IRC-Galleria

Jay`s

Jay`s

Come! Try to break me down, Try to kill me, Try to bury me... You can't make it alive

Blogi

- Vanhemmat »

TainnoksiinMaanantai 27.04.2009 04:30

Aamulla minä heräsin,
Ikkunaa minä tuijotin,
Minä taivaan itkevän nään,
Silti tiedän -
Pahin edessä siintää.

Päivällä kaikki pimeni,
Päivällä enkelit katosi,
Jäi kaikki varjoihin,
Elämän rajoihin.

En minä jaksa yrittää,
Ei pää selviä itsestään,
On illalla itkuun helppo nukahtaa,
Syleillä yksinäisyyden seuraa.

Keskellä yötä tuhat kertaa heräten,
Viillellen ja ryypäten,
Matkaa teen minä aamuun taas,
Päivä kohta valkeaa.

Se kumminkaan,
Ei riitä enää,
Köysi kaulaa hiertää,
Ei halu riitä enää,
Veri valuu pitkin seinää.

Siivet katoaa,
Vaivun veteen sakeaan,
Minä yritin hengittää,
Ei vaan tahto riitä enää.

Happi loppuu hiljaksiin,
Vaivun minä veteen,
Tainnoksiin.

Happi loppuu hiljaksiin,
Vaivun minä veteen,
Tainnoksiin.

*~*~*~*~*~*

En yleensä tee tuollaista, mutta kerranpa tuli kokeiltua ja siirsin sen nyt koneelle.

Ja jos joku lukee tämän niin olen tässä yrittänyt puuhailla blogia, siirrellä jotain sinne, mutta no... Mitäpä kummoista siellä ei vielä ole, mutta... Ehkä joku päivä sinne tulee enemmänkin. Minulla on niin paljon kesken.

Toivon kipinäKeskiviikko 22.04.2009 01:28

Yksin tyhjällä kadulla,
Silmät sidottuina,
Kädet kahlehdittuna,
Tunnet miten sinut heitetään maahan.

Ilkkuvat huudot kuuluvat ympärilläsi,
Kipu vihloo vartaloasi,
Mutta kyyneliä et päästä,
Olet päättänyt kestää kaiken.

Äänet katoavat,
Et pääse ylös,
Jäät maahan makaamaan yksin,
Kun tunnet kädet ympärilläsi.

Joku sinut nostaa ylös,
Auttaa sinut kahleistasi,
Avaa sinut siteistäsi,
Ja parantaa kaikki haavasi.

Siipesi revityt,
Sulat kaikki irrotettu,
Tuulelle uhrattu,
Hän tuo ne sinulle takaisin.

Olet ymmälläsi,
Etkä huomaakaan,
Kipu ja tuska katoaa,
Hymyilet.

Mutta aamu sarastaa,
Pimeys on poissa,
Valo sokaisee silmäsi.
Ja kun näet…
Hän on poissa.

Olet ymmälläsi,
Etkä huomaakaan,
Kipu ja tuska katoaa,
Hymyilet.

*~*~*~*~*~*


Tuuli hyväilee sinun hiuksia,
Kun seisot kerrostalon katolla,
Näet koko kaupungin,
Kuinka auringonnousu maalaa sen kullalla.

Olet valvonut koko yön,
Silmät ovat punaiset ja väsyneet,
Koko vartalosi vapisee,
Kun edelleen harkitset viimeistä askeltasi.

Kohotat katseesi,
Katsot taivaalle ja huokaiset;
‘Tämäkö on tarkoitukseni,
Tässäkö elämäni,
Enkö eläkään ikinä onnellisesti?’

Suljet silmäsi,
Hengität syvään,
Annat askeleen pettää,
Vajoat auringon syliin.

Ei elämä ole koskaan tarpeeksi kaunista meille,
Se on epäreilu ja kylmä,
Julmaa ja liian vaikeaa voitettavaksi,
Älä silti sulje silmiäsi.

Kun avaat ne,
Huomaat seisovasikin katolla,
Katsot aamunvalkenemista,
Ja muistat:

‘Aina on tuleva,
Aina on huominen,
Eikä huomisesta tiedä,
Vaikka se olisi elämäni paras päivä’,

Astut pois katon reunalta,
Sydämesi sykkii,
Käännyt ja näet toisen itsesi kaltaisen,
Et olekaan ainoa yksinäisyydessäsi.

