IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Terveys ja elämäntavat
Perustettu
10.4.2007
Tilastot
Käyntejä: 803 (1.7.2008 alkaen)
Koko
3 jäsentä
Poikia: 3 (100 %)
Keski-ikä
28,8 vuotta
Otos: 3 jäsentä
Poikien keski-ikä: 28,8 vuotta
Valvojat
Sepe, Foxtrot^

Jäsenet (3)

SepeFoxtrot^Ässä_Än
« Uudemmat - Vanhemmat »
Tähän asti ainoa kuulemani teoria joka saa Lazy Towniin edes hitusen järkeä. Oma teoriani jonka mukaan Sportacus on pedofiili ja Robbie yrittää suojella lapsia häneltä ei vastaa kaikkiin kysymyksiin, kuten siihen että miksi kaikki ovat niin järjiltään, miksi kaupungissa ei asu ketään muita ihmisiä näiden avopotilaiden lisäksi, ja mitä koko ympäröivälle maailmalle on tapahtunut. Mutta tässä se selitetään:

http://www.escapistmagazine.com/forums/read/18.55409-Lazy-Town-is-a-Post-Apocalyptic-Wasteland#404534

"[...] Now, this leads me to a complete re-think what is going on in Lazy Town. I believe that Robbie Rotten is, in fact, the tragic hero. Safe, secure, and relatively mutation free (his jaw is a bit warped), he's biding his time in his fallout shelter with machines that can make just about anything, waiting for a time where he can properly resurface and begin the reconstruction of mankind. In order to do this he needs to have the other survivors stay indoors as often as possible to minimize their exposure. He doesn't want them to come down into the shelter as well because, well, they're all frickin nuts. Who can blame him? [...]"

edit: kirjoitin ison blogimerkinnänkin. http://mikropop.blogspot.com/2010/10/lazy-town-is-post-apocalyptic-wasteland.html

QuatermassFallout 2 jatkoaLuonut: QuatermassKeskiviikko 23.09.2009 08:54

Jatkoa muutaman kuukauden takaiseen Fallout 2 fanficiin. Vanha: http://mikropop.blogspot.com/2009/07/fallout-2-fanfiction.html (on se täällä galleriassakin, mutta minähän perkele mainostan)
Ole hyvä, Joonas. :) Ja muutkin jotka ovat jaksaneet lukea ja tykänneet.

--

Denin asukkaat huokaisivat helpotuksesta Amandan ja Vicin lopulta lähtiessä kaupungista. Huhut alkoivat kiertää välittömästi heidän kadottuaan taivaanrantaan. Kerrottiin Amandan ottaneen Vicin vangiksi jostain sanoinkuvaamattoman kauheasta syystä. Toisen huhun mukaan nuo kaksi olivatkin rakastavaisia, ja yhtä hulluja kumpikin.
Illan hämärtyessä Vic ja Amanda olivat jo kaukana Denistä, ja autuaan tietämättömiä huhuista jotka nyt levisivät karavaanarien matkassa toisiin kaupunkeihin. Vaan villeimmätkään huhut eivät osuneet lähelle totuutta, nimittäin sitä että lempeä romukauppias ja väkivaltaisen mielisairas barbaari olivat vain todella hyviä ystäviä.

Vic oli Amandalle henkensä velkaa, mutta se ei ollut ainoa syy miksi hän oli päättänyt seurata tätä. Toisin kuin useimmat muut, hän ei nähnyt Amandassa pelättävää raivohullua. Hän näki väärinymmärretyn nuoren joka oli syntynyt väärälle aikakaudelle, aivan väärään maailmaan. Vaikka, Vic tuumi, toisin kuin muut, hän ei ollut joutunut Amandan satunnaisen väkivallan kohteeksi, ja se saattoi vaikuttaa hänen mielipiteeseensä.
Leirinuotiossa roihusivat heidän kimppuunsa hyökänneiden maantierosvojen vaatteet.
Rosvot olivat hyökänneet ensin, mutta toisinaan Amanda tappoi provosoimattakin, vaikkapa sen takia että ei pitänyt jonkun puhetyylistä.

