IRC-Galleria

YÖ ERÄMAASSA

Kolmas yö lähdöstäni kuluu,
hengitysilma huuruna kohoaa.
Se nousee väreillen ja haihtuen taivaisiin,
kunnes siniseen yöhön katoaa.

Vain kuu valaisee valkeaa talvea,
sen sininen valo kaiken värjää.
Mustat puut hiljaisuudesta esiin pistää,
ei pelokkaalle mielelle löydy yhtään suojaa.

Katse kiertää, mikään ei liiku,
pakkanen rasahtelee oksistoissa.
Joka askeleen ääni tajunnan täyttää,
on ääni voimakas hiljaisessa pakkasyössä.

Vihellän kuin tarkistaakseni kuuleeko kukaan,
vihellys heikkona lähtee läpi jäisten huulten.
Se paksuun hankeen nopeasti vaimenee,
olisipa jo aika lämpimien kevättuulten.

Missä olen, miten tänne päädyin?
En muista enää itsekään.
On kuin olisin jo tuhat yötä täällä kulkenut,
etsien kai olematonta varjoain.

Mutta edessäni näkyy kirkasta taivasta,
ovat korkeat puut jääneet laaksoon taa.
Nousen yhä korkeammalle tunturiin,
avautuu sieltä kenties silmiini toisenlainen maa.

Saavutan huipun, olen maailman katolla,
mutta kukaan ei ole täällä kanssani.
Vain hento hohde kaakkoistaivaalla kertoo,
kuinka aurinko aloittaa nousuaan.

Siristän silmiäni, katson kohti vaaleaa maailmaa,
siellä jokin katseeni kahlitsee.
Ohut viiva tuulettomassa ilmassa ylös kohoaa,
kuin elämänviivan aurinko sen valaisee.

Savua, se tarkoittaa ihmisiä,
huudahdan itselleni keskellä autiota erämaata.
Vielä hetken ajan annan katseeni vaeltaa,
viimeisen hetken ennen seuraavaa taivalta.

Let go, turn around again.
Leave it behind before it starts to rain.

***

Silence. It´s quiet. So quiet that I can hear how the rain is drumming the roof above me.
It reminds me about something that I had almost forgot. It reminds me about you.
Memories start to return in my mind. I remember those rainy summerdays which we spent
sitting next to the window. Window, that was like a gate to another dimension.

I begin to remember details about you. Details that made me to fall in love with you.
Your eyes. So bright and blue that even the most beautiful sky couldn´t challenge them.
You were beautiful.

Knock on the door. Could it be true? Could it be you who´s behind that wooden door?
I almost run to the door and tear it open, not even trying to look calm. Then I realize
something that I had already expected in my mind. It wasn´t you. Just some scouts asking
for money. I take my wallet and give some money for them. My hands are shaking.
-Thank you, sir. Are you OK, sir? Asks the other of the scouts.
-Yeah, I´m just fine, I answer.
I close the door and feel weak. I fall to my knees on the floor. Tears are falling against cold stones just like the rain outside my window. It´s still quiet.

No, it wasn´t you behind my door. How could I even be so stupid? You´re gone. Gone forever.
I lost you. And now I miss you.

LIEKIN TANSSI

Maailma tuntuu pysähtyneen ympärilläni,
en voi kuin istua ja odottaa.
Hiljaisuus täyttää tyhjän mielen,
sen tästä todellisuudesta tahtoo irroittaa.

Katseellani seuraan kynttilän liekkiä,
se ei hetkeksikään pysähdy paikoilleen.
Se on portti toiseen maailmaan,
tuo sieltä lämmintä valoa ympärilleen.

Voin melkein kuulla liekin äänen,
hiljaisen laulun puhtaan valkean.
Se tanssii väsymättä ja hitaasti,
taianomaisesti liikkuu halki ilman.

Aika katoaa taakseni yhtä tasaisesti,
kuin liekki tanssii silmieni edessä.
En enää tiedä kauanko tässä istunut olen,
ajatuksieni mukana matkatessa.

Sitten tapahtuu jotain odottamatonta,
kynttilä loppuu, liekki sammuu ja katoaa.
Hetken vielä näen silmissäni punaisen hehkun,
lopulta jäljelle vain savu ja hiipuva lämpö jää.

SYYSILTA vol.2

Kaukana liitävät ajatukseni taas,
ne taivaankannen yllä leijuvat.
Minä itse värisen kylmässä,
maanpintaan jalkani takertuvat.

Ajattelen hiljaisuudessa elämää,
sen tarkoitusta, voimaa ja kunniaa.
Katson kohti kaukaista tähtiverhoa,
se tummalla samettipohjalla ylläni hohtaa.

