IRC-Galleria

Mistäköhän aloittaisin? Kaikki kyselevät oliko ihana reissu. Vastaukseni on, että se oli aivan uskomaton ja juuri sitä mitä tarvitsin. Ensin näin Afrikan karun luonnon ja rikkaan eläinmaailman. Paikallisten totaalisen materiaalisen köyhyyden ja savannin äärimmäisen kuivuuden keskellä tuntui lähes kiusalliselta muutaman päivän uima-allaselämä satelliittitelevisioineen. Mikä on elämässä oikeasti tärkeää? So fucking what, vaikka Suomi pelasi huonosti ja hävisi Ruotsille olympialaisissa. Suosittelen kaikille kenialaista asennetta jääkiekkoon. Mombasasta kesti 2 päivää lentää Phuketiin. En suosittele sitä lentomatkana kenellekään. Onneksi sain aspiriinilla valtimotukoksen liukenemaan. Se ei kuitenkaan haitannut sukeltamista ja muuta menoa. Koko kuukauden biletykset jäivät entiseltä bilehileeltä yhteen ainoaan iltaan, joka oli tietenkin heti pitkän lennon jälkeen. Menimme paikallisten ystävien kanssa baariin ja aiheutimme kohun, joka päätyi thai-maman ja sri lankalaisten tappeluun. Kaiken sen uskomattoman ystävällisyyden ja miljoonien hymyjen takana on äärimmäinen lojaalisuus. Omaa perhettä puolustetaan viimeiseen asti enemmän sanallisesti kuin fyysisesti. Minulla ei siis ollut matkan aikana kertaakaan mitään pelättävää, koska minut oli otettu tyttäreksi. Sain paljon uusia ystäviä, jotka kaikki jättivät jälkensä minuun. Sukeltamisen kautta löysin taas toisen avaruuden - kalojen ja korallien värimaailman. Siellä ei tarvitse ajatella muuta kuin ilmaa, tasapainoa, sammakkopotkua ja parin kanssa yhdessä pysymistä. En voi koskaan unohtaa Similaneja. Paratiisisaari, meren aaltojen rentouttava ääni, kuutamouinti, korallihiekkaa, täydellinen vartalo, kosketus... Kyllä...

Miksi olen etäinen niille ihmisille, jotka haluan oikeasti lähelleni? Miksi pelkään läheisyyttä, riippuvuutta ja sitoutumista? Juuri niitä asioita jotka antavat elämässä eniten. Miksi työnnän ihmisen pois, kun olen juuri saanut hänen 99% luottamuksensa? Romutan kaiken sen, jota olen halunnut ja jonka eteen olen tehnyt töitä. KAIKEN voi aina korjata, jos todella haluaa. Se on uskomatonta, miten asiat saa järjestettyä ja menemään ajan kanssa juuri niinkuin pienen päänsä sisällä priorisoi. Ihmisessä on uskomattomia voimia, jos on todellista halua. Se vaatii kuitenkin joskus suuriakin muutoksia itseltä ja aika harva on valmis muuttumaan niin paljon. Pitäkää huolta itsestänne. Jokaisella on vastuu omasta jaksamisestaan. Ketään tai mitään muuta ei voi syyttää omasta loppuunpalamisesta. Itse olen nyt burniksella. Lähden huomenna Afrikkaan safarille ystäväni kanssa. Toivottavasti näen sukulaisiani eli leopardeja siellä. Sen jälkeen pääsen keskelle epäitsekkäitä buddhalaisia Aasiaan. Palailen toivottavasti virkeämpänä uusien juttujen kanssa.

olen aina ollut vahva, olen aina ollut se iloinen ja hymyilevä olento, josta ei päälle päin näe kuinka rikki olen. se kostautuu näköjään pahiten työelämässä. lojaalisuuden ja ahkeruuden palkka on hyväksikäyttö. olet liian tärkeä. kaikki ovat riippuvaisia sinusta. vain lähimmäiset näkevät todellisuuden. mitä parempi hymyilijä olet sitä syvemmän kuopan kaivat itsellesi loppupeleissä tässä kulttuurissa. näytät kaikille kuinka hyvä olet ja he jäävät koukkuun sinuun. sinusta tulee korvaamaton. vittu en todellakaan halua olla korvaamaton. miten helvetti edes jouduin tähän tilanteeseen, kun olen yrittänyt 4 kk tehdä asialle jotain? nyt vain tuli se loppupiste. tärkeä piste minulle. löysin taas yhden rajani. miksi se pitää aina ylittää oman terveyden kustannuksella? miksi leikin hengelläni? kuka lohduttaisi lohduttajaa? haluan vain sulkea muut pois. antakaa minulle oikeuteni levätä. kiitos teille rakkaat lähimmäiseni, jotka ymmärrätte. olette oikeasti huolissanne ja ajattalette parastani. annan teille taas itsestäni, kun tämä kaaos ja stressi loppuu. katsotaan miten pitkä sairasloma tästä tulee...

