IRC-Galleria

Joskus sitä vain innostuu, ei kannata lukea, jos ei pidä väkivallasta ;3

Hän seisoi silloin vasten kylmää kaidetta, katsoi tummaa taivasta, jonka verhosivat paksut pilvet, eikä ensimmäinenkään auringonsäde olisi sitä verhoa lävistynyt, jos siihen aikaan yöstä se muutenkaan olisi saattanut paistaa. Sadepisarat tipahtelivat taivaalta lätäköihin, ja hänestä tuntui kuin ne olisivat puhuneet jotain omaa kieltänsä - kuten ruuhka-aikaan Tokion keskustassa, kun ihmiset puhuivat toisilleen, mutta kukaan ei käsittänyt mitä nuo toisillensa sanoivat. Katsoi kuinka savu nousi harmaana nauhana ylös, kohti taivasta ja teki rauhallisia silmukoita, joista saisi kauniin kuvankin otettua, tuulen lopulta kuitenkin hajottaessa ne epämääräiseksi pilveksi, joka paiskautui vasten hänen kasvojansa. Hän seisoi siinä sen saman tuulen yrittäessä napata otetta punaisista hiuksista, muttei se saanut niitä mukaan, koska hiukset olivat yhtä latistuneet elämisestä kuten kantajansakin oli. Mies painoi savukkeensa vasten märkää kaidetta hetkeksi ja tiputti sen lopultansa alas parvekkeelta, eikä kohta kyennyt näkemään enää sitä. Hän piteli toisessa kädessään asetta, joka oli ladattuna valmiiksi, mutta käsi värisi, kun nosti aseen kohti kasvoja ja painoi sen vasten otsaa. Hänellä oli muitakin vaihtoehtoja, mutta juuri nyt... Olisi voinut seistä parvekkeella, odottaa, että kylmyys vie jalat alta ja lopulta vaipua paleltuneena betoniselle lattialle, jota vasten varpaansa palelivat, mutta se ei tuntunut laisinkaan hyvältä. Hän olisi voinut hypätä parvekkeelta, toivoa asfaltin ottavan hänet vastaan tappavalla tavalla tai ainakin niin, ettei kukaan huomaisi, ja hän kuolisi vammoihinsa. Mutta käsi piteli asetta, painoi sitä vasten ohimoa, sormi oli jo valmiina liipaisimella, mutta mielensä ei päästänyt sitä painumaan alas. Hän kavahtaa lopulta kauemmas kaiteesta, laskee aseen alas ja kääntää katseensa kohti betonista seinää, tuntien olevansa loukussa. Koko kaupunki tuntui tyhjältä, mutta silti niin turvattomalta. Sen neonväreissä loistavat mainoskyltit saivat inhon nousemaan kurkkuunsa. Kaikki harvoissa ikkunoissa loistavat lämpimät valot saivat ihon kananlihalle, kun ajatteli kuinka onnellisia perheitä niiden valojen alla saattoi asua. Silmänsä tuijottivat itsepintaisesti seinää, vaikka taivaan halkaisi juuri silloin punertavana salama ja joku olisi voinut vannoa sen juuri silloin tipahtavan alas - mutta niin ei voisi käydä, koska mikään ei päästäisi juuri häntä pois siitä paikasta. Oli kahlittu sille parvekkeelle, asuntoonsa, kaupunkiinsa, maahansa, ja koko meidän asuttamaan maailmaamme, jossa ei ollut mitään, mikä saisi hänet enää ikinä hymyilemään. Ei varmasti olisi.
Mies suuntaa sisälle, vetää narahtaen oven kiinni perässään ja laskee aseensa laatikkoon, josta sen oli nostanutkin. Hän askeltaa takaisin sängylleen, josta oli noussut kesken painajaistensa, painaa päänsä takaisin untuvilla täytetylle tyynylle ja uni sieppaa väsyneen ihmisen mukaansa, ahdistavaan ja levottomaan maailmaansa.

******

Seuraavana iltapäivänä eräässä Tokion lukuisista kahviloista istui neljä miestä jutellen ja nauraen keskenään. Nuo olivat valloittaneet itselleen erään pöydän läheltä vessoja ja tiskejä, mutta silti sellaisesta kohdasta, että jokainen ihminen ei heitä siitä ihan heti huomaisi tai kuulisi mistä he puhuivat. Nuo neljä miestä olivat parhaita ystäviä, eikä mikään ollut heidän kesken salaista - tai niin nuo ainakin olivat kuvitelleet. Kuului taas naurua, mutta se kantautuikin vain kolmen miehen suusta. Yksi istui mustassa asustuksessaan ryhdittömästi, tuijotti valkeassa posliinikupissa olevaa mustaa kahviansa, jonka oli juonut puoleen, eikä häntä enää haluttanut juoda sitä loppuun. Katse ei kertaakaan karannut ystäviinsä ennen kuin se vieressä istuva, sinertävänmustat hiukset omaava mies kääntyy hymyillen häntä kohti, ja laskee käden tuon punatukkaisen ystävänsä hartialle. Se saa tämän säpsähtämään, kavahtamaan kauemmas ja näyttämään suorastaan säikähtäneeltä hetken, kun katse sitten muuttuu vihaiseksi tuijottaessaan myöskin säikähtämään päässyttä Toshiyaa.
"Die, mikä sinua tänään oikein vaivaa taas?" tuo kysäisee ystävällisesti, mutta ennen kuin Dies oli ehtinyt edes sanomaan mitään siihen tai oikeastaan ajattelemaankaan, mitä vastaisi kysymykseen, oli siihen jo vastattu:
"Turha siltä on mitään kysyä, ei se kumminkaan viitsi välittää meistä", tuli Kaorun suusta, mikä saa punahiuksisen miehen loukkaantumaan ja kääntämään mulkoilevan katseensa nyt tuohon äsken puhuneen suuntaan. Tuo nieleskelee vihaansa, jotta ei huitaisisi miestä nyrkillä.
"Die, onko sinulla jokin?" kysyy Toshiya uudelleen, mutta siinä kohtaa Die kaivoi jo taskuansa ja heitti setelin pöytään, tunkee itsensä pöydän ja ystävänsä välistä kompuroiden ylös. Hän vilkaisee tovereitaan olkansa ylitse kylmästi, kun sitten suuntaa ovelle, jonka vetäisee rivakasti auki sinne tulevien asiakkaiden hivenen hämmentyneenä antaessa tietä. Ulkona satoi taas jälleen, mutta se ei tuota miestä haitannut, kun tämä lähti suuntaamaan kohti metroasemaa, kädet taskuihin upotettuina. Mutta ennen kuin oli päässyt kovinkaan kauas tuo kuulee jotenkin jossain siellä kaukana jonkun huutavan nimeään ja tuntee, miten häntä tartutaan hihasta. Tumma katse tuijottaa itsepintaisesti märkää katua, kun joku pitelee hänen hupparin peittämästä käsivarrestansa niin kiinni, ettei saata jatkaa matkaansa.
