IRC-Galleria

Olen viettänyt tämän viikon ilmeisesti näennäisessä toimettomuudessa (vaikka todellisuudessa olenkin saanut luettua pääsykokeisiin suorastaan hämmästyttävän paljon) tavaten ystäviäni, jutellen ja urheillen heidän kanssaan - sekä syöden. "Kylläpäs olet ollut laiska", saatat nyt ajatella, ellet tunne minua kunnolla. Toisinaan laiskuus antaa voimia ja synnyttää sellaisia hyviä uusia asioita, joita ei muulla tavoin voi saavuttaa. Tämän viikon laiskottelu ainakin on kohentanut henkistä kuntoani huomattavasti.

Lukioaikana sairastuin anoreksiaan. Muutamassa kuukaudessa laihduin miltei 30 kg. Kuten uusimmasta jousiammuntakuvasta saattaa nähdä, ei minulla vielä ole huolta alipainoisuudesta, mutta silti olen alkanut havaita tuttuja merkkejä. Ellen ole ystävien seurassa tai vastikään urheillut, ei minun tule syötyä. Ei niin, ettenkö haluaisi syödä, en vain muista koko asiaa. Uskon alitajuntani yrittävän palauttaa minulle menetettyä hyvää oloa vanhalla keinolla. Ajatus elää koko ajan jossain tajuntani takamailla: "laihdu, niin voit ehkä sinäkin olla vielä joskus kaunis ja rakastettu".

Saattaa tuntua naurettavalta, että edes vaivaudun vielä huolestumaan moisesta. Olen normaalipainoinen ja varmasti voisin hyvinkin menettää vielä useita kiloja (ja todennäköisesti tulen menettämäänkin), mutta jos nyt annan periksi, en tiedä, miten pitkälle polku vie minut kohti nälkiintymistä ja pahaa oloa.

Oma, joskin minua oppineemmilta henkilöiltä omaksuttu käsitykseni on se, että ihminen tarvitsee noin viikon päivät oppiakseen uuden tavan. Niinpä päätin omistaa tämän viikon sille, että opettelen jälleen syömään, etten enää unohda sitä. Uskon, että se on tepsinyt, vaikka pelkään, etteivät lähimmäiseni enää pidä minua järin ahkerana. Toivon, että minulla on aikaa osoittaa heille heidän luulonsa vääräksi.

Jousiammunta on vienyt minut mukanaan. Ollessani eilen neljättä kertaa jousiammuntaradalla ampumassa sain jousiammuntaseuran jäsenyyshakemuksen kouraani. Ikinä aiemmin elämässäni en ole kokenut olevani innostunut urheilusta minkäänlaisen seuran puitteissa - saatika kokenut olevani varsinaisesti hyvä. En minä nytkään hyvä ole, mutta kenties olen kehityskelpoinen yksilö tässä lajissa. Ainakaan ikäni ei ole este menestykselle.

Jousiammunnassa rakastan kaikkein eniten sitä suurta rauhan tunnetta, joka sieluun laskeutuu hetki ennen jousen jännittämistä. Laji antaa myös armottomasti palautteen suorituksesta. Jokainen taulun ohi osunut nuoli kertoo karua kieltään: "Ajatuksesi harhailevat", "Asentosi on aavistuksen verran väärä", "Muista jännittää se jousi selällä, älä hauiksella". Tähän mennessä olen myös pitänyt suuresti muista harrastajista.

Ensimmäisen maistiaiseni takaiskuista olen kuitenkin jo saanut. Ollessani 3. kerran ampumassa olin kuin horteessa. Siihen oli hyvin luonnollinen selitys, mutta sain havaita, miten herkkä laji on kyseessä. Jokainen pienikin keskittymiskykyyn vaikuttava seikka näkyy suoraan tuloksessa.

Eilen sain kokeiltavakseni aiempaa jäykemmän jousen. Omien voimien rajallisuus on pakko myöntää, kun jousen jännittäminen saa kädet väsymään ja sormet tuntumaan oudoilta. Tänä aamuna herätessäni huomasin miettiväni, millä tavoin kykenisin kehittämään selkäni lihaksia, jotta kykenisin parempaan suoritukseen.

