Olisin merenneidoksi. Kylmä, vapaa. Eikä pelottaisi enää isot vedet. Ikuinen elämäkin kelpaa. En kyllä tiedä vaihtaisinko kirjat kimaltaviin juttuihin. Olen aina ajatellut että kuolemattomana sitten lukisin kaiken mitä ikinä on julkaistu. Mutta maailman vesin lävitse uiskentelu, viattomien kuolevaisten houkuttelu kikatuksella, ja niiden jättäminen sitten yksinäisille autiosaarille, se onnistuisi. Pitkät hiukset hulmuamassa kun uin läpi mitä-ne-vedenkasvit-olikaan:ton. Laulaisin ihan käsittämättömän kauniisti. Hieno pyrstö, sininen, ja simpukat rinnoilla. Sitoisin meritähden niihin pitkiin hiuksiin. Ja helmikorvakorut. Nauraen livahtaisin karkuun haita. Rantakiville lekottelemaan.
Nukuin huonosti, heräilin pitkin yötä ja pelkäsin.
Unetkaan ei ollu ees mitää painajaisii varsinaisest, yhessä oli orlandobloomiki, mut öää.
Se oli siinä joku ihme setä mikä kerto mulle ja jollekin muulle porukalle jostain merenneidost mikä asu tässä lähellä järvessä (mikä on kyllä oikeesti pelto). Orlando halus ihan välttämättä, et me mennään kattomaan sitä ja vaik mä en halunnu ni se koko porukka pisti mut ekana kutsumaan sitä ku sen nimee piti kysyy.
Sain alotettuu, ja sit kuulu molskahdus ku se merenneito tuli ja mä olin ihan kauhuissani ja rupesin takeltelee enkä lopuks saanu mitään muuta ääntä ulos ku korinaa.
Kiljuin itte itteni hereil.