IRC-Galleria

ElfQuestin maailman tulevaisuuteen sijoittuvissa sarjakuvissa esiintyvällä Jink-haltialla on mielenkiintoinen erikoiskyky: hän saa taikakeinoin itsensä unohtamaan tyystin haluamansa asiat. Toisinaan toivoisin itsekin osaavani moisen taidon, ettei minun jatkuvasti tarvitsisi kantaa muassani muistojen vääristävää painolastia.

Miten kätevää olisikaan vain unohtaa ollessaan surullinen tai ikävöidessään jotakuta tuskaisasti? Entäpä silloin, jos sitä on sattunut tekemään jotakin ikävää? Silmät kiinni vain, hetken keskittyminen ja naps - ikävät muistot olisivat tiessään. Siihen kaiketi toiset pyrkivät väkijuomienkin avulla, mutta niiden vaikutus on hallitsemattomampi.

Itselläni ei kuitenkaan ole mahdollisuutta edes alkoholin suomaan hetkelliseen unohdukseen, ja huumeisiin en puolestani halua koskea. Minulla ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin muistaa ja koetella elämään ikävien muistojeni kanssa. Haluan ottaa opikseni ja kasvaa ihmisenä, mutta vaikka kasvaisin millaisiin mittoihin hyvänsä, en voi pakottaa ympärilläni olevia lähimmäisiäni kasvamaan tai tekemään oikein. Aina ei myöskään voi välttää kärsimystä siitä yksinkertaisesta syystä, että aina tie, joka aiheuttaa sitä vähiten, ei ole pidemmän päälle oikea tai edes hyvä. Toisinaan asioista, joista on tullut taakkoja on päästettävä irti vaikka ne aiheuttaisivatkin kipua luopumisen hetkellä ja varmasti sen jälkeenkin.

Miksi meille on annettu kipu?

"Jos sinulla olisi vielä vähän enemmän luonnetta, olisit maksalaatikko", tokaisi ystäväni minulle saaden minut hihittämään (tai piihittämään - termi, jonka osa ystävistäni jo tunteekin) hillittömästi. Olen toisinaan rasittanut itseäni ja läheisparkojani miettimällä, onko minulla kenties jo liikaa luonnetta. Ehkäpä on, ehkäpä ei; en osaa sanoa. Silti toivoisin usein, että osaisin pitää suuni kiinni, enkä niin ennakkoluulottomasti toitottaisi aina käsityksiäni ja mielipiteitäni. Vaikutan varmasti idiootilta toisinaan. Toisaalta - kukapa niin ei tekisi silloin tällöin.

"Ai et halua vaikuttaa idiootilta?" samainen läheiseni tokaisi minulle. "No, keksin yhden ratkaisun: ensinnäkin sinun tulee pitää suusi kiinni kaikkialla, ettet vahingossakaan vain aiheuttaisi pahennusta tai sanoisi jotain väärää. Toisekseen et saa katsoa ketään, ettet ärsyttäisi heitä. Kolmanneksi et saa oikeastaan olla kenenkään kanssa missään tekemisissä, sillä sekin ärsyttää joita kuita. Neljänneksi..." On pakko myöntää, että hän on oikeassa. Aina ollessaan kanssakäymisissä ihmisten kanssa riskeeraa ihminen oman maineensa ja kasvonsa. Useimmiten se ei liiemmin haittaa, vaikka sitä törttöilisikin oikein huolellisesti. Aina on olemassa niitä ihmisiä, joiden mielestä törttöilijä on mielenkiintonen persoona - ja mahdollisesti mukavakin, jos verivihollinen sattuu pitämään häntä imbesillinä.

Maailma on aivan liian täynnä vihollisuuksia ja ihmisiä, jotka muodostavat käsityksen toisesta pelkästään heppoisten vääriin tulkintoihin perustuvien arvioiden mukaan. Suotakoon se heille.

Omapahan on menetyksensä.

Tänään pohdimme melko lyhyellä varoitusajalla sovitun Ryalfor-kokouksen merkeissä "eskojen" (kuten ystäväni tuon entisen haltioiden kansan uudelleennimesi) kulttuureja. Olen ollut niihin hyvin tyytyväinen. Entisistä kliseefantasiasuippokorvista on kasvanut aivan tunnistamattoman omaperäisiä tallustajia mielikuvitusmaailmaamme. Niin paljon on muuttunut vuodesta 1995, jolloin sain Ryalforin maailman ensi kerran haltuuni. Vain joitain muotoja kartalla, sekä muutama hassu nimi on jäljellä. Olen katsonut muutosta toisaalta tuntien pientä haikeutta, mutta enimmäkseen suurta iloa. En ansaitsisi työskennellä näin hienojen ihmisten kanssa.