"Die, vaivaako sinua jokin... Die, kerro minulle jos sinulla on jokin hätänä?" kuuluu tuttu, pehmeä ja lämmin ääni. Punahiuksinen kohottaa katsettaan, nähden kevyesti meikatut kasvot, ruskeat silmät ja punertavanruskeat hiukset, jotka nyt kastuivat sateessa.
"Ei minulla ole mikään hätänä, eikä minua vaivaa mikään", lausuu tuo viileästi ja riuhtaisee kätensä irti Shinyan otteesta, miehen kumminkin tarttuessa siihen uudestaan. Jos mies olisi vaivautunut vähän enemmän katsomaan, olisi ystävän silmissä näkynyt syvä huoli, mutta sitä hän kumminkaan nähnyt, koska ei oikeastaan nähnyt enää mitään siltä omalta väsymykseltään, joka kuvastui jopa katseessaan - ainakin Shinya näki sen.
"Kyllä minä näen, ettet voi hyvin", lausuu Shinya päättäväisenäkin, mutta ääni värähteli kylmästä sateesta ja muutenkin, koska pelkäsi tuon vanhemman suutahtavan hänelle kuten oli suuttunut Toshiyalle ja Kaorulle kahvilassa. Pidempi mies kumminkin riuhtaisee vain kätensä irti, sekä lähtee askeltamaan jälleen kohti portaita, jotka johtivat maan alle ja pääseekin niille tällä kertaa kunnes tuntee taas jonkun hihassaan - nyt ehkä hivenen vahvemmalla otteella.
"Die-kiltti... Älä patoa sitä itseesi", mies kuiskaa hänelle ja kiertää siihen hänen eteen alemmalle portaalle, mutta oli vähällä vain kaatua ja loukata itsensä toisen tönäistessä häntä. Shinyalta menee hetki ennen kuin tämä pääsee taas jatkamaan matkaa, koska metro oli tullut varmaan asemalle ja ihmisiä alkoi virrata ylös. Luovii kumminkin tiensä alas, mutta siinä samassa näkee kuinka punaiset hiukset katoavat muiden ihmisten mukana metroon sisälle ja metron ovet painuvat kiinni hänen edestänsä, vain kylmän viiman ja seuraavaa metroa odottavien ihmisten jäädessä sinne hänen kanssaan. Ruskeahiuksinen nuorimies lähtee siis takaisin portaita ylös ja askeltaa sateessa takaisin kahvilaan, mutta ei osaa enää liittyä uudelleen siihen naurusta kuplivaan keskusteluun kahden muun ystävänsä kanssa, kun tuo yksi ei voinut kertoa hänelle mikä tätä vaivasi. Kaksi muuta käskivät hänen vain yrittää unohtaa äskeisen ja antaa Dien kärsiä noita masennuspäiviään yksin, mutta pieni mieli ei antanut periksi.

******

Muutamaa päivää myöhemmin ei kukaan tuosta kolmikosta ollut kuullut punapäisestä ystävästään mitään ja noista yksi päivysti jatkuvasti puhelintansa - tuo toi sen kylpyhuoneeseensa, sekä keskeytti välillä suihkun luullen jonkun soittavan, mutta turhaan. Diestä ei ollut kuulunut edes hengenvetoa. Toshiya yritti rauhoittaa Shinyaa sanomalla, että Die oli aikuinen eikä tästä aina tarvinnutkaan kuulua. Shinya kumminkin oli sinnikäs, ja kun tuo oli soittanut ystävälleen kuusi kertaa, eikä tuo ensimmäistäkään kertaa ollut vastannut oli hänen pakko lähteä käymään. Ulkona satoi taas - Tokiossa tuntui satavan nykyään aina - ja hän kastui sillä matkalla, vaikka oli käyttänyt bussia, jolla pääsi melkein omalta ovelta tuon toisen ovelle. Hän kiipeää portaat ylös oikeaan kerrokseen ja koputtaa ovelle, mutta ketään ei kuulu avaamaan. Shinya nostaa kätensä ovikellolle ja soittaa, mutta silti ketään ei kuulu avaamaan. Hän yrittää uudelleen, nyt vaativammin ja ärsyttävämmin, tietäen ettei Die voinut sietää ovikellon kiduttamista. Mutta kukaan ei tullut ovelle, ja kun hän oli kaksi seuraavaa yritystä tehnyt tuloksetta kumartuu hän postiluukun tasolle. Tosin, juuri kun oli päässyt siihen kontallensa, punatukkaisen miehen naapuri astuu ulos ovesta koiran kanssa ja katsoo häntä kummastuneena. Vilkaisee sitä naapuria aavistuksen nolostuneena.
"Ystäväni ei tule avaamaan..." mutisee vain tuolle, kun nainen lähtee paikalta sen koiran kanssa vilkuillen häntä epäluuloisena. Nieleskelee, kun kääntää katseensa sitten postiluukkuun, jonka avaa ja näkee vain puoliksi kiinni olevan mustan välioven, jonka maali oli aavistuksen aikansa elänyt.
"Die... Die, tule avaamaan minulle ovi. Minä tiedän, että olet siellä... Tule tänne, avaamaan ovi, minun täytyy saada puhua kanssasi", puhuu hän sille tyhjälle eteiselle ja tuntee itsensä typeräksi, kun teki näin, mutta ystävästä täytyisi huolehtia, koska ei tämä enää ollut normaalia, ettei toinen avannut ovea, vaikka takana oli ystävä.
"Pyydän, rukoilen, tule avaamaan min-...." viimein hän näkee vaaleat sääret ja ovi aukeaa niin, että päänsä kolahtaa sitä vasten, sormensa jäädessä postiluukun väliin. Päästää tuskaisen sihahduksen suloisten huuliensa välistä, kun nousee ja imeskelee sormeaan, kohdaten paidattoman, valkoisessa boksereissa seisovan kalpean miehen, jonka silmät olivat punaiset ja väsyneet.
