IRC-Galleria

Olen havainnut, että kun sitä tulee aikuiseksi, niin asiat alkavat maksaa tuhansia euroja. Erityisesti raivarit. Viime vuonna synttäreitäni juhliessa tarjolla oli tässä nimeämätöntä draamaa, joka tuli lopulta melko kalliiksi kaiken hatutuksen lisäksi. No, raha on onneksi omassa arvomaailmassani suhteellisen triviaali asia joten sitä en juurikaan jäänyt harmittelemaan, mutta muuten otti kyllä tavattoman koville.

Onneksi syntymäpäiväjuhlat ovat kuitenkin vain kerran vuodessa ja eiväthän ne nyt kahta vuotta putkeen voi mennä päin persettä – vai voivatko? Voivat. Eilisillä synttäribileillä vasten kasvoja pyyhittiin niin uskomattoman kauniilla syntymäpäivälahjalla, että jos saisi valita sen ja tarkoituksella yliajetuksi tulemisen välillä, niin valitsisin epäröimättä jälkimmäisen. Pitäisi selkeästi ymmärtää, että kun aikuiset ihmiset ovat liiallisen jalon tuntuisia, niin siihen on kuin onkin mitä todennäköisimmin kymmenen isoa ja vihaista koiraa haudattuna.

Konkreettisten järjestämiskustannuksien lisäksi synttärit tuntuvat näinä vuosina maksavan melko lailla liikaa. Välilliset tuhansien eurojen taloudelliset menetykset harmittavat tietysti nekin kun niitä on näköjään pakko ottaa päälleen jo toista vuotta putkeen. Sen kanssa sitä kuitenkin selviäisi, mutta loppuun tästä paskasta mulla ei oikeasti ole varaa tai henkistä jatkamista. Toinen vuosi ystävien menettämistä synttäreillä on aivan liikaa. Tärkeitä ystäviä oli ennen eilistä jäljellä kaksi ja näin maanantaiaamuna yksi vähemmän.

Vuosi ystävyyttä toisensa jälkeen tekee ihmisestä näköjään sokean. Sitä alkaa luottaa täysin ventovieraisiin ihmisiin niin paljon, että antaa oman ainoan elämänsä heidän käsiinsä. Alkaa luottamaan siihen, että koska ei pystyisi itse tekemään jollekin ihmiselle pahaa, niin tämäkään ei pystyisi tekemään sitä sinulle. Virhearvio. Läheisinkin ystävä voi näköjään koska tahansa ilmeen värähtämättä lyödä keittiöveitsellä selkään kaikista lupauksista huolimatta.

Yksi jäljellä. Pitääkö tässä nyt menettää luotto siihenkin suuntaan? Ei, sitä viimeinen ystäväni ei ole ansainnut, mutta tämän luottamuksen on paras olla aiheellista. Toiseen (vai lasketaanko se sitten jo kolmanneksi?) tällaiseen kertaan jaksaminen ei riitä ja nytkin kuljetaan jo äärirajan molemmin puolin.

Kirjoittamista voisi jatkaa loputtomiin, mutta ei se siitä valmiimmaksi tule. Ei vaikka kuinka toivoisi.

Elämä on merkillistä. Sitä saattaa tavoitella tiettyä tilaa pitkiä aikoja putkeen ja siihen päästyään onnistua ryssimään sen silmänräpäyksessä omaa huolimattomuuttaan, ajattelemattomuuttaan tai sattumanvaraisesti muuten vaan.

Kaipaan partaani. Galleriassa olevat kuvat muistuttavat minua paremmista ajoista, joina saatoin pysähtyä miettimään kummallisia asioita ja leukaani haroessa vastaan otti tuttu ja turvallinen ison miehen nyrkin kokoinen nippu karkeaa punaista karvaa. Kummalliset asiat pysyivät toki aivan yhtä kummallisina siitä huolimatta, mutta näin ilman partaa ne tuntuvat helpommin uhkaavilta ja läheisemmiltä.

Edellisen kerran onnistuin ryssimään partani noin kuukausi sitten puoli kuuden maissa aamusella duuniin lähtöä suunnitellessani. Sinä päivänä duunini sattui olemaan sellaista, että siistiytyminen oli paikallaan, joten lähdin tokkurassa trimmaamaan partaani. Virheliike, jonka seurauksista tässä nyt kärsitään. Kun trimmataan partaa, niin ollaan hereillä, koska muuten ennemmin tai myöhemmin käy liki väistämättä niin, että siihen tulee tökänneeksi massiivisen loven ja koko parran joutuu ajamaan pois.

Parrassa on tietty se hyvä puoli, että se kasvaa aina kuitenkin takaisin. Näin sanoin itselleni myös tuona kohtalokkaana aamuna, enkä sitten jaksanut silloin murehtia koko asiasta kauhean kummallisesti. Seuraavan viikon ajan sanoin myös parrattomuudesta maininneille kavereilleni rehvakkaasti, että onneksi parrankasvuni on niin voimakasta kuin on ja että piankos leuka on entisellään. En tiedä rankaiseeko joku korkeampi taho minua rehvakkaasta käyttäytymisestäni, mutta kuukaudessa leuanpiru on puskenut ulos säälittävät alle sentin verran karvaa.

Parran kasvun ollessa ennakoitua hitaampaa olen joutunut kasvattamaan turvakseni myöskin viikset - nuo täysin perkeleelliset kapineet, joista ei ole paljoakaan hyvää sanottavaa. Ylähuulen karvoitus on parhaimmillaankin aina tiellä ja pahimmillaan vituttaa silmittömästi. Vuoronperään tämä miehisyyden symboli on hiessä tai jäässä ja kummatkin näistä olotiloista ovat hyväksymättömät.

Ollessani tämän hetkiseen tilaan näin tyytymätön katson katse kirkkaana tulevaisuuteen. Jo helmikuun lopulla partani alkaa todennäköisesti jälleen saavuttamaan suhteellisen äijiä mittasuhteita ja antaa minulle jälleen niin kovasti kaipaamaani valheellista itsevarmuutta, jonka verhon taakse voin jälleen peittää itseni maailmalta. Siihen asti menen istumaan pöydän alle.