Vic katsahti pomoonsa nuotion yli. Amanda tuijotti liekkeihin tyhjä katse silmissään, mutta ruumis jännittyneesti kyyryssä, käsi puristaen revolveria. Kenties hetkenä minä hyvänsä hän saattaisi ojentaa kätensä ja ampua Vicin pään tohjoksi jonkin hetkellisen harhan vallassa.
Vic kohautti olkapäitään. Hänellä oli ollut monenlaisia matkakumppaneita vuosien varrella, useimmat vähemmän hulluja kuin Amanda, mutta yhteenkään Vic ei ollut luottanut tarpeeksi jotta olisi uskaltanut selkänsä kääntää heille. Amanda oli kenties hänen kumppaneistaan vaarallisin ja arvaamattomin, mutta Vic huomasi luottavansa häneen syvästi.
Jos hän joskus ampuisikin Vicin hulluuden puuskassaan, se olisi vahinko, verrattavissa aseeseen joka laukeaa vahingossa. Ja Vicin filosofian mukaan oli aina parempi kuolla ystävän luodista.

Amandakin oli vaipuneena syviin mietteisiin. Pieni osa hänen mielestään oli valppaana ja kuunteli ympäristön ääniä. Nuotion roihu, Vicin rahiseva hengitys, kaikki erämaan pienten olentojen päästämät äänet näiden kulkiessa leirin ohitse. Yksikin asiaankuulumaton ääni saisi hänet heräämään horroksestaan valmiina taisteluun. Mutta toistaiseksi hän vain tuijotti liekkeihin ja muisteli lapsuuttaan.

Elämä Arroyossa oli ollut ankaraa. Jokaisen työhön kykenevän täytyi uurastaa ankarasti yhteisön eteen. Raskaiden päivien jälkeen ainoa huvitus oli yhteinen hetki jolloin kylänvanhimmat kertoivat tarinoita. Tai oikeastaan yhtä ja samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoi Amandan isoisästä, legendaarisesta Vault Dwelleristä.(en edes yritä suomentaa, fallout-fanit eivät muuten tunnistaisi. -Q)

Kauan sitten kun suuri sota oli vielä tuoreessa muistissa, Arroyolaisten esivanhemmat elivät maanalaisessa holvissa. Holvin laitteisiin tullut vika oli koitua koko yhteisön tuhoksi, mutta valtavien ponnistusten ja seikkailujen jälkeen Vault Dweller onnistui pelastamaan heidät. Kiittämätön yhteisö kuitenkin karkotti hänet luotaan, koska seikkailut olivat tehneet hänestä ulkopuolisen. Jotkut yhteisön jäsenistä kuitenkin seurasivat hänen perässään, ja he yhdessä perustivat Arroyon.
Useimmat kylän lapset kuuntelivat tarinaa joka kerta yhtä lumoutuneina. Se oli parasta viihdettä mitä heidän yksinkertaiset mielensä saattoivat kuvitella.
Vilkkaamman mielikuvituksen omaava Amanda oli kyllästynyt tarinaan jo aikoja sitten, ja kehitteli siitä mielessään vaihtoehtoisia versioita.
Hän kuvitteli kuinka karkoitettu Vault Dweller värväsi itselleen sotajoukon ja palasi teurastamaan holvin kurjat petturit. Se olisi oikein mokomille. Toisinaan hän intoutui kertomaan omaa versiotaan muille lapsille, mutta nämä pelästyivät ja kantelivat vanhimmille, jolloin Amanda sai selkäänsä.

Amandaa vieroksuttiin kovin ikätovereidensa joukossa. Ainoastaan iso kiltti Cameron yritti olla hänen ystävänsä. Hänelle Amanda selitti suurista suunnitelmistaan ja unelmistaan, pohti millaista oli elämä Arroyon ulkopuolella, ja mitä olivat nuo kirkkaat pisteet yötaivaalla.
Cameron kuunteli kärsivällisesti, mutta hänen lempeistä silmistään Amanda saattoi nähdä ettei iso poika ymmärtänyt lainkaan mistä hän puhui. Amandasta tuntui kuin hän olisi koko kylän ainoa asukas jonka mieleen mahtui muutakin kuin nauriiden kasvattaminen ja ikivanhat tarinat.
Hän janosi nähdä maailmaa. Arroyossa hän tunsi olevansa kuin häkissä. Hän olisi halunnut karata, mutta vanhimpien varoitukset joutomaan kauhuista olivat iskostuneet liian syvästi hänen mieleensä.
Amanda valitsi itselleen kaikista raskaimmat työtehtävät peittääkseen ikävänsä.
Osallistuipa hän jopa soturikoulutukseenkin, jota perinteisesti tarjottiin vain kylän miespuolisille jäsenille.
Iän karttuessa Amanda vahvistui fyysisesti, mutta vajosi samalla yhä syvemmälle masennukseen. Edes hänen hämmästyttävä mielikuvituksensa ei jaksanut keksiä uusia virikkeitä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvasta arjesta. Hän tarvitsi jotain uutta.
Ja sitten eräänä päivänä kylään saapui muukalainen. Vanha mies nimeltä Vic.