Te autatte toisenne pois katon reunalta,
Laskeudutte alas,
Teitä pelottaa,
Mutta katsotte nyt yhdessä huomista.

*~*~*~*~*~*


Minä en myönnä rakastavani kirjoittamista.

Syytön ja SyyllinenTiistai 21.04.2009 23:38

Tämä on eräs hyvin vanha tarina, eräästä hyvin vanhasta ja rakkaasta hahmostani.

näen sinut peilin kautta, lähestyt minua ilman vaateitta ja meinaan kääntyä sinua vastaan. mutta tunnen miten estät sen, kohta makaan lattialla ja suihku tippui kädestäni vierelleni. näen verta lattialla kasvojeni edessä, tunnen rautaisen maun suussani, pään kivusta tiedän minun olevan verta vuotava. kohta en enää muista muuta kuin sanasi:
"tämä ei satu, ei hätää.", kuiskasit van. painoin silmäni kiinni, sekä anelin lopettamista, mutta pian omituinen tunne tuli sisälleni. sinä olit sisälläni. eikä se tuntunut hyvälle. vaikeroin, että lopettaisit, mutta pian minulta meni taju. heräsin suihkun lattialta yksinäni, päähäni koski ja sinusta ei ollut jälkeäkään. horjuvana otin tukea kylpyhuoneen seinästä, astelin verisenä pois suihkusta etsimään sinua. löydettyäni sinut keittiöstä istumasta, et kiinnittänyt minuun huomiota vaan tuijotit jotain tyhjää pistettä edessäsi. silmiäni poltti kyyneleet, palasin takaisin suihkuun ja itkin, annoin kaiken tulla siellä missä kukaan ei sitä nähnyt. huuhtelin veren lattialta, seinistä ja itsestäni, enkä kertoisi tapahtuneesta kenellekään - sen sinä tiesitkin. olen asunut luonasi jo kaksi vuotta, kertaakaan en ole saanut poistua ulos yksinäni, vaikka en ole yrittänyt karata ja sinä tiedät etten karkaisi, mutta ennakkoluulosi ovat vaistojesi esteenä.
tulen taas keittiöön, viittaat minua nukkumaan ja minä tottelen, koska sinä olet myös näiden kahden vuoden aikana elättänyt minut. olet antanut asua luonasi, syödä ja juoda ilman maksua. minun on tarvinnut vain välillä tarvinnut huolehtia eräästä tarpeestasi, eikä minua haittaa polvistua jalkoihisi, ottaa miehisyytesi todistetta suuhuni ja hoitaa hommaani. ei se haittaa minua. en ole ikinä ollut katkera tilanteesta, koska olet pitänyt minua myös välillä hyvänä ja antanut olla lähelläsi, sinä tiedät että olen takertuvainen, enkä kestä nurkkaan jättöä. tottelen sinua sokeasti kuin koira, olen uskollinen loppuun saakka, vaikka löisit halolla päähän niin silti istun kiltisti odottamassa sinua. et ikinä ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, mutta lausumattakin tiedän sen - sinä rakastat minua, niin kuin minäkin sinua.

nyt kumminkin nuo ajat ovat kaukana. herään johonkin vuoteestamme, tiedän sinun tulleen kotiin koska suihkussa virtaa vesi ja juoksen kylpyhuoneen ovelle. vedän oven auki, hymyilen kunnes katseeni kohta sinut. nojaat suihkun seinään. kädessäsi on ase, verta on kaikkialla ja suihku on edelleen päällä. kangistun kauhusta, katselen hädissäni ympärilleni, kohta huomaan kirjeen peilin edessä. astelen kirjeen luokse, kerrot miksi teit tämän. olen kuin kala kuivalla maalla. sydämeni jyskyttää lujasti, katselen ympärilleni taas hädissäni, mutta näen vain kaikkialla sinun punaista vertasi ja reiän päässäsi. nappaan aseen käteeni, lähden pois kylpyhuoneesta, enkä sen jälkeen voi enää katsoa taakse. juoksen ovesta rappukäytävään, lähden huterin askelin alas - pidän kiirettä - saapuessani ulos ovesta sataa kaatamalla. kuulen miten jostain lähestyy auto, kohta näkyy siniset valot ja korvia vihlova ääni tuntuu yltyvän. alan hätääntymään enemmän, joku oli kuullut laukauksen. puristan aseen rintaani vasten, lähden juoksemaan pois, kauas pois. minulla ei ole rahaa, eikä mitään ja kanniskelen asetta ympäriinsä, jolla on tapettu ihminen - rakastettu ihminen. tunnen miten sydämeni aikoo tulla ulos rinnastani, vatsassa velloi, kohta poskille vieri kyynel ja ei aikaakaan kun oli kuin suurinkin vesiputous. mustat kyyneleeni polttivat tuliset arvet ihooni, jokainen helmen kaltainen kyynel oli kuin syövyttävää ainetta ihollani ja sade mikä piiskasi haavoitettua kehoani oli tuhoavaa myrkkyä. juoksin kaupungin läpi, kuulin poliisien autojen äänet takanani ja valot vilkkuivat perässäni - kohta minut saavutettaisiin. juoksin, juoksin ja juoksin, mutta onnekseni et asunut keskellä kaupunkia. kohta oli kumminkin umpikujassa. painoin asetta entistä lujemmin rintaani vasten, kun kuulin poliisien äänen käskevän minun laskemaan aseen. polveni pettivät alta, kaaduin asfalttiin ja pakoni jäi siihen.