Mikään asia maailmassa ei loukkaa yhtä paljon kuin läsnäolon puute. Jokainen tarvitsee kuuntelijan ja ymmärtäjän, joka kuuntelee ja ymmärtää oikeasti. Samanlaisia sielunkumppaneita ei tule monesti elämässä vastaan. Heitä kuitenkin vaeltelee tässä maailmassa ja heihin törmää yllättävissä paikoissa. Heidän kanssaan voi jakaa yhteiset ajatukset ja oppia uusia asioita, koska heitä haluaa oikeasti kuunnella ja auttaa. Sielunkumppanuudessa on herkkyyttä, jolle ei löydy sanoja. Kaikkia asioita tässä maailmassa ei tarvitse selittää sanoilla, koska oikeita sanoja ei ole olemassa ja sanoilla voi vääristää totuuden. Totuus taas on kaikille erilainen. Minun maailmani ei ole koskaan samanlainen sinun maailmasi kanssa. Pystytkö sinä hyväksymään sen? Pystynkö minä hyväksymään sen? Minulle riittäisi tässä elämässä läsnäolosi. Se, että painaudut minua vasten ja kiedot kätesi ympärilleni. Kuulemme ja tunnemme toistemme hengityksen sekä sydämen lyönnit. Luemme toistemme ajatukset. Täydellinen läsnäolo synnyttää energiaa, joka on elämän polttoainetta. Miten voisin pitää energian sisälläni ikuisesti joka ikinen hetki? Minne elämän polttoaine valuu aina välillä? Minne minun pitää laittaa korkki, joka tukkii vuodot sisälläni aika ajoin? Vai kuluttaako moottorini vain liikaa kaasuttaessa? Minusta tuntuu, että elämän suunta on oikea, mutta pitäisikö vaihtaa kaistaa? Olen jo ohitellut tarpeeksi. Haluan pysähtyä ja olla hetken tässä. Tankata itseni läsnäololla.

Täydellisyyttä ei todellakaan ole olemassa. Epätäydellisyys tekee meistä inhimillisiä. Täydellisyyden jälkeenhän ei ole enään mitään. Täydellisyyden tavoittelu vie meitäkin eteenpäin itsemme kanssa ja on evoluution kantava voima. Täydellisyys ei ole tavoitetila, vaan oman ja maailman epätäydellisyyden hyväksyminen ja sen kanssa tasapainossa eläminen. Täydellisyyttä etsivä joutuu juoksemaan koko elämänsä ihan turhaan. Silloin kun muut leikkivät ja iloitsevat elämän pienistä asioista, täydellisyyden etsijä viilaa pilkkuja ja tuhlaa elämänsä toissijaisille asioille. Jokainen näkee täydellisyyden erilaisena. Se mikä koskettaa ja sytyttää toisen ei toimi kaikkiin muihin samalla tavalla. Jokainen kokee täydellisiä hetkiä, mutta tunnetta ei voi säilyttää ikuisesti tai säilöä varastoon. Täydellistä muistoa voi kuitenkin kuljettaa mukanaan niin kauan kuin haluaa.