"Die..." Shinya henkäisee, kun tulee sisään ja yrittää ottaa tuon halaukseen, mutta juuri kun märkänä oli painunut toista vasten mies irrottautuu ja lähtee kohti makuuhuonettansa. Huokaisee hiljaa, kun sitten vetää ulko-oven kiinni, riisuu kengät ja lähtee seuraamaan edellä mennyttä punapäistä ystäväänsä. Tulee huoneeseen, jossa ensimmäisenä hänet vastaan ottaa tupakan lemahdus, sitten likaiset vaatteet ja juomalasit, sekä tyhjät kalja- sekä viinipullot. Huokaisee, kun katselee miestä, jonka tyhjääkin tyhjempi ja särkynyt katse oli suunnattu seinälle. Seinällä roikkui melko suuri valokuva viidestä, hymyilevästä miehestä, joista yksi oli lyhyt, yksi oli punahiuksinen, kaksi oli naisellista ja yksi oli kietonut käden noista toisen naisellisen miehen lantiolle. Hän, Kyo, Die, Kaoru ja Toshiya... Kaikki samassa kuvassa onnellisina, kädet toistensa olkapäillä, ja tuo noista keskimmäinen katsoi kohta sitä lyhyintä, joka piteli kädessään punaviinilasia, ja jonka käsi oli oikeastaan kuvassa hänen lantiollaan. Huokaisee syvään uudelleen, kun askeltaa varoen sen sängyn luokse, istuu siihen lakanoille ja kääntää miehen katseen kohti omaansa.
"Die... Sinun pitää päästää irti, älä enää ajattele sitä", kuiskaa, kun painaa sitten ystävänsä vasten sänkyä.
"Sinun pitää nukkua", kuiskaa ja vetää peiton tämän päälle, vaikka tiesi ettei varmaan millään ollut väliä, mitä hän tuolle tulisi sanomaan. Mitä tuo välittäisi hänen sanoistansa? Ei mitään. Die ei kumminkaan sano mitään vastaan, ja hänestä olisi hyvä jos toinen nukkuisi hetken ja sitten he juttelisivat - hän kun ei juuri nyt tuntunut saavan suustaan kuin toisen nimen. Toisaalta, ehkä se pulpahti suustansa, koska tuo tuntui kaipaavan herätystä tähän maailmaan. Punahiuksinen mies oli toisessa maailmassa, kaukana heistä, mutta vielä kauempana siitä vaaleahiuksisesta, lyhyestä miehestä, joka oli ollut tämän paras ystävä ennen sitä... Ennen sitä, kun tuo oli kyllästynyt koko maailmaan ja riistänyt hengen itseltänsä aseella. Katselee hetken tuon vanhemman kasvoja, koko olemusta, kun sitten nousee ylös. Käy avaamassa ikkunan, keräilee huoneesta tyhjät lasit ja pullot, käy viemässä ne keittiöön, minkä jälkeen sulkee makuuhuoneen oven ja rupeaa katselemaan asunnon yleistä kuntoa - näytti siltä, ettei toinen ollut ehtinyt siitä pahemmin hetkeen välittämään. Huokaisten hän käy sulkemassa välioven ja alkaa keräilemään likaisia vaatteita, jotka vie pyykkiin ja pistää pyykkikoneen päälle. Sitten keräilee tuhkakuppeja, jotka tyhjentää roskikseen ja availee ikkunoita, jotta asunnossa pystyisi vielä joskus joku muukin asumaan. Sen jälkeen kerää tyhjät lasit, pullot ja muut tiskausta kaipaavat astiat. Niiden ollessa likoamassa, ottaa vanhat pyykit ja vie ne erään lipaston päälle, kun rupeaa sitten imuroimaan, pyyhkimään pölyjä ja parin tunnin urakan jälkeen asunto näytti jälleen siltä, että siellä saattaisi jopa asua. Astuu ulos kylpyhuoneesta, jonka oli siivonnut juuri viimeisenä ja pistänyt toisen pyykitkin kuivumaan. Astelee keittiöön, missä hänen puhelimensa lepäsi Dien laturissa. Hän oli todennut ettei toisen kaapeissa ollut enää mitään syötäväksi kelpaavaa, joten tilasi heille pizzaa. Siinä ei mennytkään kauaa, kun ovikello soi ja hän kävi hakemassa pizzaa, jonka maksaa lähetille, sulkee ulko-oven sekä välioven lähtien taas keittiöön. Laskee pizzan pöydälle, ottaa kaapista ruokailuvälineet ja lautaset, laskee ne molemmin puolin ystävänsä pöytää, kun on juuri lähdössä tuota herättämään. Hänen ei kumminkaan tarvitse, koska juuri kun oli kääntymässä tuntee jonkun saapuneen siihen taakseen ja ottaneen häntä kiinni hartiasta.
"Olin juuri tulossa hak-", ehtii aloittamaan, kun Die painaakin huulensa hänen huulilleen, hänen takamuksensa painuu vasten keittiön erästä tasoa, kätten kietoutuessa ympärilleen. Vetää terävästi henkeä, kun työntää toista kauemmas ja räpyttelee silmiänsä, yrittäen hämmennykseltään selvitellä ääntänsä onnistumatta siinä kovin hyvin. Tuijottaa sitten tuota häntä vanhempaa miestä, joka juuri on sytyttämässä tupakkaa, kun askeltaa tämän luokse ja nappaa sen savukkeen omaan käteensä, sen ollessa virhe. Ennen kuin huomaakaan, tuntee kuinka poskeansa vasten painuu käsi voimalla ja tuon asunnossa tuntuu suorastaan kaikuvan inhottavasta iskusta aiheutunut ääni. Shinya vinkaisee, kun painaa käden poskelleen, jota kuumotti, katsoo miestä, joka juuri lähti tulemaan lähemmäs, tuon ajaessa hänet taas vasten keittiön tasoa. Tuijottaa tuota kauhuissansa silmiin, kun nieleskelee ja tuntee miten käsi ottaa kiinni pitkistä ruskeista hiuksistaan, toisen tullessa hänen lantiollensa.
"Die..." kuiskaa nuorempi vanhemmalleen ja katselee tuota peloissaan silmiin, vaikka hänestä tuntui ettei siitä ollut apua, koska ei hän tuon toisen silmissä nähnyt tuota toista. Väsymys ja kaikki tuntui sokaisseen tuon. Nieleskelee hetken kunnes huulien väristä karkaa vingahdus. Toinen tukisti häntä hiuksista ja se saa pään taipumaan kohti tuon kättä, jolloin kaulansa paljastuu hiusten alta, eikä mennyt kuin hetki, kun tuntee kaulansa iholla kuumana polttelevat huulet, ja hampaat, jotka eivät yrittäneet saada häntä voihkaisemaan nautinnosta. Tummatukkaisen polvet tuntuvat pettävän alta, mutta miehen käsi oli kietoutunut hänen ympärille, eikä hän päässyt tippumaan vaan painui vasten ystäväänsä. Shinya painaa silmänsä kiinni, kun on voimattomana tuota toista vasten.
