IRC-Galleria

Taistelin viime yön tai ainakin suurimman osan siitä (aamu viiteen asti jos tarkkoja ollaan) lyhyen, vain 500 sanan, tekstin kanssa. Kirjoitin, editoin, luin uudestaan. Odotin. Korjasin. Ja lopulta vain tuijotin tietokoneen näyttöä ja "julkaise"-namiskaa.

Epäilen, että kynnys tekstin julkaisussa oli viime yönä pidempi projekti kuin alkuperäisen tekstin kirjoittaminen (siis ennen korjauksia ja muokkailuja). Meinasin jättää kokonaan julkaisematta, jättää pöytälaatikkoon ja antaa olla. Onneksi kuitenkin päätin klikata sitä yhtä pirun "julkaise" sanaa näytöltä koska:

Se tunne, kun saa positiivista palautetta lukijalta. Kehuja sana valinnoista, kokonaisuudesta ja kauneudesta. Rakastan kirjoittamista.♥ Tämä nyt oli ihan vain kaikille jaettava asia, sillä on aivan loistavafiilis. Vaikka kirjoitankin vain omaksi ilokseni niin onnistuessaan ei voi muuta kuin hymyillä.

Ei sillä olen saanut monenlaista palautetta vuosien aikana: erilaisia tulkintoja, kritiikkiä, neuvoja, kehuja. Tämän tekstin kanssa oli hieman erilaista, siksi tämä on niin erikoista.

Ja tämän lisäksi erehdyin taas lukemaan Wildeä. Sitaatteja, lainauksia kirjoista... pakko varmaan penkoa Dorian Greykin esille kohta tai Onnellisen prinssi ja muita tarinoita -kokoelma.

"Taiteen tavoite on paljastaa taide ja kätkeä taiteilija." - O.W.

Mitä mitä mitä? Mun piti tosiaan kirjoittaa, iski kamala inspis ja mä en voi elää näiden assositaatioideni kanssa! Viimeisen vuorokauden aikana oon kehitellyt päässäni juonet ainakin yhteen 2-4 osaiseen Twincestiin, yhteen originaaliin (JOPA EHKÄ PIENELLÄ SIVUHETEROPARITUKSELLA!11!!!oneone), kolmeen one-shottiin ja mitähän vielä... Ja silti mä istun galleriassa.

+ MÄ JAKSAN JAUHAA TOTA LUOKKANOVELLIA. :D
Olkaa ylpeitä musta.

Ja hei kertokaas ihmiset mielipiteitä bannerista, en voi elää epävarmuudessa... (tiiän et se on kamala ja näin mutta en jaksa panostaa siihen enempää. XD)

Onko kaikilla olemassa joku pakkomielle?
Onko niitä edes pakko olla olemassa?
Joitakin ne ärsyttävät.
Joitakin ne taas miellyttävät.
Omastani en ole ollenkaan varma.
Että ärsyttääkö vai miellyttääkö se minua.

Jos tahdot minun kuuntelevan kuiskauksia.
Yritä saada minut olemaan hiljaa.
Kuulen sinut, sinun ei tarvitse puhua.
Pakkomielteeni on minulle kuin uskontoni.
Kuin kysymys, johon etsin taukoamatta vastausta.
Olet pakkomielteeni.
En voi lakata ajattelemasta sinua.
Saatan tehdä tuhansia virheitä.
En opi ikinä.

Mitä järkeä on pakkomielteissä?
Eikö niitä osata hallita?
Annetaanko niiden vain ottaa valta mielestä?
Ja ohjata sitä miten tahtoo.
Ihmismieli on ailahteleva.
Vain kaksi asiaa toteutuvat 100% varmuudella.
Se, että jokainen ihminen rakastuu joskus.
Ainakin kerran.
Ja se, että jokainen ihminen myös kuolee aikanaan.
Jotkut aiemmin ja toisen myöhemmin.
Henkisesti ja fyysisesti.

Itse en tiedä omaa kohtaloani vielä.
En olisi tässä, jos minulle olisi tapahtunut jompikumpi.
Enkä kirjoittaisi tätä tekstiä.
Puran kaikkea, eikä ketään kiinnosta.
Olenko yksin?