Nuori ihminen istuu toimistolla yksinään miettien elämäänsä. Hänen lasinsa ei ole puoliksi tyhjä eikä puoliksi täynnä. Hänen päässään pyörii kysymys: "Miten lasi täytetään?". Lasi kuvaa hänen elämäänsä, jolle on annettu rajalliset resurssit. Hänellä on vielä tilaa lasissa ja mahdollisuuksia antaa itsestään enemmän. Hän voisi menestyä työelämässä ja urallaan, jolloin elämä menisi eteenpäin hankkimalla statusta ja maallista mammonaa. Ovatko ne kuitenkaan tärkeitä hänelle? Mitataanko hänen arvonsa palkalla ja tittelillä? Mitä ne merkitsevät hänelle ja kuinka paljon niillä on todellista arvoa hänelle? Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan itsestään ja omasta rajallisesta ajastaan työlle? Riittääkö hänellä intoa vielä vuosien päästä? Saako hän tarvitsemansa tyydytyksen tunteen taloudellisesti ja henkisesti? Miksi tuntuu, että toiset saavat elämässään helpommalla enemmän ja toiset yrittävät ja pakertavat, mutta eivät saa mitään aikaiseksi. Menestyjät eivät tunne tekevänsä uhrauksia, vaan he haluavat tehdä juuri niitä asioita joita tekevät muutenkin, vaikka ne veisivätkin kaikki mehut ajoittain. He tietävät, että hetken äärirajoilla ponnistelun ja uhrauksien jälkeen saa levätä. Mitä sitten käy heille, jotka eivät tunne rajojaan ja romahtavat? Tai niille, jotka eivät löydä sisäistä halua ja jäävät aina alisuorittajiksi, koska vähempikin riittää. He jotka romahtavat nousevat pystyyn uudestaan ja tuntevat paremmin rajansa ja osaavat säädellä voimavarojaan. He jotka tyytyvät vähään voivat elää onnellisina pienessä turvallisessa maailmassaan, jonka he tuntevat hallitsevansa. Jokainen valitkoon oman tiensä, haasteensa ja tärket asiat, joihin kannattaa panostaa jo tänään pikkuisen, jotta unelmat toteutuisivat joku päivä.

Naiseksi kasvaminen tässä yhteiskunnassa on vaikeaa. En edes rupea kertomaan oman äitini historiaa täällä, mutta kyllä sitä joskus ihmettelee kaikkia hänen uhrauksiaan ja raadantaa. Onko kaikki kontrolli ollut hänen saamansa onnen arvoista? Luulisin, koska hän on itse tyytyväinen ja senhän pitäisi riittää minullekin. Hänelle ei ole annettu niin paljon valinnanvaraa kuin minulle. Ehkä tämä nykyajan valinnanvaikeus on enemmänkin kirous, joka luo vain lisää kaaosta ympärillemme. Meistä naisista tuntuu, että meidän pitäisi ehtiä tekemään ja olemaan kaikkea = kunnollinen tytär, hyvä äiti, rakastettava vaimo, kaunis urheilija, voimakas uranainen, intohimoinen rakastajatar, sydämellinen mummo, kärsivällinen puutarhuri, taitava kokki jne. Kaikkea pitäisi olla 100%, ja se yhtälöhän ei vain toimi, joten jotain on pakko jättää oman elämän ulkopuolelle tai pyytää apua muilta. Kuka meitä sitten vaatii olemaan tätä kaikkea? Me luulemme, että muut ihmiset. Varsinkin miehet. Vertaamme itseämme muihin naisiin. Tiedostamme oman naiseutemme muiden kautta. Monesti olen kuullut miesten kehuvan miten miespuoliset transvestiitit ovat naisellisempi kuin naiset itse. Mikä sitten on aitoa naiseutta? Kyllä se lähtee syvältä jokaisen naisen sisältä ja siitä, että hän tiedostaa oman naiseutensa ja saa olla vapaasti nainen tässä yhteiskunnassa ilman omia ja muiden vaatimuksia. Vaikeaa, muttei mahdotonta.

Tuo tunne, joka on niin ihanan inhimillinen, raastava, pelottava ja jopa murhaava. Samalla se on kuitenkin niin kaunis, herkkä ja aito. Se on luopumista, kaipausta ja jonkun vanhan taakse jättämistä - pieni kuolema sydämessä, mutta uuden toivon pilke pupillissa. Mahassa myllertää ja kropassa ahdistaa. Päässä pyörii tuhat ajatusta, syytöstä ja ymmärrystä. Rakkaus ja viha kulkevat niin kovin usein käsi kädessä. Kunpa en näkisi niin paljon teeskentelyä, estoja ja näyttämisen tarvetta. Sen läpi on niin helppo nähdä, jos haluaa tai osaa. Niin paljon on kasvamisen varaa haikeuden kautta. Menettämisen pelko tuo usein takaisin tai parantaa itsestäänselvyyden. Haikeuden yli pääsee nopeasti, mutta takaisin toiselle puolelle on mahdoton päästä, eikä sinne edes halua takaisin kuin ehkä hetkellisesti. On vain otettava hyppy tuntemattomaan ja syleiltävä kaikkea sitä mitä jäi jäljelle haikeuden tunteen haihtumisen jälkeen. Sen olen elämässäni huomannut, että haluamani asiat ovat tulleet takaisin luokseni. Yleensä vain väärään aikaan. Se mitä en todella ole halunnut on jäänyt matkan varrelle, mutta palaa luokseni ajoittain haikeuden mukana.