Tänään huomasin kaipaavani koko Ryalfor-ryhmää koolle - enkä ollut ainoa. Osa tuotantotiimistä oli paikalla, ja kaipasi selvästi loppuja. Uusien ideoiden määrä on saanut minut hyvin onnelliseksi. Olen tuntenut itseni toisinaan suorastaan laiskaksi.

Nyt töihin, Chu, ettei sinusta tule yöapinaa.

Olin eilen kokeilemassa hatha-joogaa - ja ihastuin siihen välittömästi. Nyt kankea kehoni tuntuu suorastaan nauttivan olostaan. Lihakset lepäävät rentoina ja lämpiminä ja mieli on hyvä ja valoisa. Ensi perjantaina uudelleen. Olen kovin kiitollinen ystävälleni, joka houkutteli minut kokeilemaan lajia kanssaan. Ystävä rinnalla uskaltaa kohdata uusiakin asioita helpommin.

Kävin ystäväni kanssa myös UFF:ssä ja onnistuin löytämään tirolilaistyylisen talonpoikaismekon, josta saanee vielä hyvän larp-asun. Upean päivän kruunasi ihana iltahetki tyttäreni kanssa. Rutistuksista ja hellistä suukoista ei ollut tulla loppua.

Yllätyksellisyys lisää elämään mielekkyyttä ja onnea, sen olen nyt oppinut toiselta ystävältäni, jolle olen suuressa kiitollisuudenvelassa niin monesta asiasta. Välillä toivoisin, että voisin joskus maksaa hänelle velkani takaisin, mutta toisaalta tiedän sen mahdottomaksi. Silti yritän, sillä ystävät ovat minulle hyvin tärkeitä ja heidän seuransa suuri ilo.

Tänään rakastan ihmisiä.

Tänään olin hyvän ystäväni kanssa käymässä Vallilassa sijaitsevalla kirpputorilla nimeltä Valtteri. Rähjäisen ulkokuoren alta paljastui kirjojen maanpäällinen taivas: joka puolella oli vanhoja kirjoja; keittokirjoja vuosisadan alusta, Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan luettelo vuodelta 1933, kaikenlaista hauskaa ja kummallista innostamaan ja naurattamaan meitä. Aika hupeni kuin käsistä ja niinpä tulimmekin viettäneeksi tomuisten, pölyntuoksuisten kirjojen seassa useamman tunnin lueskellen niitä ja nauraen vedet silmissä. Lopulta päädyin itse ostamaan muutamalla eurolla keittokirjan vuosisadan alusta - ja ystäväni monta monituista kirjaa. Kirjakirpputorin pitäjä, ystävällinen herrasmies, olisi jostain syystä halunnut veloittaa keittokirjani ystävältäni. Ehkäpä tosiaan näytämme avioparilta, kun meille nykyään käy kaikkialla näin ehtimiseen.

Yhtäkkiä elämä tuntuu valoisammalta ja nautinnollisemmalta, vaikken ole tehnyt mitään epätavallista: laittanut yksinkertaista ruokaa, käynyt tapaamassa rakasta perheystävääni ja äitiäni, puhunut ystävieni kanssa puhelimessa... Onni syntyy siitä, että saa olla tekemisissä rakkaiden ihmisten kanssa.

Silittäessäni tyttäreni pieniä vaatteita huomasin, että olin yhtä aikaa onnellinen ja ikävissäni - mutta sellaisella lämpimällä, hyvällä tavalla. Se antaa minulle voimia ja halua kutsua ystäviäni kylään ja järjestää heille mukavia asioita. Haluan osoittaa heille, miten paljon heistä välitän, jokaisesta hieman eri tavoin.

Miksi ihminen kaipaa rakkautta? Ja - ennen kaikkea - miksi sitä kaipaa juuri yöllä? Kaipaa jotakuta, jonka kanssa ei tuntisi oloaan vain tyytyväiseksi, vaan kenties jopa onnelliseksi, edes hetkittäin. Jotakuta, jolle ei olisi yhdentekevä tai itsestäänselvä.

