IRC-Galleria

Uusimmat blogimerkinnät

Selaa blogimerkintöjä

Blogimerkintä

- Vanhempi »

IltasatuTorstai 02.03.2006 02:20

Raotin väsyneesti silmiäni. Peitto tuntui pistelevältä ja se haisi ummehtuneelle aivan kuin sitä ei olisi koskaan tuuletettu. Patja allani oli märkä. Olin laskenut alleni. Huone näytti vieraalta ja sen katossa oli laajoja tummia läiskiä, kuin hometta. Minua nukutti armottomasti ja pudottauduin äkkiä takaisin uneen. Kaikki hämärtyi.

Vasenta kankkuani pisti. Avasin silmäni ja näin valkopukuisen naisen piikin kanssa takapuoleni kimpussa. Yhden asian huomasin, vaikka en osannut pelätä sitä, naisella oli täysin mustat silmät, joissa ei ollut edes silmänvalkuaisia. Huone oli eri kuin viimeksi. Nyt se oli vaaleampi ja siellä haisi tolulle. Yritin puhua, mutta sanat eivät tulleet ulos. Ranteeni oli sidottu jonkinlaisin remmein sängynpielustaan. Nainen katsoi minuun mustilla silmillään. Yritin kohottautua, mutta päässäni alkoi heti liikahdettuani kieppua ja pyöriä. Yllättäen uusi väsymyksen aalto tempaisi minut mukaansa ja painuin takaisin uneen.

Heräilin myöhemmin yhä useampia kertoja. Aina vain pidempään ja pidempään sain oltua hereillä. Välillä aina sama nainen kävi tuomassa minulle lääkkeitä ja ruokaa, joka oli melkein pelkkää velliä. Myöhemmin opin laittamaan lääkkeet kieleni alle ja naisen lähdettyä syljin ne suustani ja työnsin ne tyynyn alle. Käteni eivät enää olleet sidotut, mutta ylös en vieläkään päässyt.

Erään kerran heräsin johonkin, en tiedä mihin, mutta unestani se kai johtui. Uni oli tuntunut lämpöiseltä ja turvalliselta. Yritin muistella, mitä oli tapahtunut ennen kuin olin ensimmäisen kerran herännyt märästä vuoteesta, mutta joka kerran päähän löi hirvittävä kipu, aivan kuin jokin olisi lyönyt jollain raskaalla esineellä suoraan takaraivoon. Opin sittemmin jättämään muistelut. Tuntui aivan siltä, kuin joku tai jokin ei olisi halunnut minun muistavan.

Aikaa oli kulunut noin viikko tai jopa kuukausi. En ollut todellakaan varma, koska kaikki oli ollut tähän asti harmaan verhon suojassa. Minulla oli jotenkin toisenlainen olo. Kaikki oli kirkkaampaa ja selvempää. Kohottauduin hieman, pyörrytti, mutta ei enää niin paljon. Päätin olevani tarpeeksi selvä ottamaan viimeinkin asioista ja olinpaikastani selvää.

Nousin vuoteestani. Ensiaskeleeni olivat horjuvat. Hapuilin ovelle, painoin kahvaa ja se antoi myöten. Jonkinlaisen pakon vallassa etenin puolijuoksua pitkin käytävää, jonka päätä ei näkynyt. Käytävällä oli ovia ja samanlaisia huoneita, josta olin juuri poistunut. Joissakin ovista oli silmikko ja parista kurkistin sisäänkin. Näky oli kaamea. Huoneet olivat hämärät, mutta valoa oli riittävästi nähdäkseni sänkyihin sidotut laihat hahmot, jotka oli jätetty riutumaan omiin oloihinsa. Pyörrytys oli kävellessäni lakannut ja ajattelin tehneeni oikein jättäessäni lääkkeet syömättä.

