IRC-Galleria

SANTTU JA SOFIA


He tapasivat taas eräänä lauantai-iltana, Santtu ja Sofia.
Santtu kantoi korteaan kekoon luonnonsuojelun suhteen ja siirteli tyhjiä pulloja märältä nurmikolta mustan jätesäkkinsä syövereihin. "Kaksi ja kolmekymmentä", hän puhisi, ja nosti siideritölkin maasta. "Kaksi ja neljäviis."
Liikkuessaan rahantulonsa lähteiden perässä hän päätyi puiston reunustalla seisovan suihkulähteen vierelle. Hän kumartui noukkimaan suihkulähteestä satunnaisia toivomuslantteja, mutta jähmettyi paikoilleen kun huomasi lähteessä jotain, mikä ei todellakaan kuulunut sinne. Pieni tyttö istui vedessä valkoinen mekko päällään ja läiski varpaillaan pisaroita ilmaan.
"Jestas", Santtu henkäisi. Pieni tyttö kääntyi nopeasti katsomaan häntä ja hymyili.
"Hei, ruma mies", tyttö sanoi iloisesti, poimi veden alta viidenkymmenen sentin kolikon ja ojensi sitä Santulle. "Haluatko viidenkymmenen sentin kolikon, ruma mies?"
Santtu tuijotti tyttöä, ja sanoi hitaasti: "Ei, ei kiitos. Pidä se vain."
Tyttö kohautti olkiaan ja heitti kolikon takaisin veteen.
"Missä sinun vanhempasi ovat", Santtu kysyi tytöltä, joka aloitti taas varpaillaläiskimisen. "Ja mitä teet suihkulähteessä?"
"Läiskytän varpaillani vettä", tyttö vastasi ja lopetti läiskyttämisen. "Ja nyt lopetin."
"Missä vanhempasi ovat", Santtu toisti. Tyttö nauroi.
"Näin enkelin hetki sitten", tyttö huokaisi. "Se näytti surulliselta."
Santtu laski jätesäkkinsä maahan ja kipusi suihkulähteen reunalle istumaan, tytön lähelle. Hän laski kätensä tämän olalle ja kysyi:
"Eikö sinulla ole kylmä? Olet aivan märkä."
"Ei se mitään", tyttö sanoi hajamielisesti, ja lisäsi hetken päästä: "kyllä se piristyy. Haluatko euron, ruma mies?"
Santtu katsoi tyttöä tutkivasti ja ihmeissään, otti sitten euron tytön ojennetusta kädestä ja laittoi sen taskuunsa. Kysyi vielä uudestaan:
"Missä vanhempasi ovat?"
"Voi, he ovat kaukana", tyttö vastasi. "Minä olen piilossa."
"Piilossa vanhemmiltasi? Miksi ihmeessä", Santtu tiedusteli.
"Koska he ovat tyhmiä, varsinkin äiti", tyttö puhisi.
"Etsivätkö he sinua, tyttö kulta?"
Tyttö mietti hetken, ja vastasi sitten: "En usko. He nukkuivat kun lähdin. He ovat tyhmiä, varsinkin äiti."
Santtu tuijotti tyttöä, eikä sanonut mitään.
"Näin enkelin hetki sitten", tyttö jatkoi. "Haluatko euron?"
"Kuule, tyttö", Santtu aloitti, "mitäs sanoisit jos mentäisiin pienelle matkalle?"
Tyttö katsoi Santtua epäluuloisesti. "Ei. Ei. En tahdo kotiin!"
"En minä vie sinua kotiin, hassu tyttö", Santtu sanoi hymyillen.
"Mihin sitten", tyttö kysyi.
Santtu kumartui katsomaan tytön kasvoja lähempää, ja kuiskasi: "Mielikuvitusmaa Kiikkubombaan."
"Ääh, älä yritä! Ei sellaista ole olemassakaan", tyttö sanoi närkästyneenä ja loiskutti vettä Santun parransängen peittämälle naamalle.
"On, on", Santtu huudahti. "Voidaan mennä sinne yhdessä. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin nousta seisomaan, hymyillä, sulkea silmäsi ja uskoa että Kiikkubomba on olemassa!"
"Ei kuitenkaan ole", tyttö intti.
Santtu hymyili tytölle entistä lempeämmin, ja lupasi: "Jos me emme ole Kiikkubombassa minuutin päästä siitä, kun olet sulkenut silmäsi, ostan sinulle maailman isoimman pussin karkkia."
"Ei sinulla ole rahaa", tyttö sanoi katsottuaan arvioivasti Santun vaatteita.
"Minulla on pulloja. Koita nyt, älä ole tylsä!"
Tyttö huokaisi ja nousi seisomaan. "Ei tämä kuitenkaan toimi", hän sanoi, viritti tekohymyn kasvoilleen ja sulki silmänsä ajatellen Kiikkubombaa, millainen se ikinä olikaan.
Santtu nousi tytön takana myös seisomaan, mutta hän ei sulkenut silmiään. Sen sijaan hän otti jätesäkkinsä ja kaatoi kaikki pullot sen sisältä nurmikolle suihkulähteen viereen. Sitten hän iski mustan säkin tytön päähän ja tukahdutti tytön huudahduksen viemällä toisen kätensä tämän suun eteen.
"Shh, pieni tyttö. Kaikki on hyvin", hän kuiskasi tytön korvaan. Hän kaappasi vapaalla kädellään tytön vahvaan syleilyynsä ja lähti juoksemaan raahaten tätä mukanaan. Tyttö yritti kirkua, mutta Santun käden läpi purkautui vain hiljaista muminaa ja raskasta hengitystä.
"Älä rimpuile, tyttö kulta. Sinulla ei ole mitään hätää", Santtu puhisi juostessaan taloaan kohti. "Ei mitään hätää. Minä rakastan sinua."
He päätyivät Santun kotiin, ja oven suljettuaan Santtu viimein päästi irti tytöstä. Tyttö putosi maahan makaamaan. Tyttö itki ja sopersi. Tyttö kuiski apua. Santtu avasi kellariinsa vievän oven, poimi tytön maasta ja kantoi kellariin.
"Täällä on rottia", Santtu selitti tiputettuaan tytön lattialle. "Mutta älä pelkää. Ne eivät ole vaarallisia."
Santtu kääntyi, käveli pois kellarista ja paiskasi oven lukkoon. Täydellinen pimeys ympäröi tyttöä, joka tunsi mädäntyvän lihan pistävän hajun sieraimissaan ja kuuli rottien tepastelun. Tyttö itki hysteerisesti.
Oven takana Santtu soitti Sofialle. Sofia vastasi vihaisesti, ja Santtu pyysi tätä tulemaan niin pian kuin mahdollista. Sofia sanoi tulevansa. Varttia myöhemmin Sofia, noin kuusissakymmenissä ollut tummaan pukuun pukeutunut nainen seisoi Santun oven takana.
"Olet kaunis", Santtu henkäisi avattuaan oven. Sofia ei hymyillyt.
"Onko ruoka jo valmista", hän kysyi.
Santtu vilkaisi olkansa yli, katsoi sitten taas Sofiaansa ja sanoi: "Se huutaa vielä kellarissa."
Sofia hymyili.