ensikerran, kun hahmotin jotain oli jo liian myöhäistä. minut oli viety vankilaan, jossa raiskaajat, murhaajat ja muut hullut olivat vain seuranani. syyllisyys painoi kuin lyijy rinnassani, en saanut nukuttua ja ensimmäiset puolivuotta oli minun pakko homehtua sellissäni yksin, kertaakaan käymättä ulkona. mieluummin olisin ollut jonkun kanssa, jonkun hullun, joka levottomana yönä olisi tappanut minut. öisin kuului valitusta, kuiskailua ja huutoa. porukka oli aivan sairasta. minusta tulisi vielä samanlaista, eikä aikaakaan kun seinäni alkoi täyttyä veri piirroksilla. puolen vuoden jälkeen sormeni oli aivan verillä, koska oli raapinut sormenpääni auki kiviseinän avulla, ihoni oli muuttunut läpi kuultavaksi - olin kuin aave-, hiukseni oli yli pitkät ja punaisten silmieni aluset olivat mustat pussit. kehostani oli tullut laiha, sekä heikko enkä kestänyt enää koko paikkaa pääni alkoi kehittää aivan omaa maailmaansa. ensimmäistä kertaa sellini ovet avattiin, jolloin olin valmis tekemään sen. sellini oli vankilan ylimmässä kerroksessa, vangit päästettiin ulos, otin vauhtia ja kuului kamala kohahdus, kun kaikki katsoivat minua. lensin ilman halki kuin kivi, sekä kohta ikävän rysähdyksen saattelemana makasin maassa yhtenä kuolettavanpunaisena tahrana ja kaikki vangit joutuivat karanteeniin, mutta ainakin minä olin päässyt tuskistani. tai sitten en. pian huomasin, että en päässyt helvettiin enkä sen paremmin taivaaseen. minusta tuli levoton, katkera sielu, joka joutuisi kantamaan elämänsä muistoja hamaan loppuun. en tiennyt lainkaan mitä tehdä, olin entistäkin pelokkaampi ja varovaisempi.

nyt minä vaellan ympäri tätä kurjaa, syntistä planeettaa, enkä kuulu minnekään. en ole elävä, en kuollut. en oli mies, enkä nainen. en ole fyysisesti tunnettavissa, en henkisesti aistittavissa. taidan olla jotain saasteista ilmaa, enkä edes sitäkään. en voi enää puhua kenellekään, koska kukaan ei kuule minua. en voi enää myöskään tappaa itseäni, koska olen sen jo tehnyt, mutta en voi myöskään syntyä uudelleen sillä olen jäänyt varjoksi maanpäälle. olin vanki jo ennen syntymääni, olin vanki elämäni ajan ja olen vanki kaiken jälkeenkin, eikö mikään muutu? haluaisin itkeä, mutta en voi. en tunne enää mitään muuta kuin kaiken ikävän ja tuskan, joka lisääntyy päivä. päivältä isommaksi. nyt katson ympärilleni, näen sinut ja sinä naurat - olet uudesti syntynyt. näytät onnelliselta, tulen lähemmäksi ja kavahdat, jolloin tajuan. minä elin illuusiota, eikä koskaan mitään ollutkaan. minua ei ole ollut, olen vain kuvitellut kaiken ja niin haihdun, kun näen sinun nauravan. minä, jota ei olekaan katoaa vaikka olinkin jo kadonnut.