"Tilasin meille ruokaa... Sinun pitää syödä..." kuiskaa, kun pidättelee samalla kyyneliänsä, mutta se ei tehnyt tuohon toiseen mitään vaikutusta. Punatukkaisen miehen kädet laskeutuvat hänen paidalle ja ne vetäisevät sen rajusti pois, eikä hän ehdi näkemään mitä paidalle tapahtuu, kun hänet on painettu vasten keittiön tasoa ja kätensä lukittu vasten kaapistoa sen yläpuolella. Vinkaisee hiljaa ja puristaa silmänsä hetkeksi kiinni kerätäkseen itseään, mutta meni niin helposti sekaisin siitä kaikesta. Siinä kului hetki, kun Shinya katsoi vain keittiön puhdasta lattiaa, kun Die piteli hänet siinä paikallaan, mutta mitään ei tapahtunut. Siksi tuo nuorempi ja sirompi ehtii jo luulemaan, että se kaikki olisikin ohi ja oli nähnyt vain pahaa unta... Tai toinen oli tullut järkiinsä, eikä siitä tarvitsisi enää koskaan puhua. Mutta se ei ollut niin. Mies nappaa hänet käsivarsillensa, kantaa makuuhuoneeseen ja viskaa sängylleen. Korkea vinkaisu karkaa säikähtäneen olennon huulilta, tuon kavutessa ketterästi alas sängyltä, kun punahiuksinen oli käynyt sulkemassa oven. Tosin se ei selvästikään ollut viisasta, koska tuo mies lähti tulemaan lähemmäs. Shinya yritti karata takaisin ovelle, mutta juuri käden osuessa kahvalle, tarttuu hänen käteensä toisen käsi. Se puristaa lujasti, jopa niin, että hänestä tuntuu hetken ettei tuntisi sitä enää koskaan. Kevyt vartalo painuu vasten makuuhuoneen ovea, kun vahvempi mies painuu häntä vasten, ja nyt tuntee kuinka joku tuon valkoisten boksereitten sisässä oleva on herännyt henkiin, ja oli nyt painunut vasten hänen reittänsä. Tummatukkainen mies nieleskelee siinä järkyttyneenä ja kohottaa anelevan katseensa ystäväänsä, joka ei kumminkaan välitä siitä vaan uusi, ruma ääni lähtee siitä, kun Shinyan poskelle annetaan avokämmenellä lyönti, toinen ja sitten hänet raahataan taas sängylle - paiskataan tällä kertaa vatsalleen. Tosin vain hetkeksi, ja se hetki kesti tasan sen verran, kun Die vetäisee häneltä housut jalasta. Yrittää taas nousta, vetäen peittoa suojaksensa ja tuijottaen ystäväänsä järkyttyneenä, peloissaan.
"Minä tässä... Shinya..." kuiskaa hiljaa, mutta katseensa ei näe sitä miestä, jonka on tuntenut jo ties kuinka monta vuotta, vaan sen miten tuo vieras, tutussa kehossa oleva, laskee bokserit jalastaan. Ruskea katse muuttuu kärsiväksi nuoremman miehen kasvoilla, kun tuo toivoo ihmettä, jota kumminkaan ei tule. Hän on kohta jo kahlittuna sen punahiuksisen miehen alla, tuntee tuon kovan elimen vasten pehmeää reittänsä ja karheat kädet hyväilemässä inhottavasti kehoansa. Hän on siitä jopa niin kauhuissansa, ettei saa voimia yrittää kunnolla pakoon siitä, joten tuo mies nauttii hänestä ja hänen tarjoamasta kauniista vartalosta. Yrittää koko ajan nieleskellä pelkoansa, kyyneliänsä, mutta se tuntui vain aivan liian vaikealta, kun ystävänsä tekee hänelle jotain tällaista.
"Die-kiltti... Lopeta", saa lopultansa henkäistyä, mutta se ei vaikuta tuohon toiseen yhtään, kuten oli uskonutkin jo, vaan tuntee pian miten huulet taas painuvat väkisin huulillensa. Kieli tunkeutuu suuhunsa, se tuntuu tukehduttavalta, muttei osaa aavistaakaan, mikä tulisi tuntumaan vielä pahemmalta. Yrittää taas jälleen karkuun siitä, mutta kädet puristavat hänen ranteitansa nyt. Se oli kuitenkin kohta ohi, mies hellittää otettansa ja nostaa heidät molemmat istumaan. Die katselee hetken Shinyan kasvoja, nostaa toisen kätensä hyväilemään siloista poskea. Sekin hetki kuitenkin rikkoutuu, kun käsi eksyy taas hiuksiin ja tukistaa. Nuorempi pakotetaan sängylle kontallensa, pää painetaan väkisin alemmas kohti toisen haaroja ja lopultansa hän on enää muutaman sentin päässä elimestä, joka vaativana odottaa, että hän ottaa sen suuhunsa.