Olen yrittänyt ratkaista erästä arvoitusta 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Siis yli puolet elämästäni. Joka ilta - paitsi sunnuntaisin - kello 20.00 otan itselleni aikaa ja mietin arvoitusta 15 minuuttia. En koskaan keksi vastausta.
Tiedän, että vastaus kuitenkin on olemassa. Melkein kahden ja puolen vuosikymmenen aikana sen löytämisestä on tullut yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Sen etsiminen on ollut uskomattoman antoisa seikkailu, se on saanut minut ajattelemaan koko maailmaa kaikista mahdollisista näkökulmista. Kun olen vanhentunut, olen huomannut ajattelevani samaa ongelmaa aivan eri tavalla kuin nuorukaisena. Olen viisastunut, arvoitus on laajentanut kulttuurillista näkökenttääni. Olen käynyt mieleni jokaisessa nurkassa. Olen suuttunut, turhautunut, nauranut, itkenyt, luovuttanut, kerännyt itseni taas ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut. Olen keksinyt uusia asioita, luonut uusia persoonallisuuksia, harkinnut itsemurhaa ja keksinyt että viisi toistoa toimii paremmin kuin kolme retorisessa kielessä. Olen uneksinut arvoituksesta, anellut vastausta, rukoillut, keskeyttänyt yhdynnän kolmesti minuuttia vailla kahdeksan, hakannut päätäni seinään. Tiedän, että vastaus on olemassa, en vain ole löytänyt sitä vielä.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun keksin vastauksen. Tunnenko täyttymystä? Tyydytystä? Tyhjyyttä? Tarkoituksettomuutta? Nauranko sen yksinkertaisuudelle vai olenko ylpeä saavutuksestani?
Pelkään, että kuolen, ennen kuin keksin vastauksen arvoitukseen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Mutta vielä enemmän pelkään sitä, että joku paljastaa minulle ratkaisun, ennen kuin keksin sen itse. Ratkaisun, jonka löytäminen tulee muuttamaan elämäni täysin.
Tiedän, että ratkaisu on olemassa. Ratkaisu arvoitukseen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Ja vaikka en keksisi sitä koskaan, yrittäminen on tehnyt minusta viisaamman, kokeneemman ja avarakatseisemman ihmisen.
Haluatko sinä kuulla arvoituksen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää? Vai pelkäätkö liikaa sitä, että arvoitus, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää jää vaivaamaan sinua loppuelämäksesi? Sillä kukaan ei voi paljastaa vastausta sinulle. Minä en tiedä sitä, ja Hubert on kuollut.
Haluatko kuulla sen?

