IRC-Galleria

Kaikki on niin suhteellista, toiset valittaa ja toiset nauttii, toiset stressaa ja toiset lisävät vettä myllyyn. Toiset viihty yksin, toisille se on pahin rangastus. Toiset kutsuvat itseään parhaaksi ystäväksi ja toiset todistavat teollaan olevansa sellasia. Yhdet sanovat, mutteivat tarkoita sitä kun toiset taas eivät paljoa lupailee mutta toimivat. Toiset rakastavat ja toiset sallivat että heitä rakastetaan...

Niinpä niin, mikäs se sellainen ja eroako tavallisesta? Tätä pähkäilimme monen ihmisen voimiin useamman tunnin, pääsemättä mihinkään lopputulokseen...

vuosi sitten aloin pitää tätä blogia, kaikkea odotin tulevalta vuodelta, muttei tälläistä.. nooh, miten ne uskovaiset sanoo.. tutkimattomat ne herran tiet on.. tosiaan!

Hassua kun ihminen miettii mitä on saanut aikaseks jollaki aikavälillä tai jossain tilanteessa, niin sillo mietitään vain saavutuksia, sitä mikä olisi tavalla tai toiseella edistänyt tai näyttänyt itseään hyvässä valossa. Kukaan ei sanoo, että tämän vuoden aikana pilasin yhden ihmisen elämän, tein kaiken sen eteen että hän olisi mahdollisimman surkeassa tilanteessa, enkä edes kadu sitä vaan nautin tilanteesta... Kävelin parin muun yli omien tarpeiden takia ja sain kassatytölle potkut koskan hän antoi mulle vahingossa 10centtiä vähemmän takaisin. Olen ylpeä saavutuksistani! Miksiköhan ei kukaan näitä edes miettii kun ajattelee tekojaan?
Olisin juuri tällä hetkellä voinut olla maailmanympärimatkaalla, mutta nyt ihan eri ihminen on paikallani. Olisin asunut ihan eri paikassa ja muutenkin ollut kunnon prinsessa. Olisin myös henkisesti voinut olla paljon tasapanoisempi ja rauhallisempi. En olisi tienyt sydänsuruista mitään jos olisin fiksu ihminen. Mutta ku en ole. Sorruin jonkun itsekkän pikku paskan pauloihin, joka ei ees jaksanut viettää ihan tavallista arkea kanssani. Katsoin tässä taannoin "Rimakauhua ja rakkautta", seurusteleva pariskunta pelasi jotain sanapelia, jutteli ja nauroi. Kummallakaan ei ollut kiire tehdä jotain omaa tai omien kavereiden luo. Tuli NIIN surullinen olo. Miks ihmeess mun piti rakastua ihmiseen joka ei moiseen kanssani pystyy? Tai halua... Joka niin prkl:n itsekäs että ei ees huomaa kuinka hän loukkaa toista omalla käytöksellä ja luule olevansa "hyvä tyyppi". Miksi mä tiedostan noita kaikki sen "puutteitta" ja vihan sitä yli kaiken ja silti odotan joka pv ja unelmoin että vielä joku pv saan nukahtaa viereen ja olla varma että näin tulee olee myös huomenna ja ylihuomenna ja viikon ja kk päästä. Mut heh, kaikkea voi unelmoida.

Vittu että mä vihan kaksinaamaisia ihmsiä. Mä en tajua tätä suomen "kulttuuria"! Miks ihmees pitä tulla juttelee ihmiselle ja kyselee mitä kuuluu yms kun naamalla lukee "ei hlv että piti sinunkiin törmätä, mitenkä pääsisin luista täält mahd nopeasti" Miksei voi sanoa suoraa, sorry, evvk! Mä vihan kyllä taas kerran erästä ja hänen kavereitä jotka vittu vois olla jotain muuta ku vaivautunesti hymyillä ja yrittää esittää että heitä mukamas kiinnosta. HASTAKA VITTU koko sakki!