"Ei..." kuiskaa, mutta se oli virhe, koska juuri samassa tuo vahvempi heistä painaa hänen päätään alemmas. Suunsa avautuu väkisin, sekä tuntee kuinka voisi oksentaa siinä samassa, miehen huulien välistä karatessa karhea murahdus. Hän puristaa silmänsä kiinni, peiton turvaa hakien nyrkkiinsä, kun alkaa liikuttamaan päätään edestakaisin sen vanhemman käden vaativana tukistaessa hiuksiansa. Ei ehtinyt kumminkaan kauaa tekemään sitä, kun päänsä riuhtaistaan kauemmas. Hänet paiskataan jälleen vasten sänkyä, taas tälläkin kertaa vatsallansa ja voimalla, ja liki saman tien joku on laskeutunut päällensä. Kädet painuvat vasten sängyn joustavaa pintaa, kun kaksi vahvempaa ja kalpeaa kättä nappaavat niistä kiinni lukiten hänet näin allensa. Mies levittää tummatukkaisen jalkoja aavistuksen enemmän auki, eikä hän ehdi vastustelemaan, kun jo tuntee miten sisällensä työnnytään lupia kyselemättä, voimaa säästelemättä ja armoa tuntematta, vaikka vaikerointinsa yrittää herättää tuossa jotakin ihmisyydentuntoja. Niitä oli kuitenkin selvästi turha hakea tänä yönä. Shinyan silmät sulkeutuvat hitaasti, kuumien kyyneleiden vieriessä silmäkulmista poskille ja poskilta punaisille lakanoille. Tunne, jonka mies loi hänelle jokaisella työnnöllään, sai hänet voimaan pahoin ja tuntemaan itsensä vain arvottomammaksi, sekä huonommaksi. Kuin menettäisi ihmisyyttään aina suuremmasta ja suuremmasta reiästä. Hikinen keho vasten selkäänsä ei tuntunut hyvältä. Eikä se kuinka lantio painui uudelleen ja uudelleen kohti häntä, miten elin sisässään halusi syvemmälle ja syvemmälle satuttaen jokaisella kerralla enemmän. Ja ne murahdukset, sekä kiivastuva hengitys tuntuivat suorastaan halvaannuttavilta. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen mies laukeaa ja hän luulee olevan sen lopussa. Mutta se ei riitä. Die aloittaa kaiken alusta. Tuo vain kääntää hänet, tuijottaa hänen kasvojansa jokaisen työnnön ajan ja mitä lähemmäs tuo pääsi loppuansa, sitä enemmän tuon huulet kosketti siroa ja alastonta vartaloa. Ne saivat ihon tuntumaan itsellensä myrkylliseltä, halun repiä iho irti voimistuessa hänen sisässään. Vinkaisut, vaikerrukset ja surkeat, tuskaiset äännähdykset eivät pysäyttäneet vanhempaa miestä, joka laukesi jo kolmannen kerran. Tosin, nyt, viimeinen kerta... Tuo veti juuri ennen laukeamistaan elimensä hänen sisästänsä ja tuntee miten tuon nesteen laskeutuvat kasvoillensa. Riuhtaisee kätensä pyyhkäisemään kasvojaan ja silmiään, punahiuksisen samaa aikaa noustessa sängyltä. Die askelsi huoneesta pois, jätti oven auki perässään ja suuntasi parvekkeelle, sekä sytytti siellä tupakan. Hän jää yksin huoneeseen makaamaan väristen pahasta olosta ja kyynelistä. Koko vartalo tuntui painavalta, likaiselta ja tahritulta. Hän nousee kumminkin ylös, pukee housunsa, paitansa ja bokserinsa jättää sinne missä ne ikinä ovatkaan. Hän saa itsensä juuri ja juuri raahattua eteiseen, kun sitten vetää takkia juuri päällensä sen miehen ilmestyessä olohuoneesta. Nuoremman sydän on pysähtyä ja tuo vain työntää kengät jalkaansa, juoksee ovelle, riuhtaisee sen auki ja katoaa käytävään oven kolahduksen saatellessa hänet. Ulkona ei enää satanut, kun pukee takin kunnolla yllensä siellä ja veti kengätkin jalkaansa siellä, lähtien sitten hitaasti askeltamaan kohti kotia, kädet ympärilleen kiedottuna. Puhelimensa oli jäänyt tuonne, kuten suurin osa päällä olleista vaatteistaankin, mutta ne eivät juuri nyt kiinnostaneet häntä. Hän ei ymmärtänyt mitä Dien päässä liikkui, mikä tuota vaivasi. Tosin nyt hän tiesi yhden asian: tuo kaikki johtui Kyon kuolemasta.

*****

Shinya ei saanut aikaan mitään muutamiin päiviin. Pari päivää sen tapahtuneen jälkeen Toshiya ja Kaoru ilmestyivätkin hänen ovellensa, koska eivät olleet saaneet mieheen yhteyttä, ja olivat toki hälyttäneet Dienkin paikalle. Noista se naismaisin oli jo ensimmäisenä siellä ovella kuuden aikaan ja soitti ovikelloa juuri parasta aikaa, kun hän makasi sängyllään valkeissa olohousuissa. Nousee hitaasti ja vaikeasti ylös - kärsi edelleen fyysisistäkin kivuista ystävänsä teon tähden. Hän askeltaa ovelle, sekä kurkkaa ovisilmästä kuka siellä oli ja näkee sen miehen, avaa oven huokaisten tuskastuneena.
"Mikä sinun on, et ole vastannut puhelimeen?" tuo kysäisee, ja oikeastaan vasta silloin hän tajuaa missä puhelimensa on. Nielaisee hiljaa ja kohauttaa harteitaan.
"Ollut muuta mielessä", lausuu vain ja lähtee kohti keittiötä, astellen kuin jokin olisi työnnettynä hänen takamukseensa. Tosin, se näytti siltä että se jokin satutti häntä ja pahasti. Toshiya katselee hetken hänen peräänsä, kunnes on kadonnut keittiöön ja mustahiuksinen mies seuraa sinne perässä, sekä kallistaa päätään.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" tuo kysäisee ja hän vilkaisee miestä, pidellessään lasista kiinni, kun laski siihen kylmää vettä.
"Haluatko jotain? Minulla ei ole täällä mitään syöt-..." katkeaa lause hänen suustaan, kun ovikello soi jälleen ja tuo ystävänsä kiirehtii avaamaan. Siellä olivat Die ja Kaoru, joista jälkimmäinen oli käynyt hakemassa punahiuksisen kotoa asti.
"Tiedätkö, Diellä on ollut Shinyan kännykkä muutaman päivän ajan. Siksi emme ole saaneet yhteyttä, huolehdit ihan turhaan, kultaseni", alkaa Kaoru samantien selittämään vuolaasti, mutta tuo toinen pudistelee vain hiljaa päätään.
"Ei..." kuiskaa Toshiya, joka vilkaisee Dieä, joka vaikutti jostain syystä tänään ihan normaalilta.
"Herra taisi viime kerralla olla vain puutteessa", toteaa Kaoru ja vilkaisee sitten sitä miestään, jota ei kumminkaan naurattanut.
"Minä luulen... Luulen, että Shinya on... Voitu raiskata", lausuu tuo todella tukahtuneella äänellä, kun Die lähti jo astelemaan peremmälle asuntoon, joka tuoksui aivan tuolta mieheltä itseltään eikä tupakalta kuten hänen asuntonsa. Tuo kierteli hetken, kun huomaa toisen seisovan keittiössä aivan kuten hänenkin luona tuo oli tehnyt.
"Taidakin olla aivan juuri niin kodinhengetär, kuin olemme aina pitäneet sinua", lausuu pehmeän karhealla äänellä, lähtien tulemaan lähemmäs, joka saa tuon nuoremman värisemään pelosta ja samaa aikaa nuo kaksi saapuvat keittiöön.