Voiko urheiluun rakastua?

Olen lopen kyllästynyt kaikenlaiseen vihanpitoon, mustiin listoihin ja äärettömän lapselliseen "me ei leikitä sun kanssa, kun olet ton kuspiän kaveri" -tyyppiseen mustien listojen raapusteluun larp-piireissä. Koska tiedän, etten kuitenkaan voi kaataa viisautta toisten päähän, päätin yksipuolisesti sanoutua irti moisesta idioottimaisuudesta. On muiden häpeä ja menetys, elleivät he halua tutustua ihmisiin kunnolla ennen kuin muodostavat näistä käsityksensä - tai, mikä pahempaa - kuuntelevat jonkun kaverin kaverin ennakkoluuloihin ja väärinkäsityksiin pohjautuvia puheita sen sijaan, että luottaisivat itseensä ja omaan harkintaansa.

Useimmat ihmiset, jotka todella tutustuvat minuun, ovat tähän asti käsittääkseni pitäneet minusta. Sen sijaan olen onnistunut nähtävästi hankkimaan vihamiehiä siksi, että satuin tekemään pelin sellaisen ihmisen kanssa, josta kaikki eivät pidä - sekä tietysti siksi, että en näe pahaa siinä, että avaan toisinaan suuni myös arvostellakseni mielestäni puutteellista toimintaa. Tällaista arvostelua ei kuitenkaan ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi.

Ehdottomana periaatteenani on olla muodostamatta henkilön persoonasta käsitystä liian vähäisen tuntemuksen perusteella. Oletustarvoisesti pyrin ajattelemaan kaikista ihmisistä hyvää enkä itse kanna helposti kaunaa. Viha painaa mieltäni suuresti ja vaivaa minua ja siksi arvostankin valtavasti niitä hyviä ja hienoja ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua siitä vapautumaan. En tiedä, miten voisin heitä kyllin kiittää.

Älkää kuvitelkokaan, ettenkö itsekin olisi ollut ennakkoluuloinen. Siksi tiedänkin, miltä se tuntuu ja miten suuri sen voima on - sekä sen, miten paljon hyvää ennakkoluuloisuuden johdosta menettää. Jos olisin yhä ennakkoluulojeni vanki, en olisi koskaan tutustunut useisiin upeisiin henkilöihin, joita pidän suuressa arvossa ja kunnioitan ystävinäni. He ovat tuoneet elämääni valtavasti hyvää opettamalla minua näkemään itsestäni ja elämästä uusia puolia. Olen myös tutustunut uusiin hienoihin harrastuksiin, tapoihin kirjoittaa, jännittäviin ja älykkäisiin bändeihin... Vaikka mihin. Sen jälkeen, kun päätin uskaltaa enemmän, on elämästäni tullut paljon parempaa.

En tiedä vielä, miten voisin omalta osaltani parhaiten julistaa sodan ennakkoluuloja vastaan. Ehkäpä aloitan sen täältä. Jos minun on pakko vihata, haluan että se perustuu ainakin varmaan tietoon ja omakohtaiseen kokemukseen.

Päivän mietelause: "Better to be hated for who you are than loved for who you're not." -Phlogiston Verdigris

Viikonloppu osoittautui onnelliseksi ajaksi kohdallani. Perjantaina tuskin olisin sitä voinut uskoa, niin masentava päivästä tuli. Iloiseksi yllätyksekseni KatkaChee tuli piristämään meitä viikonlopuksi. Niinpä sainkin hyvän syyn viedä hänet tapaamaan minulle rakkaita ystäviäni ja siinä sivussa tekemään kaikenlaista hauskaa. Niin huomasin itsekin tulevani onnelliseksi.