Vaikka ehkä ne eivät olekaan kaukana,
ehkä voisin tähdet käteeni poimia.
Varovasti kämmeneni sisään ne puristaisin,
sen jälkeen voisin taas yksin yöhön kadota.

Keräät routaisesta maasta toivoni kappaleet,
ne puhalluksellasi sulatat ja yhteen liität.
Hengitys kylmässä illassa huurteena kohoaa,
minua enemmän tästä maailmasta sinä tiedät.

Olen kuin susi ilman omaa varjoansa,
yksin kuun sinisessä valossa kuljen.
En tutusta varjosta turvaa enää löydä,
katoavat muistot edellisen menneisyyden.

Joitain kuvia en mielestäni pois voi saada,
en vaikka silmäni sulkea yrittäisin.
Ne talvisen lumimyrskyn voimalla iskevät,
sen armoilla yksin taas kai olla saisin.

Mutta sitten kävelet vierelleni sinä,
tuot mukanasi hymyn, odotuksen ja valon.
Olen hiljaa edelleen, nyt myöskin hymyillen,
näen ympärilläni ilmassa revontulten kajon.

SYYSILTA vol.1

Puhut taas niin hiljaa,
tuskin ääntäsi kuulen.
Katsot kaukaisuuteen,
tunnet ihollasi länsituulen.

Ympärillämme maisema muuttuu,
se elää viimeisiä hetkiään.
Ennen suurta muutosta,
aikaa valkean lumen ja kylmän jään.

On vihreä väri jo kadonnut,
vaihtunut lehdissä keltaiseen.
Ne hiljalleen puista putoavat,
en tunnista maisemaa entisekseen.

Seuraat muutosta kanssani,
on viileä, pilvinen syysilta.
Kiedot huivin tiukemmin kaulaasi,
kokoontuu joen rannalle tuttu kilta.

Ympärilleni viereltäsi vilkuilen,
näen tuttuja kasvoja monia.
Hiljaista kansaa, ystäviäni,
mutta mukana on myös outoja.

Maan väri katseeni pysäyttää,
sen hehku kaunis, punainen.
Taivas korkealla tumman sinisenä,
on tavallaan hyvin samanlainen.

Taas liittyy joukkoomme kaksi uutta,
he hetken katselevat epäillen.
Sitten hiljentyvät illan tunnelmaan,
luonnon muutosta katsellen.

Pidän kättäsi kädessäni,
seuraan virran rauhallista kulkua.
Se turhat muistot mielestäni pyyhkii,
ehkä tarjoat minulle uutta alkua.

Sillä sellainen syksy tavallaan on,
kesä menneisyyteen katoaa.
Puut pudottavat taas kerran lehtensä,
uutta alkua väreillänsä juhlistaa.

TUULIHAUKKA

Tuuli tuo mukanaan kutsun,
se tulee jostain kaukaa.
Heikko ja hiljainen vihellys,
en tunne kuluvaa aikaa.

Seison kivien keskellä,
korkealla tunturin laella.
Ympärilläni vain kanervaa,
joka pian peittyy lumella.

Taas kuuluu vihellys,
tällä kertaa siihen vastaan.
Tietämättä miksi ja miten,
mutta silti tuota ääntä kaipaan.

Katselen ympärilleni,
näen koko maailman kauneuden.
En näe ihmisen ihmistä,
vain luonnon tyhjän lakeuden.

Varjo kulkee ylitseni,
nopeasti kuin kevyt ajatus.
Sen jälkeen musta ja kaunis hahmo,
rikkoutuu vihellykseen hiljaisuus.

Taas laskeutuu alas tuulihaukka,
viereisen matalan männyn latvaan.
Se minua katselee uteliaana,
siivissään voima linnun vapaan.

En uskalla liikkua,
voisin ystäväni säikäyttää.
Hän minun seurassani odottaa,
kai lunta joka maan taas peittää.

Miksi olemme täällä nyt,
me kaksi olentoa yksinäistä?
Voisin vannoa että ymmärrät,
osan ajatuksistani näistä.

SYDÄN, RISTI JA ANKKURI -trilogia.

SYDÄN

Tämä ilta jotain näytti,
se paljasti kaipuuni uudelleen.
Vaikka pois lähdit silloin,
takasin tulit jälleen.

En edes tiennyt mitä sanoisin,
ehkä molemmat olimme muuttuneet.
Tai sitten tuo kulunut aika,
oli säästänyt meistä pelkät aaveet.