Päätin ennustaa teille:Tiistai 21.04.2009 01:43

Kohtalonne

Kun tunnet miten ikuinen yö päällesi lankeaa,
Kun tunnet miten metallista tehdyt köydet kietoutuu,
Kun kaikki muuttuu,
Tule sitten minulle puhumaan,
Mutta ennen sitä ei meillä ole keskusteltavaa.

Käännä katseesi pois siitä kaikesta tuskasta,
Älä katso sen välinpitämättömiin silmiin,
Älä kosketa sen kuolettavan kylmää ihoa,
Äläkä ikinä tartu sitä sen ojentavasta kädestä,
Jos sen teet,
Ei takaisin ole paluuta.

Kumminkin pyydän,
Et torjuisi minua,
Et tuomitsisi ymmärtämättä,
Et ristiin naulitsisi kuuntelematta,
Vaikka en ikinä olisikaan sen armon arvoinen,
Olen minäkin vain ihminen.

Se on miekka suoraan läpi rintakehän,
Se on tuhat puukkoa upotettuna selkään,
Se on viattoman verestä tehty luoti,
Suoraan keskelle sitä syvintä ja haavoittuvaisinta,
Tuska ei ikinä turru ensimetreillä.

Ymmärsin sen jo ensi sekunneilla,
Odotinkin vuosia,
Saatoin viimein taas jo hymyillä,
Oikeastaan tein sitä aina,
Vaikka aina tunsin sen viileän kosketuksen ihollani,
Joka tunkeutui jonnekin syvälle sisälleni.

Se tuska turtuu kumminkin joskus,
Ja kun se turtuu tuudittautuu siihen tyhjään,
Eikä koskaan osaa odottaa,
Kuinka se sulautuu,
Ja lopulta se on sinussa yhtä.

Se avaa jälleen silmänsä,
Ne polttaa sinua sisältä,
Tunnet kasvavan voiman,
Jonka jälkeen se syöksyy sisästäsi.

Vapautuu pois kehostasi,
Tuhoa sinut osiksi,
Pieniksi turtuneiksi palasiksi,
Eikä sinusta jää jäljelle mitään,
Jonka kanssa luoda itsesi uudelleen.

Olet turha,
Et ole mitään,
Et koskaan varmasti ole ollutkaan,
Eikä sinua varsinkaan kukaan tule koskaan kaipaamaan,
Älä siis itke,
Jos sinut joskus näin tuhotaan,
Se tapahtuu kaikille,
Mutta toiset eivät sitä vain huomaa.

Eläkää rauhassa te kaikki,
Leikkikää onnellisia loppuelämänne,
Ei elämä ole suurta näytelmää kummempaa,
Se joka parhaiten pelaa,
Se kaiken saattaa kestää

- Ja jos ette usko itsenne… Hyväksykää siis kohtalonne.

Rakkauden VuoksiMaanantai 20.04.2009 15:42



Älä pelkää, ole vahva, älä esitä, ole oma itsesi, kyllä minä palaan ja tartun ojennettuun käteesi. Autan sinua jaksamaan, autan jaksamaan kaiken sen pahan ja paskan, jota kannat sisälläsi, kun et anna muiden auttaa. Minä tiedän sinuun sattuvan, mutta en voi auttaa, olen jo mennyt, olen jo kaukana. Minä jaksan odottaa aikaasi, mutta jaksatko sinä? Pystytkö olemaan siellä, erossa minussa, kaiken sen kylmyyden keskellä?

*~*~*~*~*~*

Tokiossa vallitsi kuolettava hiljaisuus, se oli laskeutunut jokaiselle kadulle ja kujalle. Teillä vallitsi myös usva, läpikuultava ja kaunis usva, joka kumminkin viestitti sanomaa, minkä vain yksi ymmärsi. Yksi joka oli tuntenut hänet kauan sitten.

Kuului kilahdus, kun tyhjä viinilasi laskettiin lasiselle parvekkeen pöydälle. Savu nousi vaalean tuhkakupin reunalla palaavasta savukkeesta, minkä kalpean vaalea käsi nosti vieden rohtuneille huulille ja pian savu kohosi ilmaan suurempana pilvenä, kun ne puhallettiin ulos sieraimista.