"Katsokaa sitä", lausuu Toshiya Kaorunkin huomatessa, ettei tuo toinen ollut noin säikky ikinä, vaikka kovin pelokas luonteeltaan ehkä olikin. Kaoru nojautuu Dieen, kun tuo mustan ja sinisen sävyiset hiukset omaava mies astelee lähemmäs häntä.
"Shinya... Minun on pakko kysyä tätä, koska olen ystäväsi ja huolissani sinusta. Onko... Onko sinulle sattunut jotain pahaa... Jotain, mikä ei ole sinun vikasi? Jos on, voit kertoa sen", tuo yrittää olla mahdollisimman hienotunteinen sitä kysyessään, mutta olihan tuota vaikea kysyä ja Shinya nieleskelee siinä itsekseen, kun toinen pitelee hänen harteistansa kiinni. Katseensa karkaa hetkeksi Dieen, sydämensä tykyttäessä.
"Minä... Minut... Tiedätkö..." puhuu hiljaa, nieleskellen, yrittäen saada sitä sanaa suustaan, mutta ei pystynyt. Se mies, se mies joka oli tehnyt sen, hänen ystävänsä, seisoi tuolla noin toisen ystävänsä kanssa aivan tavallisena ja oli saanut hänet vajoamaan kanssaan pohjalle, ehkä jopa syvemmälle kuin itse oli ollutkaan.
"Raiskattiin..." kuiskaa sitten kumminkin, kun kääntää katseensa lattiaan ja sulkee silmänsä, Toshiyan kietoessa kädet hänen ympärilleen. Sitten sieltä tuli Die ja Kaorukin lähemmäs, tuon viimeisimmän laskiessa ainoastaan kätensä hänen olalleen, mutta tuo punaiset hiukset omaava paholainen painuu hänen taakseen ja kietoo kädet hänen ympärilleen. Värisee pelosta, kun puristaa silmiään kiinni, toisen tuoksun tunkeutuessa sieraimiinsa. Lopulta ei vain pysty siihen, ravistelee nuo pois ja vetäytyy kauemmas väristen. Puistelee päätään, kun juoksee makuuhuoneeseensa. Tuo toisiksi nuorin heistä oli jo lähtemässä perään, kun Die ottaa tuon olasta kiinni ja lähtee makuuhuoneeseen. Koputtaa nopeasti, mutta astuu vastauksia odottamatta sisään sinne ja jää ovelta katselemaan ruskeahiuksista miestä, joka makasi sängyllä vavahdellen tällä kertaa kyynelistä, jotka taas polttavina kostutti tuon posket. Shinya kyllä tunsi, kuinka sänky painui alas, mutta luuli sen olevan Toshiya. Siksi hän kääntyykin, nousee kyyneleisiä silmiä pyyhkien ylös ja kapsahtaa miehen kaulaan. Tosin kohta tuntee vahvat kädet vartalonsa ympärillä, tuntee miten se tuoksu taas valtaa hajuaistinsa. Yrittää päästä karkuun, muttei pääse, vaan toinen vetää häntä lähemmäs.
"Ei. Die. Ei... Et voi tehdä sitä nyt... Ei... Et... Toshiya ja Kaoru on tuolla", sopertaa, mutta Die painaakin hellästi sormensa hänen huuliansa vasten. Vinkaisee hiljaa, kun mies vain hymähtää ja kietoo käsiä hellästi paremmin ympärilleen.
"En minä sinua satuta", tuo mies kuiskaa ja hautaa kasvonsa hänen niskaansa.
"Anteeksi..." tuo kuiskaa lähellä hänen korvaansa, sen saadessa hänet värisemään aavistuksen. Tuo syleilee taas lujemmin, ja kohta hän tuntee joidenkin lämpimien ja kosteiden pisaroiden valuvan kaulallansa, kun punahiuksisenkin poskille valuu kyyneleitä - omansa oli juuri saanut tyrehdytettyä, vaikka vaikea niitä oli pitää poissa, kun tuo toinen oli siinä hänen vierellänsä. Nielaisee ja sulkee silmänsä hetkeksi.
"Voisitko mennä pois? Pois täältä... Elämästäni?" lausuu hiljaa, äänen värähtäessä. Ei ollut koskaan uskonut, että joutuisi sanomaan sen ensimmäisellekään noista neljästä ystävästään, muttei hän voisi antaa sitä anteeksi. Ei millään. Tuntee kuinka Dien vartalo alkaa väristä, tuon ote hänestä tuntuu vain tiukentuvan ja pää hänen omansa vierellään pudisteli kai sen merkiksi, että tuo ei tekisi niin.
"En halua..." mies kuiskaa itkunsa keskellä, kun väkisin punaiset hiukset nousevat hitaasti ja kohta hän näkee vanhemman miehen kasvot. Tuon posket kimmelsivät kyynelistä, joita toinen selvästi yritti juuri tällä hetken pidättää.
"En pysty... Tarvitsen sinua... Shinya..." tuo puhuu hiljaa ja koskettaa hänen poskeaan karhealla kämmenellänsä. Kavahtaa aavistuksen kosketuksen alta, mutta ruskeat silmät tuijottavat tuota punatukkaista miestä edelleen odottaen jonkinlaista selitystä tälle kaikelle - eihän hän voinut ymmärtää mikä tuon toisen päässä oikein liikkui tai oli sinä iltana liikkunut.
"Tarvitset minua mihin? Naimiseen? Haluatko raiskata minut uudestaan?" pääsee hänen suustaan vuolas kysymystulva, kun Die kääntää katseensa sitten muualle.
"En minä tarkoittanut satuttaa sinua..." kuiskaa punahiuksinen mies tukahtuneesti. Tuo tiesi juuri nyt paremmin kuin hyvin satuttaneensa toista, eikä epäillyt etteikö toiseen koskisi juuri nytkin.
"En vain pysty elämään ilman Kyoa... Mutta... Vielä enemmän kuin Kyoa kaipaan... Kaipaan sinua", kuiskaa tuo tukahtuneella äänellä, eikä edes pystynyt katsomaan häntä, vaikka hän istui tuon vanhemman sylissä ja siveli huomaamattaankin tuon toisen hiuksia. Olihan tuo hänet raiskannut, mutta hän oli niin typerä ja sinisilmäinen, että ei antanut tuollaisen muuttaa sitä tosiasiaa, että tuo toinen oli hänen ystävänsä - rakas, rakas, monivuotinen ystävä, joka juuri nyt kärsi. Huokaisee värähtäen kuullessaan miehen huokaisemat sanat ja vilkaisee ikkunan suuntaan - siellä ei satanut.
