IRC-Galleria

Elämän taistelutannerTorstai 09.04.2009 00:32

Sade ropisi selkääni vasten. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni joka kerta, kun ukkonen jyrähti taivaalla. Kyyneleet maistuivat suolaisilta poskillani kylmän sateen seassa.
Kävelin pitkin puistoa, joka oli rapistunut vuosien saatossa. Enää siellä eivät leikkineet lapset keinuissa ja hiekkalaatikossa. ei kuulunut lasten naurua tai iloisia huudahduksia. Ainoat äänet, mitä kuulin, olivat ukkosen jyrinä ja irvokkaat äänet, jotka kuiskivat pääni sisällä.
Kuulin miten junan pilli vihelsi ja miten jotain kovaa lätkähti maata vasten. Jarrut kirskuivat niin kovaa, että korviin sattui. Kuulin miten juna viiletti ohi ja tuuli pyyhki naamaa. Mieleeni jäivät vain äänet ja junan valot. En muistanut miten poliisit olivat tulleet paikalle ja minua oli kuulusteltu. En muistanu ystävieni kyyneleitä enkä vanhempien lohduttavaa syliä. En itkenyt silloin, enkä itkenyt edes hautajaisissa. En vonut ymmärtää, että minulla ei ollut enää parasta kaveria. Se kehen luotin kaikista eniten, oli minut jättänyt ja lähtenyt. Lähtenyt, koska ei kestänyt enää elämää. En tajunnut sitä vielä silloin. En huomannut ystäväni puuttumista edes hänen omissa hautajaisissaan. Kuljin vain haamuna paikasta toiseen. Olin kuin robotti, joka teki kaiken rutiinin tapaisesti. En maistanut ruokaa, enkä haistanut ilmaa. Näin vain silmissäni nuo kammottavat hetket ja kuulin korvissani junan pillit.
Pari kuukautta meni ennen kuin huomasin ystäväni puuttumisen. Silloin jouduin epätoivoon. Toinen puoli minusta halusi vain seurata ystävääni. Toinen taas halusi jatkaa elämää. Mielessäni käytiin veristä sotaa. Onnellisuus, se kai on elämän tarkoitus. Voisinko olla enää onnellinen?
Ystäväni oli vienyt osan minusta mukanaan. Osan, jonka olin hänelle täysin omistanut ja joka rakasti ystävääni täysin rinnoin. Silti osa minusta oli vielä jäljellä ja se osa halusi nähdä huomisen. Elämä on yhtä taistelua. Ystäväni ei vain kyennyt enää taistelemaan. Luovutettuaan hän haavoitti myös minua. Enkä ollu varma pystynkö enää taistelemaan. Löysin kuitenkin rohdon, joka hiljalleen palautti minut takaisin rintamalle. Lääkkeen, jonka nimi on toivo.

Olen huoleti, olet siinä
Aivan lähellä, kiinni minun elämässä
Nukun vaan ja sitten kun herään
Et ole täällä enää ja se tekee kipeää
En kuitenkaan luovuta
En anna surun viedä voimia
Joka hetki olet lähelläni, ihan vierelläni
Ja sitten kun aika loppuu, kaikki tummuu
Pidät kiinni kädestäni
Minua pelottaa kulkea aivan yksin
Läpi koko elämäni
Mutta olet mielessäni nytkin
Etkä lähde koskaan sydämestäni
Elät ikuisesti muistoissani
Ja niin kauan kuin olen maailmassa
Minun ei ikinä tarvitse pelätä
Sillä sinä suojelet minua ylhäältä
Sieltä pilven päältä
Ja varmistat jokainen sekunti
Että minulla on kaikki hyvin

Mialle kiitokset
Sun ansiosta tää juttu on syntynyt
Sun ansiosta mä sain inspiksen tähän
Tää on omistettu sulle<3

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.