Kesäinen aamu. On vielä niin aikaisin että vain muutama lintu on äänessä ja aurinko alkaa noisemaan järvenranna toiselta puolelta. Ilmassa on yöllistä kosteutta ja veden päällä leiju hitadas ja laiska sumu. Rauhallista ja rauhoittavaa. Minä istun kuistilla kuuman teekupin kanssa. Hieman vielä sekava olo, en heränyt kunnolla. Takanani kuulu outoja rapistuksia ja sitten oven vikinä. Koira tulee ulos mökistä, istahtaa viereeni ja katsoo silmiin. Sen häntä käy taukoamatta ees taas ja sitten alkaa hakkaa maata vasten. Jostain ranna pusikosta kuulu ääniä ja pusikot alkaa liikkumaan. Koira hyökkä välittömästi katsomaan mitäs siell tapahtuu. "Löysit sitten minut" -kuulen tutun äänen - "onko muut jo heräneet? Mennääks kattoo?" Koira jo juokse kohti minua ja perässä kävelee pitkä, leveäharteinen mies. Hänen vaalet kiharat päässä ja rinnassa näyttävät kultasilta aamuaringossa. Kädessä hänellä on onki ja joku pussukka. "Huomenta! Heräsit sinäkin. Mä kävin tässä vähän kalassa"- sanoo hän ja nosta käden pussinsa kanssa, näyttääksen aamun saalin. "lapset viel nukkuu"- sanon minä ja samalla kuulen sisältä - "isiiiii, mä haluan puuroa" Syvän huokauksen jälkeen, nousen pystyyn ja menen sisälle. Tuvassa kaikki kolme jo herellä. Nuorimmainen istuu vaipassaan laittialla ja syöttää koiralle jougurttiä lusikasta. Myös hän itse on kun valeltu jogurtilla ja koira välillä nuolase sitä vatsasta. Saman aikaan kuuluu iloinen nauru. Sängyllä istuu kaksi isompa, noin kouluikäistä tyttöä ja ne tappele keskenään jostain asiasta joka ei avaudu minulle millään. Kun tytöt rauhoitui ja söivät aamuvellin koko perhe siirtyi järvenrannalle. Keskimäinne touhusi mustikkapensaassa yrittäen löytää marjoja. "Kultaseni, on vielä aikaista, ne vasta kukkkii" -yritän vakuutta lasta. "Elä isi, mä eilen löysin vaikka kuinka, usko jo"- kuulen vastauksen ja hän jatka sitkeesti etisntöjään. Samalla tuhisen ja puhisen jotain vain hänelle itselleen tarkoitettua. Aivan veden rajassa isompi rankentaa hiekkalinna ja pikkuveli yritää auttaa. Se selvästi häiritsee tyttöä mutta hän on sinnikäs ja ystävälline. "ota vaan tuo ämpäri vaikka ja kaada siihen hiekkaa, sitten teen näin ja saat oman linnan" - yrittää hän selittää pikkuveljelleen, mutta hän ei kuuntele vaan jatkaa sitä mitä tekikin. Itse istun laiturin päässä, jälat vedessä ja seuran näitten touhuja. Viereen istahtaa toiselta puolelta koira ja toiseelta jo tässä valossa ihan blondilta näyttävä komistus. Hän laittaa käden vyötärölleni ja työntää mut lähemmäks. "rakastan teitä"- kuiskaa hän korvaani. Tunne rauhallista iloa sisälläni. Kallistan päätä häne olkapäälle "niin mekin sua!" - vastaan. Hetken päästä keksustelemme siitä että aamulla ongituista kaloista voisi tehdä kalasoppaa, niin näin vältytään kauppareissusta tänään. "joo, hyvä juttu, ei tarvii sinne ihmis-betoni-pakokaasu helevettiin mennä" -kuulen minä, laitan silmät kiini hetkeksi ja nautin siitä että vaan olen juuri tässä juuri nyt.