Onni on jotain sellaista, joka saapuu kutsumatta, salavihkaa silloin kun sitä vähiten odottaa. Perjantaina olin jo miltei varma siitä, että minut on tuomittu ikuisesti viheliäiseen, yksinäiseen elämään, joka vähitellen katkeroittaa minut ja saa minut tartuttamaan pahuuden siemeneni ympäristöönikin. Jälleen kerran elämä osoitti minun olevan väärässä. Vaikka sydämeni onkin vielä arka, ehkäpä rakastan vielä jonain päivänä. Aina tulen kuitenkin tarvitsemaan myös mahdollisuutta rakastaa ystäviä ja nauttia heidän seurastaan ja välittämisestään.

Mitä parempaa - tai pahempaa - tässä maailmassa voisi olla kuin toiset ihmiset?

Maanantaina tein ystäväni houkuttelemana jotain sellaista, jota olen lapsuudestani asti (tarkalleen ottaen siitä lähtien, kun 11-vuotiaana luin "Tarun Sormusten herrasta") halunnut oppia tekemään - nimittäin kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni jousiammuntaa. Äitini, joka oli toki ollut tietoinen haaveestani, ei suuremmin hätkähtänyt, mutta muutamille ystävilleni uusi innostukseni kohde tuli täytenä yllätyksenä.

Vaikka muistoksi ensimmäisestä jousiammuntakokeilusta sainkin syvänvioletit mustelmat vasempaan käsivarteeni kohtaan, johon jousen jänne osui pari kertaa ja vaikka jälkeenpäin reiteni olivatkin maitohapoilla kaksi tuntia jatkuneesta kyykkyyn-ylös-rumbasta laskiessani jousen lattialle ennen kuin lähdin hakemaan nuolia taulusta oli pieni kipu vain mitätön muistutus oppimisen ja kehittymisen tarpeesta uuden kiehtovan harrastuksen rinnalla.

Hetki, jona havaitsin itse tunnistavani oikean ampuma-asennon oli mahtava. Palaute suorituksesta tuli välittömästi: nuoli joko osui kohteeseensa tai sitten se ei osunut. Pahimmassa tapauksessa se harhautui kauas maalitaulun ulkopuolelle. Silti jokainen ammuttu nuoli on arvokas, sillä se kertoo ampujalleen viestejä: "Nyt et keskittynyt ollenkaan olennaiseen", "Opettelisit tähtäämään" - tai "Olet kehittymässä".

Hämmästyneenä totesin että toistaiseksi vähäisen kokemukseni perusteella jousiammunnassa ja joogassa on yllättävän samanlaisia piirteitä. Molemmille lajeille on keskeistä keskittyminen omaan suoritukseen ja oman kehon kuunteleminen. Jousiammunta tuntui samalla kertaa hyvin virkistävältä ja rentouttavalta. Nyt yritän toipua rasituksesta sauvakävelyn, levon ja riittävän ravinnon avulla sekä venyttelemällä.

Miten on mahdollista, että minä, 31-vuotias pienen tytön äiti, joka on aina luokitellut itsensä pikemminkin älyllisesti kuin urheilullisesti suuntautuneeksi, on yhtäkkiä löytänyt itsestään kokonaan uuden puolen? Kiitos tästä kuuluu rakkaille ystävilleni, joista eräs sai minut oivaltamaan, että omasta ruumiillisuudestaankin voi nauttia. Vähitellen silmäni avautuivat ymmärtämään tämän opetuksen ja niinpä lähdin innoissani, mutta jännittyneenä mukaan kahden muun ystäväni pyytäessä minut mukaansa kokeilemaan liikuntaa.

Kunpa kehittyisin. Haluan tulla paremmaksi.

Tänä aamuna huomasin herätessäni, että voin paremmin. Yöllä ei enää ollut ollut kuumetta ja mielialanikin oli kohentunut. Metsä hohti ikkunan alla valkoisena ja iloisena talvisen auringon säteissä houkutellen talviselle retkelle suuren mehutermoksen ja juustovoileipien kera. Vielä tänään en uskalla lähteä kävelylle tai hiihtämään, mutta kenties huomenna...