"Rakastan sinua, Shinya... Rakastin silloinkin, kun olit Kyon kanssa", myöntää Die hiljaa ja vilkaisee tummatukkaista miestä, joka oli jäänyt katselemaan siitä ikkunasta ulos ja tien toiselle puolelle missä oli toinen kerrostalo. Tuon sanat olivat uponneet jonnekin syvälle sisälle kuin nuoli lävisti omenan.
"Olen pahoillani, että satutin sinua... Minä vain... Koko se väsymys ja kaikki oli saanut minut sekaisin. Sitten sinä tulit... Olit ainoa joka välitti... Se sai minut entistä enemmän sekaisin ja kaipuuni sai minut tekemään asian, joka pilasi koko elämäni nyt lopullisesti", punatukkainen mies vuodattaa sanojaan, laskee Shinyan sylistänsä ja lähtee kulkemaan kohti makuuhuoneen ovea, kääntäen vielä katseensa sinne sängyllä istuvaan ihmishahmoon.
"Olet ainoa syy, miksi en vielä ole riistänyt henkeä kuten ystäväni... Lipastoni laatikossa on ase, joka on ladattu valmiiksi... Teen kuten halusit, lähden. Lopullisesti", kuiskaa se nyt taas niin tutuntuntuinen mies, kun vetää oven kiinni. Tuo kävi sanomassa hyvästit noille kahdelle keittiössä istujalle ja lähti ystävänsä asunnosta. Shinya istui sängyllä vielä muutaman minuutin, kun Die oli lähtenyt kunnes äkkiä kääntyy ovelle - oli luullut tuon vain pilailevan, ettei tuo ollut lähtenyt. Huulensa raottuvat, puristaa nyrkkiin peittoaan.
"Die!" huudahtaa, mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan Toshiya tulee ovelle sekä katsoo häntä kummastuneena.
"Oletko kunnossa?" tuo kysyy, kun hän jo on noussut sängystä, napannut lattialta suuren mustan bändipaitansa ja vetänyt sen niskaansa.
"Die... Die... Meidän pitää mennä, se meinaa tehdä itsemurhan minun takiani. Die... Pitää mennä", puhuu nopeasti, sekaisesti, eikä hän osannut ajatella mitään muuta kuin sitä punahiuksista miestä, tuon äskeisiä sanoja, sen tuon tuntuessa nyt siltä, että sen oli tehnyt joku vieras, eikä sillä ollut mitään väliä.
"Die!" huudahtaa taas, kun juoksee ilman kenkiä alas portaita, niiden kahden tullessa perässä takit kädessä ja hänen kenkiään mukanaan kantaen.
"Die, et saa tappaa itseäsi!" huutaa, vaikka ei mies tietenkään kuule. Nuo kaksi olivat tulleet Dien autolla, vaikka Kaoru olikin käynyt hakemassa Dieä. Hän lähtee juoksemaan kohti punatukkaisen miehen asuntoa sen minkä jaloistansa pääsi, mutta nuo kaksi olivat kohta Toshiyan autolla siinä hänen rinnalla. Vilkaisee noita, kiiruhtaa auton ovelle ja käskee Toshiyan painaa kaasua. He tulevat pian yhdeksänkerroksisen kerrostalon pihaan, joka oli hyvin hoidettu ja talo oli hyvin sen näköinen, että siellä asuisi joko eläkeläisiä tai perheitä, muttei ainakaan liekkienlailla punaisena leiskuvien hiusten omistajaa, mutta niin se mies teki. Hän näkee toisen parvekkeella, se saa sydämensä tykyttämään. Mies asui seitsemännessä, joten sieltä olisi pitkä matka alas, jos tuo hyppäisi. Hänestä kuitenkin tuntui ettei toinen hyppäisi. Katselee ylös, kun näkee ne punaiset hiukset tutulla parvekkeella.
"Die!" päästää kurkustansa epävireisen huudon, koska huusi juuri niin lujaa kuin vain pystyi, muttei tiennyt kuuliko tuo.
"Die! Die! Die, pois parvekkeelta! Die! Die, älä tee mitään typerää!" huutaa hän tuolle, kun ne kaksi olivat jo lähteneet toinen hissillä ja toinen portaita pitkin sinne seitsemänteen. Kaoru oli siellä ensimmäisenä portaita pitkin tulleena. Tuo rupesi etsimään juuri samalla vara-avaimia, kun Toshiya tuli tummatukan vierelle hoputtamaan tätä.
Punahiuksinen mies seisoi parvekkeella vain tupakalla ja tuo säikähtää, kun kuulee jonkun huutavan toistamiseen nimensä - ensimmäisen luuli olevan vain harhaa. Tulee lähemmäs reunaa ja katselee tuota pieneltä näyttävää miestä, jonka sanat saavat hänet nielaisemaan. Toivottavasti kovin moni naapuri ei kuullut tuota. Tuo kumminkaan saa sanottua mitään, tiputtaa vain vahingossa savukkeensa sen lentäessä ihan sinne maahan asti. Shinya katseli sieltä alhaalta sinne yläilmoihin kyyneleet silmissä.
"Die..." mumisee hiljaa, kun muisteli sitä miten oli menettänyt Kyon. Tuo oli kaksi viikkoa ennen sitä pistänyt poikki heidän suhteen ja sitten Kaoru oli löytänyt Kyon... Enempää ei pystynyt muistelemaan, siitä ylitse pääseminen oli vienyt aikaa. Kaorulla oli heidän kaikkien vara-avaimet ja kaikilla oli Kaorun vara-avain, ja juuri sillä samalla hetkellä nuo kaksi miestä pääsee tunkeutumaan asuntoon, joka oli säilynyt siistinä, kun Shinya oli sen siivonnut. Nuo miehet ryntäävät sisään, olohuoneeseen ja näkevät Dien parvekkeella. Toshiya ryntää parvekkeelle ensimmäisenä, Kaorun äkätessä ase olohuoneen pöydältä - Die oli pyöritellyt sitä siinä taas pari päivää, koska oli tehnyt mitä oli tehnyt. Hän oli katunut sitä heti, kun oli vain kyennyt tajuamaan mitä oli tehnyt. Toshiya meinasi jo sanoa, että Shinya oli väärässä, mutta tullessaan olohuoneen puolelle Dien kanssa Kaoru istui sohvalla ase kädessä ja mies vilkaisee Dieä.
