IRC-Galleria

Se saattaa olla pitkä aika, mutta se saattaa olla myös lyhyt. Nyt se tuntuu kuin eiliseltä.

25.6-25.11.2009

Tämä aika on ollut täynnä surua, itkua, murhetta, masennusta ja osittain iloakin.
Michael Josep Jackson kuoli 25.6, ja uskon että jokainen teistä sen jo tiesikin. Tai ainakin sen, että hän on edesmennyt. Jotkut teistä saattavat ihmetellä, miksi olen itkney välillä syyttä. Ainakin ulkopuolisen silmin syyttä. Mutta tämä on sen syy.
Kun jokin niin tärkeä ihminen, jonka elämää on seurannut päälle kahdeksan vuotta, kuolee, se laittaa todella koville. Olen yrittänyt kestää, mutta se ei aina onnistu.
Leirikoulussa mukanani oli kaksi Michaeliin liittyvää lehteä. Katselin niitä samalla, kun istuin sängylläni ja yksi tietty levy soi mankastani. Mietin, miten joku on voinut tehdä niin. Miksi hän on tehnyt niin? Tarkoitin Conrad Murrayta, jota epäillään Michael Jacksonin taposta. Olen moneen otteeseen jo sanonutkin tämän, mutta en voi vieläkään uskoa jonkun tappavan ja vieläpä syyttä.
Itkin siinä sängyllä sitten muutaman kyyneleen hiljaa. Muutaman lisää. Sitten ne vain tulivat ja tulivat. En voinut lopettaa. Roosa istahti viereeni sängylle ja kysyi mikä minulla on. En vastannut mitään, mutta hän näytti huomaavan etten kaivannut seuraa ja tajusi, että itkin Michaelin perään. Roosa lähti sitten paikalta ja itkin yksin ainakin varttitunnin ajan.
Päivän päästä, tiistaina, meillä oli leiridisco. Sinä päivänä itkin normaalia enemmän. En tiedä, johtuiko se siitä että discossa ensimmäisten kuulemieni kappaleiden joukossa soitettiin Thriller, vai oliko se kohtalon tuomaa. Mutta jokatapauksessa en kuitenkaan pysynyt olemaan discossa. Lähdin itkua pidätellen discorakennuksen yläkerran vessaan. Itkin siellä puoli tuntia ja sitten lähdin ulos. En voinut olla kenenkään seurassa sillä hetkellä. Tein lenkin koko Piispalan ympäri, ja sitten olin hiukan rauhoittunut ja menin liikuntasalille. Siellä oli näet kaksi tietokonetta. Minun oli pakko purkautua jonnekin. Kirjoitin siis tänne, galleriaan, ja kerroin kuinka paha minun oli olla ja miksi itkin. Liikuntasali olli aivan pimeä. Olin siellä aivan yksin. Siellä vietin tunnin, tai ehkä kaksikin. Menin mökkiini, kuuntelin musiikkia ja yritin unohtaa äsköisen itkupurkaukseni.

Osa joistakin ystävistäni ja kavereistani muistaakin tämän jo ennestään, mutta oli pakko nyt kerrata tämä.

Olen itkenyt ja tulen vielä monen kymmenen vuodenkin päästä itkemään Hänen peräänsä.

Lepää rauhassa, Michael Joseph Jackson.