Kyo istui parvekkeella katsellen alhaalla vallitsevaa usvaa. Maisema näkyi yleensä suoraan merelle, mutta nyt siellä näkyi epämääräiset pylväät ja hahmot, jotka vaelsivat tyhjillä kaduilla vailla määrän päätä. Savuke paloi taas tuhkakupin reunalla kunnes se hetken kuluttua itsekseen sammui. Parveke oli täynnä kynttilöitä, sekä tyhjiä viinipulloja, joita kuorrutti moniväriset talikerrokset.

Siellä sinäkin saat taas vaeltaa, kaikkien niiden muiden keskellä...

*~*~*~*~*~*

Silloin oli vielä kesä, kesän viimeisiä päivä. Tuuli puhalsi merellä, sekä sai sen pinnan aaltoilemaan – pinnan jonka auringonlasku oli saanut palamaan liekeissä, aivan kuten taivaan rannankin. Muistan miten ihastelit sen kaunista väriä, kun minä taas ihastelin sinun kauniita piirteitäsi, jotka olin niin monesti, niin läheltä nähnyt ja koskettanutkin, mutta en ikinä niin miten olisin halunnut. Olisin halunnut tuntea jokaisen uuman ja uurteen sinussa, maalata ihosi sormillani ja putsata sen huulillani, en ikinä halunnut satuttaa sinua.

Käännyit äkisti, sekä punastuit, punastuit kauniimmin kuin se taivaalla palava hehku. Hymyilin sinulle, kun sinä yritit hymyillä takaisin, mutta se jäi hyvin pieneksi, sekä olemattomaksi, ei sellaiseksi kuin yleensä. Olin päättänyt, viimein minä aion toimia, en enää aio odottaa, koska muuten minun käy niin kuin sen eilisen elokuvan päähenkilölle – jään yksinäni elämään, kun löydät toisen, johon rakastut yhtä voimakkaasti ja vahvasti kuin minä sinuun.

Astelin paljain jaloin luoksesi, kohotin leukaasi ja sormeni lähti poskeltasi, kävi huulillasi, sekä päätti viivan toiselle poskellesi. Maalasin kasvoillesi hymyn, hymyn jonka näin sen muodostavan – olin erittäin ylpeä ja tyytyväinen. Olin avaamassa suutani, kun sinun lämmin, siro kehosi painautui vasten omaani ja sai minut hengähtämään hiljaisesti, mutta tiesin sinun kuulleen sen.

”Älä puhu” ,kuiskasit ja en voinut kuin nyökätä. Painoit huulipunalta maistuvat huulesi omilleni – ne eivät vielä silloin olleet rohtuneet – ja maistelin makuasi, sekä tunnistin sen sieltä joukosta. Se oli suloinen ja samalla kirpeä, kuten sinäkin, aivan kuten sinäkin, ja aivan kuten olin kuvitellutkin aina. Maistellut suussani. Se oli kuin kesän ensimmäinen mansikka, se oli kuin talven ensimmäinen lumisuudelma, se oli kuin höyhenen kevyt kosketus, mutta silti se tuntui kestäneen ikuisuuksia. Molemmat katselimme toisiamme silmiin etsien vastauksia. Niissä näkyi himoa, sekä kaksi samaa kysymystä ja kaksi samaa niihin kuuluvaa vastausta.

Kaasin sinut hiekalle pehmeästi, kuulin miten se piti nauttivaa ääntä, aivan kuten sinäkin minun käydessä hitaasti suutelemaan kaulaasi, tietä paitasi kaula-aukolle. kieleni piirsi paitasi rajat, pidit silmiäsi kiinni ja käytimme kommunikaatioon vain kehojamme. Vedin paidan yltäsi, samalla katselin sen alta paljastuvaa kauneutta, sekä täydellisyyttä – melkein kuin uneksin, se oli vain parempaa kuin uneksiminen. Kosketin sormenpäällä vatsaasi, se värähti kevyesti, sekä sai sinut tirskahtamaan. Mielessä kiitin onnea siitä, että ranta oli autio ja kello muutenkin sen verran, että ei siellä muita edes kävisi, jos joku ylipäätään kävi.