Hetken kuluttua käytävä haarautui. Toisen käytävän panssarilasiovessa oli teksti ”koehuoneet”. En pystynyt käsittämään mitä se tarkoitti ja jatkoin matkaani tuohon uuteen käytävään. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi hyytävän kauhistunut kirkuna, jota seurasi laahaava valitus. Lisäsin vauhtia ja ohitin hetkenpäästä huoneen, josta äänet olivat kantautuneet. En pysty selittämään näkemääni. Se painajaismainen kuva syöpyi varmasti loppuelämäkseni päähäni. Ensin huone oli näyttänyt laboratoriolta loputtomine putkineen ja lasipulloineen, mutta sitten olin nähnyt huoneen perällä toisen lasiseinäisen huoneen, jossa oli kaljuksi ajeltu alaston ihminen sidottuna seinää vasten nojaavaan lasilevyyn. Huoneen ilma näytti sumuiselta ja vielä elossa oleva nytkähtelevä ihmisen ruumis oli aivan punertavan vaahdon peitossa, aivan kuin hänen ihonsa olisi sulanut.

Kävelyni oli muuttunut juoksuksi, enkä enää vilkuillut käytävän huoneisiin. Ainoa tavoitteeni sillä hetkellä oli päästä pois tuosta kauheasta talosta. Kääntyilin aution tuntuisessa talossa käytävästä käytävään ja rappusista uusiin kunnes en enää tiennyt mistä suunnasta olin tullut. Yksikin huone, jonka läpi olin juossut, oli ollut täynnä ruumiita, ihmisiä, joiden silmistä elämän kirkkaus oli jo aikaa sitten hiipunut.

Viimein pääsin huoneeseen, jossa oli likaisia valkoisia kokopukuja, samanlaisia, jollainen minulla oli ylläni. Peräseinässä oli mustana ammottava pyykkikuilu ja enempää ajattelematta pujottauduin reiästä sisälle. Kun laitoin jalkani molemmille puolille kuilua, pystyin liukumaan tarpeeksi hitaasti alas.
Huoneessa, johon olin saapunut, haisi kuolema. Valtaisat kasat likaista pyykkiä oli pinottu seinänvierille. Taustalla ulisi tuuletuskanavan yhtäjaksoinen ölinä. Yhdellä seinällä, pyykkikasan yläpuolella oli pieni tuuletusikkuna. Toivoa täynnä kiipesin lakanavuoren huipulle ja avasin ikkunan. Samalla hetkellä korvia huumaava vonkuva hälytysääni alkoi soida. Katoamiseni oli kaiketi huomattu. Epätoivoisen pakokauhun vallassa pujottauduin ikkunasta pihalle. Raitis ilma pelmahti vastaani, mutta minulla ei ollut aikaa riemuita siitä vaan syöksyin suoraan kohti asfalttipihan laitaa. Pystyin melkein näkemään takaa-ajajieni mustat silmät perässäni. Vasta aluskasvillisuuden seasta vilkaisin taakseni. Oudointa näkemässäni oli se, että mitään nähtävää ei ollut. Metsä vain jatkui taakseni hiljaisena ja tyhjänä, vaikka sen paikalla olisi pitänyt olla laaja, monikerroksinen talo.

Tärisin. Kylmä hikiaalto vavisutti ruumistani. En tiedä kuinka kauan olin juossut. Ainakin tarpeeksi kauas, luulisin. Sanomattakin oli varmaan selvää, että minua pelotti. Nousin kylmästä maasta ja jatkoin kulkuani. Hetken käveltyäni saavuin valtatien laitaan. Lähdin kulkemaan sen viertä pitkin yrittämättä enää saavuttaa mitään.

Autoja kulki virtana ohi, mutta kukaan ei pysähtynyt. Viimein ohi ajava ambulanssi pysähtyi ja otti minut kyytiinsä. Pelästyneet hoitajat ottivat minut heti hoitoonsa ja laittoivat minut makaamaan huopien alle. He kysyivät minulta kysymyksiä, mutta olin liian väsynyt vastatakseni ja ehkä en olisi edes osannut. He riisuivat minulta paidan ja laittoivat kuivan ylle. Yhtä asiaa he eivät huomanneet, nimittäin käsissäni olevat remmien hiertymät ja lukemattomat piikkien jäljet käsitaipeissani. Se oli siis totta enkä vain kuvitellut.
Kiljahdin.
Edessä istuva kuljettaja kääntyi katsomaan minua hymyillen täysin mustilla, ilmeettömillä silmillään.


Hyvää yötä ystäväni, aamulla nähdään?

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.