Vic oli kyläläisten vanha tuttu, sai Amanda kuulla, mutta edellisen kerran hän oli käynyt lähes vuosikymmen sitten, eikä 12-vuotias Amanda voinut muistaa häntä.
Kauppias oli aina tervetullut vieras kylässä. Hän antoi arvokkaita työkaluja ja siemeniä vastineeksi parantavista(ja huumaavista) yrttiseoksista joita poppamies valmisti.
Useimmat lapset pysyttelivät kaukana muukalaisesta, vierastaen tämän omituista vaatepartta ja puhetapaa. Mutta Amandalle Vic oli kuin taivaan lahja, aito palanen kylän ulkopuolista maailmaa.

Hän vietti vietti kauppiaan seurassa koko sen kaksi vuorokautta jonka hän oli kylän vieraana, ja hukutti hänet kysymyksiin.
Vanhimmat pitivät moista käytöstä epäsopivana, mutta toisaalta Amanda oli iloisempi kuin vuosiin, eikä kysely näyttänyt haittaavan kauppiasta, joten he antoivat asian olla.
Vic kertoi joutomaiden kaupungeista ja niiden ihmeistä. Hän kertoi täpäristä tilanteista joihin oli joutunut matkoillaan. Amanda talletti jokaisen sanan mieleensä kuin aarteen.
Kun Vic lopulta lähti jatkamaan matkaansa, Amanda oli murtunut. Hän olisi halunnut lähteä kauppiaan matkaan, mutta häntä estettiin. Vic lohdutti häntä luvaten palaavansa taas seuraavana vuonna. Ja niin hän tekikin.

Jatkossa Vic toi aina jonkin lahjan Amandalle. Vanha kolikko, sormus, yksinkertainen puinen nukke, Amanda vaali niitä kaikkia. Esineet kertoivat toisista maailmoista ja kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Hänen ollessaan 16 Vic toi hänelle vanhoja lehtiä. Amanda ei osannut lukea, mutta kuvat kertoivat hänelle enemmän tarinoita kuin kirjaimet ikinä voisivat. Kuvia paikoista, ihmisistä, aseista, ja suurenmoisesta laitteesta nimeltä auto. Vicin mukaan se oli eräänlainen vaunu jolla saattoi kulkea suurella nopeudella. Ihmeellistä!

Kylänvanhimmat olivat katsoneet muita lahjoja läpi sormien, mutta lehdet olivat heille liikaa.Heidän mielestään Amanda oli saamassa sopimattomia vaikutteita, ja he määräsivät lehdet poltettavaksi. Tämä oli paha virhe.
Vic oli palauttanut Amandan elämänilon, mutta hän oli yhä mieleltään epävakaa vuosikausien masennuksen jälkeen. Nähdessään unelmiensa palavan roviolla jokin hänen sisällään katkesi napsahtaen.
Amandasta tuli hyvin häijy ja arvaamaton. Monta kertaa hän joutui ruoskittavaksi pahoinpideltyään jonkun heimon jäsenen, mutta aina hän otti rangaistuksensa vastaan ääntäkään päästämättä, antaen jokaisen sivalluksen kasvattaa vihaa sisällään.
Amanda oli vakaasti päättänyt lähteä kylästä. Hän odottaisi kunnes Vic taas poikkeaisi kylässä, ja lähtisi tämän matkaan.

Kesä koitti ja Viciä ei kuulunut.
Kuukauden päivät Amanda seisoi joka aamu sillalla tähyillen horisonttiin. Kun vanhaa kauppiasta ei vielä syksylläkään näkynyt, Amanda vaipui elämänsä syvimpään masennukseen ja hautasi haaveensa maailmalle lähtemisestä.
Kunnes nyt 18 vuotiaana hänet oli pakotettu lähtemään.