"Mikä tämä on?" tuo kysäisee ja samaa aikaa Toshiya vilkaisee tuota punatukkaista herraa kysyen.
Kun nuo kaksi katoavat parvekkeelta, Shinya lähtee juoksemaan portaita ylös. Hissillä olisi kestänyt liikaa, se olisi pitänyt tilata, ja olisi pitänyt olla paikoillaan. Hän ei halunnut olla paikoillansa. Kun oli juuri päässyt siihen kerrokseen, missä Die asui kuuluu laukaus ja se jäi kaikumaan rappuun, kun ovi oli auki. Laukauksen perässä oli tullut huutoja ja hän syöksähtää sisään, naapurien ruvetessa availemaan ovia, mutta hän onneksi tajusi vetää sen heidän oven kiinni. Juoksee olohuoneeseen, missä Kaoru istui järkyttyneen näköisenä ja kaksi miestä oli ratkennut nauruun. Hän jää pelästyneenä katsomaan olohuonetta, missä oli sirpaleita ja kirjahyllyssä reikä luodista. Kaoru oli mennyt vahingossa laukaisemaan aseen, sen ollessa osoittanut suoraan kirjahyllyssä olevaa lasijoutsenta kohti ja se oli hajonnut tuhansiksi palasiksi, kun luoti oli sitten jatkanut puuhyllyn sisuksiin. Punahiuksinen kirjahyllyn omistaja pyyhkäisee silmäkulmaansa, kun taas vilkaisee Kaorua.
"Olenkin ollut aikeissa uusia sisustuksen", mies toteaa hymyillen, kun huomaa Shinyan, joka oli lyyhistynyt polvilleen siihen lattialle ja purskahtanut itkuun. Die syöksähtää siltä samalta paikaltaan kohti heistä nuorinta, kumartuu tuota kohti ja kietoo kätensä tämän ympärille.
"Shinya... Pieni", tuo kuiskaa ja silittää hellästi miehen selkää. Tuo selvästi itki jälleen, eikä mies oikein ymmärtänyt miksi. Ei nuo kaksikaan, jotka tulevat Dien taakse katselemaan sitä tilannetta.
"Minä... Minä luulin, että sinä olisit kuollut..." kuiskaa hän Dielle, joka näyttää hivenen hämmentyvän, kun sitten nieleskellen tuo hymyilee aavistuksen tummatukkaiselle ystävälleen ja kumartuu ystävän tavoin suukottamaan tuon poskea.
"Mutta olen tässä... Kiitos sinun", kuiskaa vanhempi mies nuoremman korvaan, kun pitelee tätä itseään vasten hellästi. Shinya nostaa katseensa tuon kasvoille, pyyhkäisee kyyneliä poskiltansa ja pureskelee kevyesti huultansa. Hän hengittää hitaasti ja selvästi itseään rahoitellen, kun hänen huulilleen nousee hienoinen hymy.
"Onneksi olet... En olisi halunnut menettää enää yhtäkään teistä", kuiskaa punatukkaiselle miehelle, löytäen itsensä kohta kolmen miehen tiukasta halauksesta ja hymyilee entistä enemmän, eikä anna sen inhottavan muiston siitä asunnosta varjostaa mieltä - se oli ollut eriasunto, eri ihminen - ei Die kuunaan tekisi hänelle, ystävälleen sellaista.

******
Pari kuukautta myöhemmin, kun Tokiossa ei hetkeen ollut satanut vaan oli oikein mukava ja lämmin sunnuntaipäivä, neljä miestä istuskeli suuressa puistossa. Heidät ympäröi vihreä ruoho, kauneimmassa lehdessä olevat vihreät lehtipuut, joiden paksuun runkoon oli hyvä nojata ja ne suorastaan vaativat rakastuneita kirjoittamaan siihen nimensä - niin juuri nuo kaksi heistä tekivätkin: 'Toshiya & Kaoru', luki erään puun kyljessä. Nuo olivat juuri juosseet siltä suurelta punaiselta viltiltä kauemmas, kun Kaoru oli ruvennut kutittamaan rakastansa, joka ei ollut oikein innostunut asiasta. Samaa aikaa Shinya makasi pitkin pituuttaan siinä pehmeällä ruohomatolla, koska ei ollut enää jaksanut kuulemma istua siinä viltillä. Tuon pää oli painunut vaaleaa, farkun peittämää reittä vasten ja silmät olivat kiinni, kunnes tuntee jonkun koskettavan kevyesti huuliansa.
"Kirsikka?" kysyy pehmeä ääni ja hän raottaa ensiksi toista ruskeaa silmäänsä, kun sitten raottaa huuliansa ja ottaa kirsikan niiden väliin. Vetäisee sen pois siitä tikun päästä, minkä jälkeen nousee ruohikolle polvillensa, laskee kätensä ottamaan tukea siitä reidestä johon päänsä oli juuri nojannut ja kumartuu lähemmäs sitä miestä, joka oli kirsikan hänelle tarjonnut. Tuntee miten huulet koskettavat hänen huuliaan, tuon napatessa oman puolikkaansa kirsikasta.
"Taas minulle jäi siemen..." Shinya mutisee, kun sylkäisee sen pois suustansa ja kumartuu taas punatukkaista Dieä kohti. Huulensa painuu pehmeästi tuon huulille, tuon käden kiertyessä hänen niskallensa ja he suutelevat siinä hetken, kunnes kaksi miestä palaavat.
"Täällä ne vain vaihtavat kuolaa toistensa kanssa", lausuu Kaoru virnistellen ja he vilkaisevat noita tyytyväisinä itseensä, sekä tietenkin toisiinsa.
"Tehän aina jaksatte ajatella muita... Viimeksikin tänä aamuna vain muhinoitte meidän sängyssämme", lausahtaa Shinya ja saa nuo kaksi nolostumaan. Saamaa aikaa Die nousee nojaamasta siihen puuhun. Tuo vetäisee sen nuoremmankin sieltä nurmikolta ylös seisomaan, kietoo kätensä hänen lantiolle ja he lähtevät. Ei mennytkään kuin hetki, kun erässä puiston puussa lukikin jo suuren sydämen keskellä: 'Shinya & Die - rakkaus ei aina ole kaunista, mutta aina ikuista'. Niin lämmin tuuli puhalsi Tokion läpi, neljä ystävää nauroivat yhdessä puistossa, ja vaikka yksi viidestä olikin poissa... Saattoivat nuo kaikki nyt viimein olla onnellisia, vapaita ja rakastuneita, eikä kukaan muistellut enää mitään menneistä, heillä oli vain tulevaisuus edessä.


~The End~