On varmasti liioittelua kaivat jotakuta, jolle olisin aina merkityksellisempi kuin nyky-yhteiskunnan tarjoamat viihdykemuodot: tietokonepelit, televisio, elokuvat; mutta kun olisin sitä edes joskus. Silloin tällöin, kun apeus valtaa mielen, mietin, onko kanssani todella niin pitkästyttävää tai vaikeaselkoista keskustella. Asia ei voi olla niin; onhan maailmassa olemassa ihmisiä, jotka pitävät viihdykemuotona minun kanssani keskustelemista. Osalle heistä se ei tietystikään ole jokapäiväistä. Mkä tahansa jokapäiväisenä toistuessaan muuttuu kenties puuduttavaksi. Silti muistan ajan, jolloin en sitä vielä ollut. Mikä on muuttunut?

Vai pohdinko vain synkkiä, koska heräsin keskellä yötä tekstiviestiin?

Tänään pakatessani hellästi pois sekalaisten joulukoristeidemme kokoelmaa odottamaan ensi vuotta sattui käsiini enkelilyhty. Ostin sen alun perin, koska jokin sen naivistisessa, hieman kömpelössä ulkomuodossa kiehtoi minua. Se oli viaton, ujosti hymyiilevä pieni enkeli kantamassa metallista lyhtyä.

Tyttäreni ihastui siihen välittömästi. En tiedä miksi hän rakastaa enkeleitä niin aidosti; en itse ole tietoisesti sitä hänelle opettanut, mutta silti niin on päässyt tapahtumaan. Nähdessään rakkaan enkelilyhdyn keittiön pöydällä ennen joulua ilahtui tyttäreni niin, että nosti sen syliinsä ja yritti kantaa sen olohuoneen pöydälle kunniapaikalle - tuhoisin seurauksin. Hän kompastui keittiön kynnykseen ja lyhty räsähti lattialle särkyen paloiksi.

Tyttäreni kykeni surultaan tuskin käsitätmään tapahtumaa - puhumattakaan hyväksymisestä. Hän itki pitkään lohduttomasti pyytäen minua korjaamaan lyhdyn. Ensin olin vihainen ja ajattelin heittää sirpaleet roskiin, mutta sitten, vähän kerrassaan mieleni lauhtui. Kokosimme palaset ja ryhdyimme korjaamaan niitä yhdessä.

Lopputulos ei ehkäpä ole aivan uuden veroinen: kipsillä paikkailtu, siipien juuresta murtunut; vaan sitäkin rakkaampi.

Kuka minä olen sanomaan, milloin enkeli on särkynyt korjaamiskelvottomaksi?

Yritin korjata vuorokausirytmiäni eilen, mutta laihoin tuloksin. Joulun aikaan sairastettu virus - influenssako lienee ollut, korkeasta kuumeesta päätellen - jätti jälkeensä päälaelleen kääntyneen uni-valverytmin, eikä se ole vieläkään korjaantunut. Asiaa ei liene myöskään korjannut se, että olen käynyt muutaman ystäväni kanssa viime öinä äärettömän mielenkiintoisia keskusteluja. Oikeastaan hyvä niin, sillä olen oppinut niiden avulla itsestäni uusia asioita, jotka toivottavasti tekevät vähitellen elämästäni helpompaa ja parempaa.

Kaipaan uniani: jännittäviä seikkailuja, rauhallisia vaelluksia unimaailmani metsissä; rakkaita ystäviäni, joista toisinaan näen unta. Erityisesti kaipaan erästä ystävistäni; olen tapani mukaan hieman huolissani hänestä.

Toissapäivänä olin ystäväni kanssa kävelyllä. Kävimme katsomassa dendrologisesti mielenkiintoista puuyksilöä: tsaarinpoppelin ja laakeripoppelin luonnollista risteymää. Sen oksat olivat suorastaan kiharaiset ja rungosta työntyi laakeripoppelille tyypillisiä vaaleanharmaita, harjanteellisia runkovesoja. Puu seisoi aivan meren rannassa, keskellä aivan toisenlaisten poppelien suoraa rivistöä; yksin, erilaisena. Ajattelin, että se poppeli oli vähän kuin minä: käkkyräinen, erilainen, helposti joukosta erottuva. Silloin päähäni kohosi ajatus, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Aloin pohtia, olenko minä tylsä. En juurikaan käy ulkona. Harrastukseni toki ovat mielenkiintoisia varmasti useammankin mielestä, mutta esimerkiksi larpinkirjoitus on enimmäkseen yksinäistä puurtamista; toisinaan pieniä voittoja, usein suuria tappioita tai karvaita epäonnistumisia. Oppimista, mistä nautin eniten. Ihmisenä kehittymistä.