Mutta tulit kuitenkin takaisin,
hymyilitkin minulle.
Yritin hymyillä takaisin,
olisi tässä pöydässä tilaa kahdelle.

Istuit alas tapasi mukaan,
on ainakin yksi asia muuttumaton.
Huomaan katsovani silmiisi,
on ympärillämme maailma ajaton.

Avaan suuni sanoakseni jotain,
mutta ehditkin ensin.
Kerrot aikovasi tänne jäädä,
kohahduksen sydämessäni tunsin.

Taas joudun hetken miettimään,
yritän kertoa kaipuustani.
Vaikken siinä onnistukaan,
tunnet silti minut ja tarinani.

Hymyilet jälleen itseksesi,
sinä kaunis olento edessäni.
Miksen osannut puhua aikaisemmin,
pelkäsin kai tunteitani.

Mutta miten tästä eteenpäin,
et sitäkään vielä kertonut.
Tämä hetki ei jatku loputtomiin,
vain sen on maailma minulle antanut.

Et näytä kiireiseltä,
näyttää kuin kaiken unohtaisit.
Olet ajatuksissasi kuten minäkin,
mitä sanattomalle pojalle sanoisit?

Liikautat silmiäsi kysyvästi,
minä taas vain hämmennyn.
Sanon tahtovani takaisin,
lattiallasi nukkumaan tyydyn.

Näytät hieman yllättyneeltä sinäkin,
luot katseesi punastuen pöytään.
Kosketan hiljaa kättäsi,
anteeksi jälleen kerran pyydän.

Kaksi päivää myöhemmin,
vierelläsi kadulla kävelen.
On silmiini syttynyt uusi tähti,
maailmaa uudella tavalla katselen.

*Iiriksellä oli synttärit, tässäpä siis lahja. =) *

RISTI

Minne ikinä katseeni vienkään,
milloin silmäni suljen.
Sininen taivas ylläni kaartuu,
eteenpäin ajatuksissani kuljen.

Ne merkit vahvan uskon,
pelastuksen ja onnen.
Hiljalleen maahan katoaa,
vain tuulen sisälläni tunnen.

Johonkin kaikki uskovat,
niin sanoit sinäkin.
Vaan mihin uskoisin minä,
sinut mennessäsi menetin.

Kohotan katseeni ylöspäin,
pisarat oksilla aurinko näyttää.
Tuuli niitä liikuttaa,
keltaiset lehdet ilman täyttää.

Taidan haluta ymmärtää,
sen miksi olen täällä.
Mihin ihmiset uskovat,
kävelen ohuella jäällä.

Risti jotain merkitsee,
vaan en tiedä enää mitä.
Jokin suurempi voima,
kuulemma hallita voi meitä.


ANKKURI

Niin monta päivää,
ja liian monta yötä.
Sinua täällä odotin,
silti en toivoani heitä.

Kuin pohjaan unohtunut ankkuri,
elämääni kiinni takerrun.
Silti en mihinkään katoa,
lopulta kai vain tukehdun.

Ruoste peittää pintaani,
se vuosien unohduksen pöly.
Yhä täällä pimeydessä odotan,
katoaa kaukaisen maailman melu.

Yksinäistä, kylmää, pimeää,
en muuta enää tuntea voi.
Aika kuluu, päivä kerrallaan,
haikea musiikki taustalla soi.

Vaikka kaiken kerran jo melkein sain,
sen kaiken myöskin menetin.
Samoille unholan poluille,
myös elämäni hukkasin.

Ei huominen eilistä muuta,
tuskin muuttaa mitään.
Ei valoa yläpuolellani näy,
mahtuu elämäni viljan tähkään.

***

ENSILUMI

Valo taittuu lattiaan,
siivilöityy lävitse puiden.
Ne alastomana tuulessa heiluvat,
on aika myrskyn uuden.

Roskaa lentää ilmassa,
leijuu ilman päämäärää.
Kaikki näyttää muuttuvan,
on tässä hetkessä jotain väärää.

Mihin katosi aurinko,
vasta hetki sitten sen näin,
se häikäisi silmiäni taivaan sinestä,
nyt vain harmaa verho on edessäpäin.

Jotain on tapahtumassa,
kunpa vain tietäisin mitä.
Avuton on oloni nyt,
on tuulten suuntana taas kaukainen itä.

Mitä tapahtui maisemalle,
nyt jo järven takametsänkin kadotin?
Tuuli vaihtaa suuntansa länteen,
harmaa seinä valtaa horisontin.

Heikot oksat putoilevat,
ne maahan kauas lentävät.
Syysmyrskyn voima on valtava,
sitä eläimetkin koloissaan pelkäävät.