Kieleni laskeutui pehmyelle ihollesi, se taiteili siihen koukeroita, tekstiä, laulun sanoja, ja sanoja sinusta. En tiedä pystyitkö aistimaan, mutta minä en edes saanut pidettyä mielessäni mitä kirjoitin. tulin taas kaulallesi, vein huulet huulillesi. Vastasit suudelmaan, sekä kuin ajatuksesta avasit huulesi päästäen minut tekemään sinne vierailevaa matkaa.
Olin hellä, niin hellä kuin vain rajuilta otteiltani osasin. Henkäisit suuhuni tukehtuneesti käteni piirrellessä näkymättömiä merkintöjä jo reisiesi pintaan sivellen niitä aina polville ja takaisin.

Nousin vetääkseni oman paitani, mutta et antanut vaan vedit minut kunnolla päällesi, kun kätesi alkoivat taitavasti availemaan nappeja, eikä sinulla mennyt hermo niiden osoittauduttua vaikeiksi. Oma kärsivällisyyteni oli hukassa, mutta en halunnut pelästyttää joten vain tulin mukana yrittäen lievittää halua sinua kohtaan ajattelemalla jotain todella kamalaa, mutta mieleeni tuli vain kerta, kun näin Dien runkkaamassa vessassa. Mutta se riitti, ajatuskin jostain muusta.

Ei mennyt kuin paitani jälkeen hetki niin sain ihastella kehosi piirteitä ilman ensimmäistäkään estettä, tai näkösuojaa, tai sitten piilossa. Minulla oli lupa käydä sinun jokainen ihosolusi yksitellen läpi katseellani. Mieleni teki kertoa miten kaunis olet, miten ihana olet, miten solisluusi näyttää ihanilta ja suorastaan enkelimäisiltä – miten enkelimäinen muuten olet -, mutta silmäsi kielsi minua sanomasta mitään.

Tunnuit huulien alla pehmeältä, hiekka painoi paljaita polviani, mutta en voinut edes kuvitella miltä ne tuntui sinun selälläsi, sinun selälläsi jossa selkäranka piirtyi kauniina venytellessäsi käsiä, tai taivuttaessasi itseäsi eteen, sekä sieltä
hitaasti taakse. Ilma viileni, yö pimeni, mutta me ihastelimme toisiamme kunnes sinä sitten kosketit haarojani ja muistin taas miten veri tuntui pakkautuvan tykyttävänä juuri siihen kohtaan kehoani. Halu leimahti liekkien lailla silmiini ja sinun halusi vastasi huudolla takaisin. Suutelimme kerran, se oli hellä ja pehmeä, mutta samalla tulinen ja himokas. Lähdin taas alaspäin kehoasi, pysähdyin nuolemaan solisluutasi ja toivoin ajan voivan pysäyttää enemmäksi kuin hetkeksi, mutta haluni vetivät minut liikkeelle.

Sormet voiteli sinun kylkesi läpinäkymättömällä maalilla, joka valtasi sinut iäksi minulle, se merkitsi sen kauniin tunteen muistiinsa, että vielä kotona yksin istuessani tuntisin sen kihelmöivän tunteen. Kieli keskeytti matkansa napaasi, se kutitteli ja piirteli sille sydämiä sormieni hyväillessä lanteitasi, jotta saisin sinut rennoksi, vieläkin läpikotaisemmin. näykkäsin vatsaa hellästi, mutta sitten oli aika, kurottauduin korvallesi. puhalsin sen syövereihin ja ennen kuin huomasitkaan näykkäsin korvan lehteä äkkivarmasti ja samalla kaksi sormeani tunki sisällesi. Vingahduksesi kaikui korvissani, sekä hengästynyt vivahde mielessäni joutuessani olemaan niin lähellä. Katselin sinua silmiin, sanoit ettei sinua sattunut ja olisit valmis jatkamaan – tai niin minä sen tulkitsin. Liikuttelin sormiani sisälläni vieden sinut taas hukuttavan suudelman pyörteisiin ja lisäsin vielä kolmannenkin, sekä toivoin sen riittävän. Annoin taas hetken tottua, kun jatkoin suudelmaa antaen kätteni valmentaa sinua tulevaa, joka voisi olla aluksi suurempaa kipua kuin odottaisit ja sitten se äkkiseltään muuttuu sellaiseksi nautinnoksi, että aistit ovat turta loppujen lopuksi.

Viimein nostit lantiotasi, se oli merkki minulle, että olisit valmis. Vedin sormeni ulos sinusta, kohotin kasvoni kaulaltasi ja rintakehältäsi katsoen sinua kasvoihisi. Hymyilit ja se tarttui omillekin kasvoilleni. Taivas oli muuttunut mustaksi, satiiniseksi lakanaksi jolle oli kaatunut sinun hilepurkkisi ja olit laskenut peilin sen päälle – ajatus tuntui hyvältä, muttei läheskään niin hyvältä kuin sinä siinä lähelläni. Vaihdoin kanssasi viimeisen suudelman, kertoen katseessani etten aikonut satuttaa sinua, en ikimaailmassa.