Tämä on ylistys ihanille ihmisille, jotka antavat ympärillä olevilleen onnenkiviä, voimia ja energiaa tietämättään. Se on automaattinen käyttäytymismalli, joka toimii heidän kohdallaan luonnostaan. He voivat olla fyysisesti lähellä tai kaukana, sijainnilla ei ole väliä. Heihin törmää työpaikalla, kaupassa, sukulaisissa, ystäväpiirissä, internetissä, kadulla, hiekkarannalla, harrastuksissa, ravintoloissa jne... He eivät esitä mitään showta vaan ovat aidosti omia itsejään - hörhöjä. He piristävät jokaisen päivää positiivisella aurallaan. Heidän ei aina tarvitse olla iloisia. Vaikeina ja vakavinakin hetkinä he keskittävät voimansa siihen suuntaan, mihin uskovat tai antavat itsensä vain levätä rauhassa. Jokaisessa lapsessa on tämä voima. Mihin jotkut ihmiset piilottavat sen? Kariseeko usko kivisen elämän keskellä? Kaikkia kiviä ei voi potkia tieltä pois eikä kaikkia kiviä (myöskään niitä kauniita jalokiviä) jaksa kantaa koko elämäänsä mukanaan taskuissa tai kengissä. Kivien keskellä voi kuitenkin elää rauhassa ja ottaa kivien vaatiman ajan huomioon jo lähtiessään kohti seuravaa määränpäätänsä. Kauniita kiviä voi poimia ilostuttamaan omia hetkiä. Kauneimmat kannattaa kuitenkin antaa pois tärkeille ja hyville vastaantulijoille. Niille, joiden haluat muistavan sinut vielä pitkään. Tulet löytämään apua ja levähdyspaikan aina kun sitä tarvitset, koska tämä maailma on pieni ja kaikki tuntevat jonkun joka tuntee taas jonkun. Sana ja kosketuksesi leviää. Sinä jatkat kulkuasi onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka moni onkaan kuullut sinusta, tai kuinka montaa olet koskettanut jonkun koskemasi kautta. Onnenkivesi, joita jakelet kiertävät kädestä käteen niitä tarvitseville. Se voi olla vain pieni hymy kasvoillasi, jonka joku ohikulkija näkee ja muistaa toisena päivänä.

Mistä johtuu se tyhjyyden tunne sisällä? Välillä sen saa täytettyä jollain, mutta sitten se hiipii taas takaisin. Tuntuu kuin mikään ei riittäisi. Aina haluaa jotain uusia ja erilaisia asioita ja kokemuksia lisää. Sitten sitä saa kerralla liikaa ja haluaa taas rauhoittua, antaa asioita pois itseltään ja auttaa vain muita. Jos haluaa tuntea elävänsä elämisen arvoista elämää kaikki on yhtä tasapainoilua taiteilijaelämän ja kapitalismin välillä. Pitää olla rahaa, jotta voi toteuttaa itseään ja unelmiaan. Samalla toivoisi löytävän oman hengellisen puolen, joka ei kaipailisi mitään muuta kuin terveen sielun omassa terveessä ruumiin temppelissä. Nuoren ihmisen elämä on jatkuvaa täyttämistä, kasvamista ja muuttumista – kokemuksia, opintoja, muuttamista jne. Olen saanut paljon sitä mitä olen halunnut tai mihin olen ollut tyytyväinen. Nyt olisin valmis karsimaan elämästäni kaiken turhan ja energiaa vievän roskan - vapautua, jotta jäljelle jäisi vain puhtaus ja aitous. Toivottavasti voin pitää ne läpi elämäni.