"Oletko kunnossa, pomo?" Vic katsoi häneen huolestuneena. Amanda ei ollut huomannut kyynelehtivänsä.
"Miksi et palannut, Vic? Miksi et enää palannut kun olisin eniten tarvinnut sinua?"
"Orjakauppiaat, pomo. Olin heidän vankinaan yli kaksi vuotta. Olen pahoillani."
Mielipuolinen raivo syttyi Amandan silmiin.
"Panen heidät maksamaan siitä! Tapan joka ikisen!" hän ärisi hivellen revolveriaan. Vic nousi ja tuli istumaan hänen viereensä silläkin uhalla että saisi luodista.
"Teit sen jo, pomo. Tapoit heidät kaikki." hän muistutti. Amanda katsoi häneen hämmästyneenä.
"Tapoin vai? Mistä tiedät?" hän kysyi.
"Olin paikalla. Etkö muista, pomo? Pelastit minut."
Hitaasti ymmärrys syttyi Amandan kyyneleisiin silmiin. Hän katsoi Viciä kuin vasta tunnistaisi tämän, ja hymyili väsyneesti.
"Niin. Nyt muistan. Mutta sinä pelastit minut ensin. Olemme sujut." Sitten hän painoi päänsä Vicin olkapäätä vasten ja nukahti.

Vic katseli hiipuvaa nuotiota ja ymmärsi saaneensa todellisen ystävän. Pian hänkin nukahti, ja he torkkuivat toisiaan vasten nojaten, kunnes Vic keikahti nuotioon. Mutta se oli onneksi jo sammunut.
Ei ole paljoa kerrottavaa tästä maailmasta.
Taivas on täällä päivisin aina ankean harmaa, menneiden aikojen tehtaat ja sodat ovat samentaneet ilmakehän lopullisesti.
Auringon laskiessa taivas yhä liekehtii karmiininpunaisena, kuin muistaen yhä tulen ja veren loisteen.
Yöt ovat nykyään aina lohduttoman pimeitä. Ainoa taivaalta loistava valo tulee silloin satunnaisista salamoista, myrskytkin ovat käyneet yhä tavanomaisemmiksi.

Astelen rappioituneen kaupungin katuja. Mietin millaista täällä mahtoi olla ennen loppua. Sanomalehdet ja roskat enää peittävät katua.
Saavun entiselle kauppakadulle. Rikotut näyteikkunat ammottavat tyhjinä, kaikki käyttökelpoinen ja kelpaamatonkin ryöstettiin jo kaaoksen ensimmäisinä päivinä. Kaikki on tapahtunut hyvin nopeasti.
Lähestyessäni kumolleen kaatunutta jäätelövaunua jokin rottaa muistuttava surkea olento ilmestyy sen sisältä ja juoksee tiehensä.
Istun kadunvarren penkille ja katselen sen perään kunnes se katoaa.
Suljen silmäni ja keskityn kauas menneisyyteen.

Näkymä kadusta avautuu mieleeni, nyt näyteikkunat ovat ehjät ja katu on täynnä elämää, on helteinen kesäpäivä.
Terasseja on pystytetty ravintoloiden eteen ja olut virtaa. Jäätelövaunu on pystyssä ja viiksekäs kauppias kokoaa juuri tötteröä. Kaksi nuorta tyttöä istuu suihkulähteen suihkulähteen reunakivellä jäätelöä syöden ja nauraen.
Ryhmä miimikoita esittää mykkää näytelmäänsä keskellä kävelykatua. Heidän näkemisensä karmii minua jollain oudolla tavalla. Ei se johdu heidän esityksestään, he ovat oikein taitavia. Mutta nuo valkoiset, ilmeettömät kasvot tuovat mieleeni kammottavia asioita vaikka en uskokaan että se on heidän tarkoituksensa.

Vieressäni penkillä istuu nainen sanomalehteä lukien. Hänellä on aurinkolasit ja hän on sitonut hiuksensa huivilla. Kumarrun lähemmäs nähdäkseni lehden päivämäärän sillä en ole varma kuinka kauas menneisyyteen mieleni on minut kuljettanut.
Ei pelkoa että nainen aistisi läsnäoloni, hän on kuollut jo aikoja sitten. Tämä on vain muistoa, kuin elävää kuvaa.
Hyvin elävää itseasiassa, pystyn haistamaan hänen parfyyminsa ja piparmintun tuoksun hengityksessä. Hikipisarat valuvat hiljaa hänen rintojensa väliin mutta kuumuus ei vaikuta häiritsevän häntä. Hän on täysin keskittynyt lukemaansa.

