IRC-Galleria

Mä olen huomannu olevani addiktoitunu nykyseen työharjotteluuni hoitotason ambulanssissa. Tähän mennessä joka ikisessä harjottelussa on jossain vaiheessa tullu se tunne et hitto ku tää loppuis jo et pääsis pois. Vaikka kuinka on ollu mukava paikka, niin lopulta se on ruvennu ottamaan päähän ja urakalla.
Nyt kuitenkin kaikki on toisin. Kun mä herään päikkäreiltä edellisen vuoron jälkeen, ni mä alan jo odottamaan seuraavaan vuoroon pääsyä. Mä oikein odotan uusia haasteita! Tipan laittoa mitä hulluimmissa paikoissa ja asennoissa, työdiagnoosin tekemistä potilaalle, jonka vaivoja en aikaisemmin ole kohdannut kuin kirjoissa ja kaikkea muuta, ihan sitä normaalia hoitotyötä mitä harjoitteluun kuuluu.
Välillä sitä jo ihan unohtaa olevansa opiskelija. Unohtaa ajatella sitä, että toinen hoitaja siinä vieressä onkin ohjaaja. Häneltä voi toki kysyä neuvoa ja varmistaa omia päätöksiä, mutta tuntee myös oikeasti tekevänsä itse päätökset. Kuvaavinta on ollut, kun palomiehet oli meillä ensivasteena yhdellä keikalla: heidän esimiehensä kysyi, voivatko he irrottautua keikasta, jolloin minä katsoin kysyvästi ohjaajaani joka vain totesi rauhallisesti minun olevan nyt hoitaja ja päättävän tämän asian. Siinä palomiehet sitten lähti kovaan ääneen mesoten ettei heitä aikaisemmin ole opiskelija keikalta vapauttanut =)
Nyt mulla on enää kolme vuorokautta töitä jäljellä ja alkaa jo olemaan hyvin haikea olo. Mitä mun elämässäni on sitten enää, kun harjoittelu on ohi? Tuntuu kuin jättäisin perheeni. Onneksi meillä on vielä yhteinen risteily tulossa niin näkee miehet vielä ennen joulua. Olen kyllä ehdottomasti löytänyt paikan, johon haluan työllistyä tulevaisuudessa.