Aamulla tapahtui muitakin hyviä asioita. Olen ollut jo pidempään huolissani siitä, etten ole kyennyt syömään normaalisti. Hieman pelokkaana olen seurannut painoni laskua ja heikentyvää ruokahalua. Kymmenen vuoden takainen sairastumiseni anorexiaan on yhä liian tuoreessa muistissa, jotten tunnistaisi sen hitaan paluun ensimmäisiä oireita. Niinpä olenkin pakottanut itseni syömään säännöllisesti edes jotain. Eilen minun teki kuitenkin mieleni ruokaa - ja samoin tänä aamuna.

Myös katsoessani peiliin katsoi minua pitkästä aikaa takaisin henkilö, jonka ulkonäöstä pidin. Se hymyili minulle ja minä sille.

Mitä on muuttunut? Ehkäpä jotain tavassa, jolla katson maailmaa. Olen viime päivinä (ja, totta puhuakseni, varsinkin öinä) keskustellut muutamien rakkaiden ystävieni kanssa minulle tärkeistä asioista. Uskon näiden keskustelujen auttaneen minua löytämään jotain sellaista, mistä en vielä osaa tietoisella tasolla puhua.

Rakkauden velkani ystävilleni kasvaa. Olen siitä kiitollinen enkä koskaan haluaisi lopettaa sen takaisinmaksua.

Viime päivinä olen kulkenut halki miltei kaikkien kuviteltavissa olevien tunteiden vaihdellen onnesta ja itseluottamuksesta syvään itseinhoon ja -sääliin. Tulevaisuus pelottaa. Olenko tarpeeksi vahva yrittämään sitä, mitä haluaisin? Tiedän, että toiveeni on ulottuvillani, jos tahtoni ja viitseliäisyyteni vain riittää - mutta riittäkö terveyteni? Vaikka olenkin saanut vihdoin lääkäriltäni luvan tavoitella toivettani, epäröin. Muistan viimekesäisen heikkouteni. Yksin olisin tuskin selvinnyt hengissä.

Mielialojeni vaihdellessa olen paljon velkaa ystävilleni, jotka ovat jaksaneet keskustella kanssani tuoden esiin omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Minulle merkityksellistä ei ole niinkään se, että jokin ajatus on mielestäni oikea tai paikkaansapitävä. Enemmänkin kaipaan uusia näkökulmia, sillä juuri ne saattavat saada minut löytämään jotain oleellista itsestäni ja ympäristöstäni, opettaa minua, jotta voisin kasvaa ihmisenä ja oppia rakastamaan muita paremmin.

Silti mietin, olenko tarpeeksi vahva ja rohkea suremaan suruni läpi ja jatkamaan matkaani eteenpäin. Aika näyttää.

Tänään kyllästyin lopulta odottamaan. Tein tärkeän päätöksen ja nyt huomaan, että oloni on toisaalta hyvin huojentuntut, mutta toisaalta minua pelottaa suuresti. Selviänkö tästä elämästäni varmasti yksin? Sama päätös on tehty jo kerran aikaisemmin, mutta silloin minä en tehnyt sitä. Silloin se tuntui pahalta ja pelottavalta, mutta jotenkin aikana, jona se ei oikeastaan ollut voimassa, sopeuduin siihen.

Pahempaa kuin lopullinen päätös on päätöksen odottaminen.

"Cold is the colour of chrystalline snow that falls from the heavenly sky" laulaa Annie Lennox kappaleessaan "Cold". Itselläni on toisenlainen "cold", siis lievä flunssa. Se tekee olosta kuitenkin ikävän ja surullisen. Vaikka tietää, että jos lähtisin nyt tapaamaan ystäviäni, levittäisin vain flunssaani, haluaisin silti kovasti nähdä heitä. Melkoinen ristiriita.

