IRC-Galleria

tahdon ymmärtää kiroilun psykologiaa. kuinka? tahtosin tietää et mitä kiroileminen tekee mielenterveydelleni ja mist se juontaa juurensa. kiroilen aika harvoin, mutta sit kun kiroilen niin se menee ihan yli äyräiden.
tapauskohtaista varmaan.

nyt tajunnassa: VITTU MIKÄ PÄIVÄ. voi vittu. oon ollu pelkkää jotain (vaikkentykkääkäännäistä sanoista eikä oo olemassa sanoja mitään tälle millekään) jotainjotain kosmista energiaa, pelkkä resonaatiokeskittymä,
enkä halua käyttää enää mitään sanoja koska ne VITUTTAA koska sanat on jumalaisia saatanoita jotka orjuuttaa täysin huomaamattomasti, kiristää litteisiin kahleisiin ja yksiulotteisiin tajuntakenttiin pahimmillaan.
työkaluna voi onneks käyttää sit kun siit litteysorjuudesta on päässy.ja joo sitä ennenkin mut whuaaaaa nyt huuhtoutuu plasmaa pitkin paskaojia ja palaset naksahtelee. muistan hengittää hartaasti. ritiritiritiritiräks. oon tajuamaisillani vajaan vuoden takaisesta kokemuksesta jotain joka vaikuttaa tähän tässä olevaan istuvaan hämillään olevaan tyttöön joka kirjottaa ja ajattelee olevansa minä, tuire.

ei tällä oo kyllä mitään tekemistä minkään perinteisen todellisuuskäsitekartaston kanssa, kaikki äyräät puhkee ja kaikki tihkuu kaikessa.jumalauta.tajuuko tästä mitään? ei oo kovin tärkeetä tajuta enkä tajuukaan. huudan täysillä kaikella voimallani vaan näissä loputtomissa sähkötunneleissa ja se huuto on kaikessa koko ajan. on halu ilmaista tällasta vaikka noi sanat kusee. opin vähitellen ilmaisemaan yhä puhtaammin ja puhtaammin ja parasta on se kun tuntuu et on kommunikoimassa niin et välittyy jotain monensyvyyksistä.

keho on tuntunu tänään niin hyvältä. siinä vaan räiskyy ja värinöi. tänään PEILI tuntuu laajentuneen sisälläni.
se sana tarkottaa minussa jotain ihan supermerkittävän tuntusta. peili. kaikki tuntuu olevan peili. kun tää kokemus on ainoa jota on ja tää peilaa kaikkea. olin kuullu näistä puhuttavan, mutta en ymmärtänyt. nyt tiedän, miksen ymmärtänyt. ei kuunteleminen ja järki riitä. ainoa mikä riittää kaikkeen on kokemus. sitä ei kai voi kieltää? se ei tunnu nyt yhtään itsestäänselvältä vaan jatkuvasti syvenevältä ja muuntuvalta ja heiluvalta ja kummastuttavalta asialta. kohtasin sen kun peilasin muita ihmisiä. jouduin kohtaamaan kaikki ihmiset rumina ja pakenin sitä rumuutta. siitä on aikaa. ne ihmiset näyttää nyt kauniilta. kai siitä voi jo päätellä.

niin moni sana ja lause kuulostaa ehkä sanahelinältä tai haihattelulta tai seonneisuudelta kunnes itsekin itsekin humpsahtaa samaan kaoottiseen äärettömään liemeen pysähdyttyään kuuntelemaan itseään, joka on ehkä ainoa jota kuuntelemalla alkaa oikeasti tapahtumaan. vittu.

jos en ois näin utelias niin oisin nyt mitä todennäkösimmin onneton ja ahdistunut ja masentunut jumiina.

vuosikausia heräsin aamuisin ja kohtasin ajatukseni: tää voi olla viimenen päiväni. se oli terapeuttista.