Harmaa vaihtaa väriään,
on seinä valkea ikkunani edessä.
Vasta nyt syynkin ymmärrän,
se on pilvissä jäätyneessä vedessä.

Lumihiutaleet tuulessa kiitävät,
lopulta maahan laskeutuen.
Lämmin maa ne sulattaa,
vihreä nurmi kosteudesta kiiltäen.

Pian peittää ensilumi maata,
sitä joka hetki sitten kukoisti.
Olen ulkopuolinen maailmasta,
ja luonto on suurin artisti.

Kaikki näyttää niin puhtaalta,
on lika kadonnut maahan.
Luonto itseänsä puhdistaa,
tuhoaa pinnaltansa pahan.

Herään ajatuksistani,
silmiäni räpäytän,
kuin tarkistaakseni onko totta,
valkeus tämän maiseman.

Haen hyllystä takin,
kiskon sen taas selkääni.
Juoksen ulos keskelle lunta,
ja ihmettelen elämääni.

PIMEÄ PÄIVÄ

Ehkä olen menneisyyttä,
haluat minut jo unohtaa.
En löydä itselleni tulevaisuutta,
elämäni täältä vain katoaa.

En tiedä mihin tien johtaa,
pimeys ylläni tihenee.
Tämä päivä on kuin eilinen,
kirkkaus silmistäni pakenee.

Miksen voi enää palata,
siihen vanhaan onnellisuuteen?
Tämä tunne minut vie vain,
siihen kylmään todellisuuteen.

Joka hetken uudestaan elän,
en herää unestani milloinkaan.
Tumma varjo yksinäisyyden,
sinun jälkeesi luo verkkoaan.

Mihin ovat kadonneet,
kaikki turvalliset polut?
Ajatuksissani yksi kysymys;
olenko jo kuollut?

Sininen taivas pilviin peittyy,
pisara kasvoilleni putoaa.
Käännän kasvoni taivaisiin,
sade synkän mieleni puhdistaa.

En tänään enkä huomenna,
mutta ehkä vielä joskus,
nousen takaisin siivilleni,
näen kauniin auringonlaskun.

VAIN KIRJAIMIA

Maalaan kaksi päivää,
pimeän ja kirkkaan.
Toista niistä kaipaan,
mutta se toinen kutsuu luokseen.

Kasvottomuus saa minut pelkäämään,
tunnen tyhjän pimeyden.
Yksi askel kerrallaan,
varovasti eteenpäin kävelen.

Ei ääniä, valoa, mitään,
ei edes hiljaisuutta.
Vain tyhjää pimeyttä,
katson mustaa totuutta.

Askelten kaiku katoaa,
hukun mustaan hiljaisuuteen.
Lausun kolme sanaa,
ja katoan taas uudelleen.

Yön sininen hohto häikäisee.
kauas pois katseeni vien.
En jalkojeni eteen näe,
näytäthän minulle tien.

***

Katson valkoista kattoa,
näen siinä ohuita halkeamia.
Ne ovat kuin elämäni,
alkavat jostain ja päättyvät jonnekin.

Välillä ne näkyvät vahvempina,
välillä niin heikkoina että pelkää,
että joku tulisi ja katkaisisi ne,
pyyhkisi halkeamat pois kuin särkyvän elämäni.

RANNALLA

Tunnetko oikean hetken,
kun se ohitsesi kulkee?
Sen kevyen ajatuksen,
jonka mieli sisällensä sulkee.

Kuuletko sen kaiun,
hetken kauniin sävelen?
Se vielä joskus on,
niin äänettömän hiljainen.

Näetkö taakse katseen,
taakse silmien sinisten?
Sillä minä näe en,
tietä monien salaisuuksien.

Käveletkö rantahiekalla,
auringonsäteiden paahtamalla?
Näet laineiden hitaan tanssin,
kultaisella auringonsillalla.

Katsotko kohti aurinkoa,
kun se taivaanrantaan katoaa?
Minä joskus sitä saatan,
pimeän tuloon asti tuijottaa.

Hämärä tulee esiin varjoista,
alkaa valo rannalta kadota.
Ajatukset mielesi täyttää,
saatat silmäsi hetkeksi sulkea.

Silloin voit kuulla kaiken,
iltatuulen kuiskauksen.
Miettiä hetken rauhassa,
tuntea illan kauneuden.

Annatko ajan kulua,
ohitsesi hiljaa leijua?
Sillä niin minä teen,
voi poika ajatuksiinsa hukkua.

*Riikalle tämä [toivottavasti ei pahastu että laitoin tänne =p ].*