen voi saada ihmisen näkemään maailman - ja itsensä! - aivan uudella tavalla. Katsoin just sellasen leffa ku The Perfect Man. Joo, Hilary Duff -teinileffa, mutta mitä sitten? Tykkäsin siitä. Enkä pelkää myöntää itkeneeni leffan aikana. Itkin, koska tajusin itsestäni taas jokusen asian.

Suurin asia mitä tajusin on se, että mä pelkään aina aivan helvetisti. Ja juoksen karkuun, totta kai. Mulla ei myöskään ole täällä ketään, joka estäis mua juoksemasta karkuun. Okei, en tee sitä ihan yhtä suurella mittakaavalla kuin elokuvassa tehtiin - en siis vaihda kaupunkia aina kun joku menee pieleen - mutta kuitenkin. Vai pakeninko mä sillonkin kun muutin Turkuun? Tapasin jonkun josta pidin, mutta päätin siltikin muuttaa. Halusinko oikeasti opiskelemaan, vai pelkäsinkö päästää jonkun toisen ihmisen liian lähelle? Todennäköisesti vastaus on tämä jälkimmäinen. Mä en edes tiedä, minkä takia pelkään niin paljon. Ei kai toisen lähelle päästäminen voi olla niin iso juttu? Näemmä voi... Ilmeisesti mä vaan pelkään sitä, että muhun sattuis - taas.

Toinen asia minkä tajusin on, että en halua olla enää yksin. En vaan pysty. Pelkkä ajatuskin repii mut riekaleiks. Oon turhaan yrittäny tappaa sisäistä romantikkoani, mutta jos mä olen täysin rehellinen itselleni, tappamalla sen osan itsestäni, tapan itseni kokonaan. Mä en kykene enää elämään näin. Mun tekee pahaa joka kerta kun nään kaupungilla onnellisia pareja kävelemässä käsi kädessä. Ja joka ikinen kerta jään miettimään, että miksen mä voi olla noin onnellinen? Miks mä en osaa olla jonku romanttisen, hellän ihmisen kanssa, vaan hakeudun aina kusipäiden seuraan. En tosiaankaan kestä sitä enää, haluan vaan löytää jotain aitoa.

Kolmas juttu minkä tajusin on se, että jostain syystä mä etsin jotain täydellistä miestä - jep, leffan nimi...ironista. Mulle ei näytä ikinä kelpaavan joku mukava tyyppi, joka pitää musta. Ehei. Koko ajan etin jotain parempaa. Suoraan sanottuna alan kyllästyä siihen, alan kyllästyä itseeni. Mä en halua olla mikään kylmä ja sydämetön ämmä, joka ei kelpuuta vierelleen ketään. Joten pyydän, seuraavan kerran ku tapaan jonkun mukavan tyypin, joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen, ja siitäkin huolimatta pitää musta, niin avatkaa jooko mun silmät? Takokaa mulle järkeä päähän...tai käskekää mun kuunnella sydäntäni. Ja olla pelkäämättä...

Itse asiassa mä saatoin kiinnostua eräästä...katsoo nyt...mukava, hauska, saa mut nauramaan pelkästään kirjottamalla (tää vaatii jo taitoa) ja pistää mut odottamaan kärsimättömänä että mun netti taas toimis aina ku se heittää mut ulos mesestä. Mä lupasin lähteä kahville heti kun on aikaa. Mä aion myös pitää ton lupauksen. :)

Tää oli tosiaan ihan vaan oman pään selvittämiseks, ja sulle, että ehkä ymmärtäisit mua tulevaisuudessa hieman paremmin, jos en osaiskaan selittää käytöstäni.