Viime torstaina meidän koira menehtyi. Mä en menettänyt pelkästään lemmikkiä, vaan myös parhaan ystävän. Niin monet kerrat olen salaisuuksiani Siirille jakanut, itkenyt kun on ollut murheita, leikkinyt ja riehunut Siirin kanssa. En ikinä olis tajunnu että tää vois tuntua näin pahalta. Kelaan vaan mielessäni niit ihanii hetkii mitä vietin Siirin kans, ja niitä on paljon. Pahimmalta kumminkin tuntuu se, että mulla ei edes ollut mahdollisuutta hyvästellä Siiriä. Viimeinen hetkemme yhdessä oli kun issee vei mut kouluun ja Siiri oli mukana koska issee oli menos sen kans eläinlääkäriin. En vaan tajunnu että issee vois palata sieltä ilman Siiriä.
Mä muistan sen ku eilisen kun Siiri tuli meille. Äiti oli jo hetken puhunu koiran ottamisesta. Silloin tulin kotiin koulusta, äiti istui keittiössä. Kävelin sinne keittiöön reppu selässä ja äiteellä oli kummallinen ilme naamalla. Kattoin siihen lattialle ja siinä oli koiran ruokakuppi ja samantien pudotin reppuni ja ainoo mitä sain suustani oli "meillä on koira" johonka äiti vastasi että "olohuoneessa". Siellä Siiri istui sohvan nurkassa ja minä purskahdin itkuun.
Samalla lailla sain myös kuulla Siirin kuolemasta. Tulin koulusta ja kävelin keittiöön jossa issee oli. Kysyin "missä siiri on" ja issee vastas "siiri on poissa". Samalla lailla taas pudotin reppuni ja purskahdin itkuun.
Tää saattaa kuulostaa teille oudolta että lemmikin kuolema on mulle näin vaikee asia mutta Siiri oli mun paraskaveri <3 enemmänkin..
"Nousin selkään pyrstötähden,
älä sure vaikka lähden,
täältä takaa tähtitaivaan,
häntääni mä heilutan,
elämän mä vietin parhaan,
teitä aina rakastan."