"...kiistää huhut levottomuuksista..." ehdin lukea otsikkoa ennenkuin hän kääntää sivua.
Yläreunassa lukeva päivämäärä kuitenkin paljastaa että näkemäni aika on lähellä loppua. Ehkä kymmenen vuotta, korkeintaan niin kauan on enää aikaa.
Sivelen naisen hiuksia vaikka tiedänkin ettei hän voi kuulla tuntea kosketustani. Mietin millainen hänen elämänsä mahtaakaan olla.
Aurinkolasien takia en näe hänen silmiään, mutta hän ei näytä vanhalta, ehkä muutaman vuoden yli 20 vuotiaalta. Odottaako rakastava poikaystävä tai aviomies häntä jossain? Onko hänellä lapsia? Kuinka paljon hän tulee menettämään sodan syttyessä?
Tai on jo menettänyt, muistutan itselleni. Vuosia sitten. Kosketan vain kummitusta. Kurkkuani kuristaa yhtäkkiä ja mieleni tekee itkeä.
Katsahdan takaisin suihkulähteelle. Jäätelöä syöneet tytöt ovat lähteneet. Kaikki alkaa näyttämään harmaammalta. Aikani on täynnä.
Kumarrun vielä kerran naisen puoleen ja suutelen hänen korvaansa. Katseeni hämärtyessä olen näkevinäni hänen käännähtävän hämmästyneenä puoleeni ja riisuvan aurinkolasit. En ehdi nähdä hänen silmiensä väriä.

Avaan silmäni taas tuttuun ankeaan maailmaan. Nainen on poissa, samoin kuin jäätelönmyyjä ja kaikki muutkin kummitukset. Poissa on myös auringonvalo.
On viileää, värähdän ja nousen seisomaan. Venyttelen kankeita käsivarsiani ja niskaani, ja ehdin juuri huomata silmäkulmasta kuinka erään toisen kerroksen ikkunan takana verho liikahtaa.
Kylmä hiki nousee iholleni, mutta en anna hermostumisen näkyä käyttäytymisessäni.
Lasken käteni ja olen katselevinani katua eteenpäin, tarkkaillen kuitenkin silmäkulmasta ikkunaa. Ehkä se ei ollutkaan mitään... Ja taas, verhoa raotetaan!
Käännän päätäni sen verran että voin nähdä tarkemmin, mutta saman tien minun on käännettävä katseeni pois. Kasvot ovat painautuneet likaista ikkunaa vasten, ja millaiset kasvot!
En tahdo nähdä enempää. Oli virhe tulla tänne, ajatella jos minut olisi yllätetty uneksiessani menneisyydestä! Mikä houkka olinkaan jättäessäni itseni täysin suojattomana näkyvälle paikalle, onneksi uni päättyi ajoissa.
Hillitsen haluni sännätä juoksuun, sen sijaan lähden tasaista vauhtia kävelemään katua tulosuuntaani. Yritän pysyä rauhallisena vaikka kiihtyneessä mielentilassa kuvittelen jokaisen sivuuttamani oven ja ikkunan taakse rappioituneita olentoja valmiina hyökkäämään kimppuuni.

Älkää käsittäkö minua väärin, minun käy sääliksi verhon takana piileskellyttä ihmisen rauniota, mutta en pystyisi millään tavalla auttamaan häntä. Ainoa apu jota tällaiselle olennolle enää voi antaa, on ampua laukaus hänen niskaansa, enkä pystyisi sellaiseen vaikka minulla olisikin ase.
Hänen silmänsä. Jopa likaisen ikkunalasin läpi kykenin näkemään että niissä silmissä asui vain hulluus, hirvittävä hulluus ja nälkä.
Ei rahtuakaan ihmisyyttä, ei pienintäkään jälkeä inhimillisistä tunteista. Ei edes vihaa, tuota ihmiselle tyypillisintä tunnetta, näkynyt tuossa katseessa. Hän olisi repinyt minut kappaleiksi ilman mitään vihamielisyyttä, tappanut minut vain koska ei tunne muutakaan tapaa kohdella elävää olentoa. Ja tietysti nälän takia.
Tiedän mistä puhun, olen tavannut hänen kaltaisiaan aiemminkin tässän kirotussa maailmassa.