-Inttu

mun keksimä tarina enkun tunnilla (IHQ ENGLISHHHHHHH<30483409 + saarikivi)

Olipa kerran pienityttönen nimeltään sanni, hänen isänsä ja äitinsä erosivat ja hänen äitinsä alkoi deittailemaan kauhean pissisveeran ja valdden isän kanssa ja sitten he menivät naimisiin ja valdde ja kauhea pissisveera pistivät sannin orjaksi ja kiusasivat häntä ja sanni joutui nukkumaan takan ääressä ja hän oli aina aamuisin tuhkainen niin häntä alettiin sanomaan tuhkimoksi eräänä aamuna sanni haki postin ja luki että prinssi reintsq pitää bileet ja hän halusi palavasti mukaan ja sitten hän antoi kirjeen kauhealle pissisveeralle ja tämä otti kutsun ja otti valdden mukaan he laittoivat päälleen kauheimmat pissisfruide vaatteet ja lähtivät juhliin. Sanni tuhkimo jäi yksin itkemään kunnes hyvä haltiatar sointu silipola tuli ja taikoi sannille kauniin karl kanin mekon ja satumaiset muovikengät joiden korot olivat poikki ja sitten hän taikoi kurpitsasta hevosen ja hEViKaSSu \,,,,,/ sta kauniin kavaljeerin joka saattoi tuhkimo sannin ratsaille he ratsastivat tuntikausia koska sointu oli syönyt hevosen toisen takajalan ja sitten he saapuivat linnalle sanni asteli portaat ylös mutta näki kauhean pissisveeran ja reintsq:n yhdessä linnan pihassa panolla ja hänen sydän särkyi joten hän meni kotiin söi pullan ja teki itsarin loppu.

veerajou%60, banaanisanni, soinn- + vieraileva tähti hEViKaSSu \,,,,,/

On se kumma miten muutamalla klikkauksella saa rauhallisuuden ja iloisuuden
muuttumaan ahdistuneisuudeksi ja peloksi. Miten vain muutamat sanat saavat
mielen mustumaan niin täysin, että positiivisia ajatuksia on lähes mahdotonta
saavuttaa. Miksi ihminen painaa mieleensä helpommin ne haukkumasanat eikä
muista yhtään häneen kohdistunutta positiivista huomautusta? Ja vielä alkaa
uskoa joihinkin täysin perättömiin lausahduksiin asioista, joista ahdistelija
ei voi tietää yhtään mitään. Itsetunto käpertyy pieneksi keräksi jonnekin
sielun sopukoihin ja itsesääli valtaa enemmän alaa. Ihminen on yksin synkkien
ajatustensa kanssa, koska ei koe olevansa niin tärkeä, että voisi vaivata
niillä muita. Ei ainakaan tähän aikaan vuorokaudesta, kun kaikki nukkuvat ja
unohtavat muutamien tuntien ajaksi omat murheensa ja ongelmansa. Olisi
itsekästä häiritä heidän arvokasta lepohetkeään. Miksi sanat satuttavat niin
paljon vaikka tietää, etteivät ne ole totta? Vai ovatko ne sittenkin? Ajatukset
pyörivät ympyrää ja nukahtaminen on täysin mahdotonta. Aamuyön tunteina
sudenhetken aikaan lähes vieraassa kaupungissa yksinäisyyden tunne vain jatkaa
kasvamistaan ja etäisyys kaikkiin läheisiin tuntuu luoksepääsemättömältä.
Päivisin kaikki tämä siirtyy syrjään vain palatakseen seuraavina yksinäisinä
öinä.

Onneksi useimmille ihmisille on suotu kuitenkin kyky itseivaan, kun
itsesäälissä kieriskely alkaa lähestyä järjettömyyden rajoja. Lopulta se
asettaa typerät ajatukset omalle paikalleen ja antaa asioille oikeat
mittasuhteet. Lisäksi ihmiselle on suureksi avuksi loistava mielikuvitus, jolla
voi kuvitella ympärilleen parin turvallisia käsivarsia ja tuudittautua siten
uneen. Tärkeintä on kuitenkin tieto siitä, että joinakin tulevina öinä
mielenrauhan ja onnellisuuden saavuttamiseen ei tarvitse käyttää
mielikuvitustaan, vaan nämä tunteet nousevat esiin täysin aitoina ja täysin
ilman tietoisia ponnisteluja, joko hyvän ja rauhallisen mielialan, tai tärkeän
henkilön läsnäolon ansiosta.

Ehkäpä kirjoittaminen auttoi tällä kertaa tyyntymään sen verran, että pystyn
nukkumaan ne tunnit, jotka yöstä vielä ovat jäljellä. Ainakin se selkeytti
ajatuksia sen verran, että järjettömien syy-seuraus suhteiden kehittäminen on
luultavasti mahdotonta, ainakin tämän yön osalta. Hyvää yötä.

nyt tekee mieli kirjottaa. en oo pitkään aikaan kirjottanu mittää mut nyt vois kehitellä jotain.

O_O