Muistan ku katoin joskus SouthPark jakson missä kolmasluokan opettaja ei millään itse uskonut olevansa homo vaikka kaikki sen hänelle toitotti. Sitten kun asia valkeni hänelle itselleen hän pakeni vuorille ja eli erakkona. Kuitenkin kaupungissa yksikään muu ope ei tullut toimeen lasten kanssa ja koko kaupungin voimin ne yrittivät saada opettajan takaisin. Yrittivät osoittaa hänelle ettei hänessä ole mitään vika ja että hän on kaikesta huolimatta rakastettu ja arvostettu hlö kaupungissa. Kuitenkin kun ope totes "olen homo ja ylpeä siitä! Tietenkin tulen takaisin töhiin" samat ihmiset eivät haluneetkaan hänet takas kouluun töihiin, sillä homothan eivät voi opettaa lapsia ja olla lasten kanssa tekemisissa.
Eli mitä näemme asetelmassa? Vaikeuksia olla homo? Ehkä joku näkee sen niin, mut mielestäni se kertoo kuinka ne ihmiset joille olet elintärkeä, jotka tukevat ja rakastavat sinua, ne joiden takia olet valmis hyväksymään vaikeatkin asiat, ne samat ihmiset puukottavat sinua selkään mahd pahalla tavalla kun tuleekin kyseen ei vaan oma mielipide, vaan myös se "mitä muut sanoo musta jos ajattelen näin?!"
Miksi niin moni elää niin kun "pitäisi", juuri sillä tavalla mitä heiltä odotetaan eikä niin kun sydän sanoo? Romanttisodaan jotain tiettyjä stereotyyppeja tai jopa horoskooppin keromuksia ja eletään sen mukaan. Mukamas se olisi jotain niin hohdokasta ja erilaista. Miksi niin monen vaikea tehdä ratkaisuja sydämellä eikä yhteiskunanna, kavereiden, horoskoopin tai jonkun muun sanojen mukaan? Kyllähan se hetkellisesti helppoa, ei tarvii mennä vastavirtaa, mutta pidemmän päälle onko sen arvoista? Onko nämä ne monien hermoromahdusten syyt? Kun ihmiselle kasantuu paineita eikä uskalla olla oma itse ja elää omaa elämää. Toisin taas monet käyttää moista hyväksi, ne tekevät ratkaisuja jostain muista syistä mutta myöhemmin itkevät että paineet kasaantuu ku "pitäis olla tälläinen"
Sitten taas ne itsekeiskeiset. Ne taas elää juuri niin ku ne halua, valitsevat aina sen helpon tien ja tallavat muut alta. Erilaisin keinoin. Jotkut tekevät sen niin ettet huomaa kunnes on myöhäistä toiset törkeästi häpeilemättä...

En kyll ole koskaan pahemmin tutustunut perrfomance tanssiin, mut ei paljon innostanutkaan -ihmiset vaan hyppii ja sätki pitkin lavaa... Jaahas, mutta viime su taas opin itsestäni paljon. Kasvoin ihmisenä kuten eräs tuttu sanoisi. En tiedä johtuiko tämä ajankohdasta, vai siitä että seisoin muutaman minuutin eräiden ikkunoiden alla jotka olivat niin rakaat ja samalla niin vieraat. Oli hassu tunne, toisaalta se oli osa minua, jotain todella läheistä ja toisaalta jotain ihan muuta. Vai olikohan krapulalla osuutta asiaan. Mutta huomasin että pystyn ilmaisemaan itseäni tanssilla, vaikkei se minun tapauksessa ollut tanssia, lähinnä liikkumista. Mun tapa oli melko poikeava muista, aluksi jotenkin pelkäsin/vierastin ja lopuksi olin kaksi krt purskahta itkuun. En koskaan edes voinut kuvitella että pysytisin tanssilla käsittelemän tunteitani.

Mitähan on uutta ollut. Kaikkea paljon tapahtunut eikä mitään. Töitä ja punaviiniä on riittänyt. On kaikki hyvin....? uudet huonekalut ja ihmisiä ympärillä. Mutta tyhjää ja yksinäistä. Varmaan kuolen yksin ja mun rumis löytyy sit vasta ku kissat syöneet suurimman osan siitä ja heidän pissa ja kakka haju alkaa olemaan naapureille häiritsevää..
ajatelen sua....

Tämä siis ei todellakaan ole mikään vitsi, vaan ihan oikea juttu, eräs tuttavani on tässä tutkimuksissa tutkijana (tietty!) mukana.

http://www.pdc.magee.edu/members/orwig/research.htm