Käännyn juuri kulman taakse satamakadun risteyksessä, kun kuulen oven kolahtavan taaempana. Enempiä miettimättä säntään juoksuun etsien katseellani mitä tahansa piilopaikkaa.Tien toisella puolella on suuri ravintolarakennus jonka pariovet ammottavat auki, turvapaikka.
Hölkkään ravintolan ulkoportaille asti ja pysähdyn katsomaan taakseni. Ei näy ketään, enkä myöskään kuule mitään oman jyskyttävän pulssini lisäksi.
Hengähdän vielä hetken portailla ja aion juuri nousta ravintolan ovelle kun epämiellyttävä haju pysäyttää minut. Käristyvän lihan tuoksu leijailee ravintolan sisältä. En halua tietää enempää, kompuroin kauemmas ovesta ja portaikosta. Oviaukko ei enää tuo mieleeni turvapaikkaa vaan hirviön kidan.
Juoksen taas, juoksen kohti rautatieasemaa josta saavuin useita tunteja aiemmin.
Ennen automaattisesti toimineet liukuovet ovat jo aikoja sitten jumiutuneet mutta väännän niitä hartiavoimin auki kunnes mahdun sisään. En käynyt itse rakennuksen sisällä tullessani, olisi ehkä pitänyt.
Sisäpuolella on joskus ollut kahvila, tyhjät pöydät ja tiski houkuttavat minua jäämään hetkiseksi ja uppoutumaan paikan muistoihin, mutta en uskalla ottaa riskiä.
Astelen peremmälle suureen huoneeseen, lattialla lojuu roskia ja alumiinituoleja, keskellä lattiaa on suuri ruosteenvärinen läntti joka tuoksuu kuivuneelle verelle.
Likaisen lasiseinän rikkonaisista ruuduista puhaltava ilmavirta liikuttelee hiljaa roskia, ja jotain katonrajassa roikkuvaa joka kilahtelee hiljaa hämärässä. Katson ylös ja järkytyn, mutta tarkemmin ajatellen näky on ehkä enemmän surullinen kuin kauhistuttava.

Alaston, riutunut nainen riippuu korkealla ketjujen varassa. Ei epäilystäkään että hän on kuollut, lattialla oleva veri on hänestä vuodatettu. Anorektisen vartalonsa lisäksi hänessä ei kuitenkaan näy mitään silmiinpistäviä säteilysairauden merkkejä, eikä hänen kuolemastaan voi olla montaa päivää aikaa. Kaupungissa saattaa siis yhä olla muutakin asutusta kuin rappio-olennot, joskaan en ole varma ovatko he sen miellyttävämpiä päätellen siitä mitä tälle naiselle on tehty. Selvää on kuitenkin että rappiomutantit eivät ole nostaneet häntä tuonne ylös ja viiltäneet hänen kurkkuaan auki, tämä on tietoisen ihmisen työtä. Värähdän.

Nämä mietteet eivät tee oloani yhtään turvallisemmaksi, ja vaikka en edelleenkään kuule takaa-ajon merkkejä, haluan päästä nopeasti pois täältä. Vilkaisen korkealla olevaa kelloa, ikäänkuin tavan vuoksi, sillä se on ollut pysähdyksissä ikuisuuden. Taas tunnen houkutusta uppoutua paikan muistoihin, herättää uinuvat kummitukset. Päätän että palaan tähän kaupunkiin vielä jonain päivänä, ja otan selvää miksi tuntemattoman naisen oli kuoltava noin kauhealla tavalla.
Huoneen perällä toiset liukuovet ovat valmiiksi auki ja astun asemalaiturille. Kauaa ei onneksi tarvitse odottaa, kuulen jo junan kaukaisen jyrinän. Puoliksi odotan äänen kuuluttavan: "Telocruinin pikajuna saapuu raiteelle yksi", mutta ikivanhat kaiuttimet pysyvät mykkinä. Hyvä vain, olisin järkyttynyt kuollakseni. Ajatus hymyilyttää minua silti.

Mustanpuhuva juna pysähtyy kirskuen laiturille, kuten se tekisi vaikken olisikaan täällä.
Vaunujen ovet aukeavat sihahtaen mutta ketään ei tule ulos. Yllättyisin jos tulisi.
Juoksen junan sivua tarkkaillen vaunujen ikkunoita, useimmissa vaunuissa hohtaa punainen valo, yksi on täysin pimeänä. Lopulta löydän vaunun jonka valaistus on tuttua loisteputken valkoista, ja kiiruhdan ovesta sisälle. Juuri ajoissa ennenkuin ovet sulkeutuvat ja juna lähtee taas liikkeelle. Se ei koskaan viivy pitkää aikaa.
Vaunu on tyhjä, mikä ei sekään yllätä minua. Käyn istumaan ja teen oloni mukavaksi, nyt olen ainakin periaatteessa turvassa.
Katselen yhä nopeammin ohi kiitäviä maisemia ja ajattelen maailmaa joka on tullut hulluksi.
« Uudemmat - Vanhemmat »