Tyttäreni on sentään tervehtynyt, vaikka hänestä vaikuttaakin olevan jäljellä vain pari suuria sinisiä silmiä pitkässä papusalossa, sillä ruoka ei ole maistunut hänelle viikkoon. Hän on myös löytänyt oman tahtonsa, mikä on aina hyvä merkki. Eilen pelasimme roolipelikampanjani "Talven kutomaa" 8. pelikerran. Tyttäreni, joka on varsin mieltynyt eritoten muutamaan ystävistämme, nosti hirvittävän metakan kuullessaan joutuvansa lähtemään mummulaan siksi aikaa, kun vanhemmat puuhaavat "aikuisten juttuja" noiden ihanien ystävien kanssa. On suloista nähdä, miten ehdoitta 3-vuotias kiintyy. Lienenköhän itsekään paljoakaan kummempi.

Kohta pitäisi laahautua kauppaan tartuttamaan viattomia kanssasivullispoloisia. Ehkäpä hetki vielä ystävien seurassa ircissä. Hyvä, että voin tavata heitä edes virtuaalisesti.

Tänä päivänä löysin itseni tilanteesta, johon tiesin joutuvani enemmin tai myöhemmin. Se, että se tuli vastaan jo nyt, hätkähdytti ja järkytti minua hieman. Olin tottunut mieltämään itseni itsestäänselvyydeksi minulle rakkaalle ihmiselle ja hitaasti olin jo huomannut alkaneeni välittää muista. Tänään oivalsin, etten ollutkaan itsestäänselvyys vaan yhäti hyvin rakas ja tärkeä. Rakkaani oli vain unohtanut itsekin sen, miten paljon tuntee minua kohtaan. Elämä on kasvattanut meidtä toisistamme erillleen. Toisinaan tunnen itseni katkeraksi sillä tiedän joutuvani hyväksymään sen - ja tiedän myös, ettei rakkaani enää tunne minua. Suuri osa väliimme kasvaneista erimielisyyksistä on juontanut juurensa siitä, että olen nykyisin aivan erilainen ihminen kuin 11 vuotta sitten tutustuessamme ja mennessämme kihloihin.

Monet ystäväni eivät myöskään ole oivaltaneet, miksi olen rakastanut juuri häntä, jota rakastan. Miten voin rakastaa miestä, joka kiinnittää ulkonäköönsä niin vähän huomiota? Niin ylipainoista miestä? Miestä, joka ei ole aina kohtelias saatika sitten ystävällinen? Tuo mies kuitenkin on opettanut minulle, että tärkeintä ihmisessä ei ole se, miltä hän vaikuttaa vaan se, millainen hän todella on. Ketään ei opi kertatapaamisella tuntemaan hyvin - eikä edes 11 vuoden yhdessäasumisella. Elämä on jatkuvaa muutosta ja sen hyväksymistä. Tulemme aina pysymään toisillemme mysteereinä. Itselleni näiden mysteerien selvittely on aina yhtä kiehtovaa. Helpot arvoitukset eivät kiinnosta minua lainkaan siinä määrin kuin vaikeat.

Elämä tuon minulle rakkaan mörököllin kanssa on opettanut minulle muutamia periaatteita, joista en halua luopua. En muodosta käsitystä kenestäkään ihmisestä toisen ihmisen mielipiteen mukaan enkä kuvittele edes tuntevani ketään ennen kuin pitkällisen tuttavuuden myötä - jos silloinkaan. Valitettavasti tämä on johtanut yhteen epämiellyttävään uuteen piirteeseen: olen oppinut halveksimaan sitä, että joillakuilla on tapana muodostaa ihmisistä hätiköityjä päätelmiä hyvin vähäisin perustein. Sinänsä se ei ole oikeastaan minun ongelmani; moisella typeryydellä kukin vain typistää oman elämänsä vääntyneeksi bonsaiksi. Onhan kieroonkasvaminen toki mielenkiintoista ja koristeellistakin, muttei kanssaihmisistä aina järin nautinnollista.

Itse olen vasta kasvuni alussa. Hätiköin, teen virheitä ja opin. Toisinaan olen surullinen, toisinaan iloinen. Aina kaipaan vuorovaikutusta minulle tärkeiden ihmisten kanssa - ja tutustun myös mielelläni uusiin ihmisiin.

Nyt minun pitäisi oppia luopumaan. Pitäisi tehdä valinta.