Koska mä olen se idiootti, joka liittyy yhteisöön Yli 40v mesen käyttäjät, ja luulee, että se on hauskaa. Ja kirjoitan novellin, jonka otsikko kuuluu: "Vastaus hartaaseen ja vaatimattomaan rukoukseen, joka esitettiin eräänä synkkänä iltana pienen tytön toimesta", ja leipäteksti kokonaisuudessaan kuuluu "Ei.". Spoilaan tutuilleni, että Aeris kuolee ja hakkaan isoveljeäni patongilla.

Olen verrattavissa kuumailmapalloon ja kuun kraatereihin. Kiihotun tilastoista. Rahan menettämisestä koituva vapatuttava tunne on hienointa, mitä tiedän. En mieti autoni kulutusta. Vitut jäniksistä.

Kuuntelen Smakia, mutta en myönnä sitä. Vältän tilanteita, joissa on mahdollista nolostua. En pidä ihmisten seurasta, pidän enemmän eläimistä. Ne eivät arvostele minua. Niiden hellyydenosoitukset ovat peittelemättömän itsekkäitä, kun taas ihmisten ovat verhotun itsekkäitä. Omistan aseen.

Iltapäivät masentavat minut poikkeuksetta. Aloin ymmärtää sen jo nuorena. Nykyään on vaikeaa olla hyvällä tuulella edes aamuisin, kun tiedän masentuvani iltapäivällä. Masentumiseni leviää pikku hiljaa, hitaasti mutta varmasti, ja kaappaa aina vain suuremman osan päivästäni. Olen todella huono Wolfenstein-sarjan peleissä, varsinkin Tides of Warissa.

Kun muut sanovat "mozzarella", minä sanon "motsarella". En kirjoita "motsarella", vaan sanon "motsarella". Älä yritä väittää, että siinä ei olisi eroa. Vain idiootit sanovat "motsarella", se on typerää ja junttia. Toisaalta sanassa "mozzarella" ei myöskään ole mitään seksikästä. Pitäisi luultavasti välttää koko sanaa.

Minusta ei enää koskaan voi tulla mitään. Hyvät muusikot aloittivat soittamaan viimeistään 11-vuotiaina. Taitavat näyttelijät ovat näytelleet koko elämänsä. Minusta tulee joku vitun kirurgi. Häpeämättömän raivokasta.

Haluaisin ostaa Irc-galleria VIPit, ja minulla olisi varaa niihin, mutta en kehtaa. Olen niin kateellinen kaikille teineille jotka voivat änkeä kuvansa täyteen sälää ja ruinata sitä lisää duudsoneilta. Minä en voi. Saisin vain negatiivista kommenttia ja se vaikuttaisi mielialaani vahvasti. Olen verrattavissa kuumailmapalloon ja kuun kraatereihin.

Tajusin vasta kaksi kuukautta sitten, että minulla ei koskaan edes ollut isoveljeä. En ole isäni poika.