IRC-Galleria

Kaikkia meitä ovat muovanneet yhä uudestaan ne,
jotka ovat rakastaneet meitä, ja vaikka tuo rakkaus
loppuisikin, me olemme kuitenkin edelleen heidän
luomuksiaan - luomuksia, joita he eivät hyvin todennäköisesti tunnista ja joista ei koskaan tullut tarkalleen sellaisia kuin he halusivat.

Francois Mauriac, Le Desert de l'amour

ODOTUS

Muistan minnäe vielä sen tunteen.

Syvän hakkoo ku mielpuoli
keohkorakkulat ee muista mitä pit tehä
ja silimissä vilisöö männy elämä.

Ja jokkaenen hetki on ku sylillinen hunajata.


RAKASTUMINEN

Kokonaesen viikon oon uneksinna meejän tappoomisesta.

Ootahan, kuhan illalla nähhään!

Pistän tukkas niin sekasin
ettee kampa mää läpi vielä ens viikollakaa!


LIHALLISET ILOT

Käjet vaeltaa pitkin lantion lihhoo
kaappovat hyväelyjä ja kiihkeetä liikettä.

Ensmäesen, toesen ja kolomannen kerran.

Myyty pystytukkaselle naeselle
joka selekä kuarella mumisoo sekavia.


KAIPAUS

Lämmintä suolavettä valluu silimänurkista.
Taena jiähä raana aaki.

Minulla on nii kaahee ikävä sinun sylliin.


RAKKAUS ARJESSA

Miten pystyy nuinnii kommeesta miehestä
lähtemmään nuin paha haju?

Tuas se on pistennä tyhjän maetopurkin jiäkuappiin.

Siellä se jo korsoo niin että sokkel tärisöö.

Kyllä minä sitten huomenna rakastan sinuva tääsillä.

Tännään ol semmonen neljänkymmenen rosentin päevä.


LOHTU

Vakkuuta, että kaikki järjestyy.
Verot, vekselit ja tukkoset viemärit.

Vakkuuta ja piä sylissä

ni minä suan tuas henkee.


ÄITIYS

Muistatko ku istuttiin kuun valossa
varpaat rantaveessä, kaalakkaen.

Ja sinä hilijoksiin sannaelit:
mitteehän sitä tästä tulloo?

Paljo.

Meejän natiaiset lätree nyt rantavesissä.
Elämä on kirkas ku auringon säe.


VANHETESSA

Kahtelen sinun nukkuvaa selekee.

On männy jo ne aejat ku nukuttiin koko yö kaalakkaen,
sylikkäen, tae ee ollenkaan.

Kiännän selän vasten
kannikat vasten kannikoeta.

Mittee tuota männeetä öetä haekaelemmaan
ku enemmähän tuota aekoo on uamulla.

"Elämäni kaikissa naissuhteissa on ollut kaksi hetkeä, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään paremmin - vaikken täysin perille olekaan päässyt - mitä merkitsee olla elossa. Toinen on orgasmin hetki. Ei omani vaan naisen, jonka kanssa olen. Koska se on äärettömästi ihanampaa kuin mikään, mitä itse ikinä pystyn tuntemaan. Kun näen - kuulen, tunnen, tiedän - hänen olevan hurmion kourissa, en tunne niinkään suoritusylpeyttä (tyyliin Kyllä tämä poika osaa), vaan tiettyä kunnioitusta: tähän ihminen - tämä hän, joka on sinä - pystyy. Se on käsittämätön yhdistelmä kahta aistimusta, joiden pitäisi olla olennaisesti erilaisia mutta jotka kietoutuvat toisiinsa: se on yhteiskokemus, miltei sulautumista, joka herättää minussa sanoinkuvaamatonta iloa, suorastaan kiitollisuutta (Kiitos, että annat minun olla kanssasi huippuhetkellä); mutta tunnen itseni myös tavattoman yksinäiseksi. Minä näen sen, kuulen sen, tunnen sen, maistan sen - mutta en koskaan pääse kanssasi sen sisäpuolelle. En voi olla edes varma, tiedänkö todella millaista se on. Onko se >>samanlaista<< kuin omani? Vai eikö niitä voi verratakaan? Aivan kuten en koskaan voi tietää, näenkö jonkin asian tiettynä hetkenä täsmälleen samoin kuin sinä. Me katsomme väriä. Kutsumme sitä kumpikin punaiseksi. Mutta vain siksi, että meidät on opetettu kutsumaan sitä sillä nimellä. Ei ole takeita - ei koskaan - että me näemme sen samalla tavalla, että sinun punaisesi on minun punaiseni. Kuinka monin verroin merkittävämpää onkaan ilmiö nimeltä orgasmi. Mutta juuri siksi sinun yksinäisyytesi, sinun ihan kirjaimellinen käpertyneisyytesi siihen, herättää pakostakin mainitsemani elämyksen, jota paremman sanan puutteessa kutsun kunnioitukseksi.
Toinen hetki on hyvin, hyvin erilainen. Mutta tarkemmin ajatellen ei niinkään erilainen. Se on se hetki, kun herään nainen sylissäni ja näen hänen vielä nukkuvan. Kohottaudun kyynärpään varaan. Ja katselen. Katselen häntä ymmärtämättä hetkeäkään näkemääni. Sinä: unessa. Ihminen jonka kanssa olen kokenut erityisen elämyksen; ihminen jonka kanssa olen elänyt yhdessä tunteja, päiviä, kuukausia, ehkä vuosiakin elämästäni. Mutta tässä, tällä hetkellä, ollessasi niin tiukasti sinuuteesi sulkeutuneena että olet muuttunut arvoitukseksi, minä tiedän olevani sen ulkopuolella: siksi tunnen itseni suorastaan tunkeilijaksi, ihmiseksi joka ei saisi olla tässä laisinkaan, joka ei saisi katsella sinua tällä kuvaamattomalla unihetkellä. Koska tässä sinä olet täysin suojattomana, eikä mikään suojaa sinua maailmalta. Ei mikään muu kuin oma itsesi. Joka käsittämättömyydessään jättää sinut virumaan läpeensä paljaana, kuin nyljettynä, viinirypäleenä, läpikuultavana hedelmänä, valoisan valon sydämessä. Ja se on arvoitus, ikuisesti.
Mutta nukahtamalla viereeni olet sanattomasti sallinut tämän tunkeilun ja tämän katselun. Nukkuminen toisen kanssa voi olla rakastelua intiimimpää. Se on antautumista ja luottamusta, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Sinä olet suonut minulle tämän. Voinko koskaan olla sen arvoinen? Tämä on se hetki, jolloin parhaiten ymmärrän tuon liikaa käytetyn ja väärin ymmärretyn sanan rakkaus."

Kun vielä muistan - Andre Brink, s. 12-13.

Väsynyt,
ja yksin.
Väsynyt,
niin että mieltä särkee.
Kalliopaasia alas
valuu sulanut lumi.
Sormet puuduksissa,
polvet tärisevät.
Juuri nyt,
nyt juuri et saa hellittää.

Toisten tiellä
on lepopaikkoja
päivänpaisteessa –
he tapaavat toisensa siellä.
Mutta tämä
on sinun tiesi,
ja juuri nyt,
nyt juuri et saa horjua.

Itke
jos voit.
Itke,
mutta älä valita.
Tie valitsi sinut –
ja sinun osasi on kiittää.