Sitä ei koskaan saavuta ilmaiseksi.

Olen tänään hereillä aamulla, mikä on hämmentävää pitkään kestäneen kuumeilun jälkeen. Vaikka mieleni on uudelleen löydetystä vuorokausirytmistä hyvä, tunnen oloni silti hieman apeaksi. Ollessani sairaana - ja aiemminkin - ehdin tottua keskustelemaan ystävieni kanssa syvällisiä, ajatuksia herättäviä ihania keskusteluja. Nyt, kun tiedän, etten voi enää jatkaa öiden valvomista, tunnen jo etukäteen surua siitä, että tiedän keskustelujen jäävän vähemmälle. Rakastan uusia ajatuksia; sitä että pääsen tarkastelemaan omia arvojani ja ajatusmallejani yhdessä minulle rakkaiden ihmisten kanssa; että he hienovaraisesti sanoillaan ja esimerkillään ohjaava minua. Tiedän tulevani siten onnellisemmaksi ja ehyemmäksi.

Ihailen ihmisiä, joilla on rohkeutta tarttua uusiin ja vaikeisiin haasteisiin. Haluaisin tulla samanlaiseksi kuin he. Toisinaan pelkään kyllästyttäväni heitä, näitä hienoja, minulle niin tärkeitä ihmisiä. Elämäni vaikuttaa varmasti tasaiselta ja harmaalta, enkä tiedä, muuttuisiko se siitä sen värikkäämmäksi, teksinpä mitä tahansa. Pienen lapsen vanhemmuus sanelee omat ehtonsa aamuherätyksineen, hoivahetkineen ja kurinpitoineen. Toisinaan en tiedä, arvostavatko ystäväni tätä tasaista elämää. Olenko heidän mielestään tylsä?

Elämäni värikkäin osa on pääni sisäpuolella - ainakin toistaiseksi: ajatuksissani ja siinä, mitä luon. Kunpa se riittäisi.

Olen viimeaikoina keskustellut ystäväni kanssa paheista - siitä, miten sanan voi määritellä ja siitä, milloin paheesta tulee vaarallinen. Olen kokenut nämä keskustelut hyvin hyödyllisinä. Jostain syystä samalla mieleeni on noussut CMX:n kappale "Ruoste" ja sen sanoituksista kohta: "kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle / kaikki hyvä, mikä estää näkemästä / se on ruoste".

Pari päivää sitten tulin yhtäkkiä ensi kertaa ajatelleeksi, että kenties mikä tahansa sellainen, josta tulee ihmisellä elämää ja minuutta määrittävä ja rajoittava tekijä ja kasvun ehkäisijä - on pahe, tai ruoste CMX:n sanoin. Kaikesta sellaisesta tulisi ihmisen hankkiutua eroon, sillä ennemmin tai myöhemmin alkaa ruoste syövyttää ihmisen mieltä. Maailma vääristyy - ja ruoste kasvaa maailman kokoiseksi, asiaksi, joka näyttää siltä, että ilman sitä ei ole mitään. Viimeistään tällöin tulisi siitä älytä luopua, vaikka varmasti tällöin näyttääkin siltä, kuin se olisi mahdotonta.

Ystäväni määritteli paheen "tavaksi, jolla voi olla terveydellisesti tai psyykkisesti ikäviä seuraamuksia". Ehkäpä tämä onkin oikeampi, tai ainakin tavallisempi paheen määritelmistä. Vaan mikä sitten on se paha, josta kerroin - paha, joka kasvaa elämää tärkämmäksi? Onko se ruoste? Sellaistakin pahuutta on paljon ja valitettavasti myös näen sitä ympärilläni. Ruosteen vangiksi joutuneet eivät valitettavasti oivalla sitä itse. Kun maailma vaatii heitä luopumaan ruosteesta, pitävät he siitä kynsin hampain kiinni, säälien kenties itseään - oivaltamatta, että maailma on tekemässä heille palveluksen.

Ruosteesta tuleekin luopua. Vaikka se tekisikin kipeää.