Hitaasti asetin lantion omallesi ja erektion aukollesi, huomasin sinun jännittävän. kosketin toisella kädellä poskeasi, silitin sitä helläsi ja hyväilin lanteillani omiasi antaen oman kovuuteni hieroa omaasi. Se tuntui helpottavan oloasi ja päätin asettua uudestaan. kädet pitivät lantiostasi, katseeni oli silmissäsi kunnes sitten työnnyin sisääni ja ne kuumat supistukset ympärilläni kumminkin pakotti minut sulkemaan silmäni. Kuuma ja huulen purennalla tukahdutettu huokaus pääsi huuliltani, jota säestit ynähdykselläsi. Pidin itseäni paikoillani, sekä lanteitasi, kun et tiennyt mihin suuntaan ne oikein asettaisit. Odotin sinun avaavan silmäsi, kysyin oliko kaikki hyvin ja vastasit katseessasi, että oli.

Kokeilin kerran, vedin itseni hitaasti melkein ulos ja itselleni aivan tuskallisen hitaasti työnnyin takaisin. Liikuit allani, hymisit hiljaa itseksesi hymysi muuttuessa hitaasti siksi, että olisit voinut nauttia muutakin tätä ennen kuin sen hattaran huvipuistossa, missä koko bändin voimin kävimme alkavan loman kunniaksi. Sitä oli ollut hiuksissakin ja naurahdin, kun sitten tunsin lantiosi työntyvän ylöspäin vaativasti ja huomasin sinun lisää janoavan katseesi.

Mietin hetken vielä. Laskin itseni sitten täysin halujeni varaan, työnnöt oli hitaita ja säännöllisiä, lisäsin siihen säännöllisyyteen poikkeavuuden ja nopeutin. Siitä alkoi tulla tanssia. Tanssissa on tietty pohja, joka opetellaan, siihen lisätään uudet askeleet – poikkeavuudet - ja sitten annetaan rytmin nopeutua. Kolmas vaihe oli, kun vein käteni elimellesi, joka hankasi välissämme. Aloin opettamaan sille samaa, mutta se vauhti millä sitä opetin oli lujaa ja se oppi paljon nopeammin. Käteni pääsi kiinni rytmiin, joka oli saanut sinun äänesi kuuluviin. Tunsin sinun nauttivan äänen sisälläni asti, se meni selkärankaani myöten ja työnsi kaikki ajatukset sumeiksi. Olin kuin taivaassa. Kaikki ne yöt, kun olen nukahtanut siihen, että mietin miltä tuntuu nukahtaa sinun viereesi ja tuoksuusi, miettiä miltä tuntuu tuntea paljas ihosi omaani vasten. Kaikki oli totta, kaikki oli parempaa, kaikki oli vain niin satumaista.

Pääsi heitteli suunnalta toiseen, ihomme alkoi kiiltelemään hiestä ja tunsin miten hiekka takertui polttavalta tuntuvan ihoni pintaan. Tiesin, että en ollut enää kaukana. Tiesin, että sinä et ollut enää kaukana. Pitkitimme silti nautintoa viimeiseen asti. Annoimme koko öisen rannan kuulla äänemme, joita sinä pidit kuuluvampina. Ne jäisivät ikuisesti sinne, ne kaikuisivat vielä monena loppukesän yönä.

Viimein tunsin sen, se tunne sai kehoni niin jännittyneeksi, että olin varma muuttuneeni patsaaksi. Pystyin kuulemaan miten neste suuntasi nuolen tavoin kehossani kunnes lävisti portin, joka purkautui sinun sisääsi ja se, että tiesin minun tulleen nautinnosta huokaillen nimeäsi sisääsi sai sinut tekemään samoin. Pystyin olemaan hiekassa allasi nähden miten selkärankasi kaari tuli esiin taipuessasi kaarelle ja tullessasi siihen meidän väliin, kädelleni.

Hetken olimme paikoillamme, molemmilla silmät kiinni, eikä sanoja sanottu vieläkään. Hitaasti yhtä aikaa avasimme silmämme ja rentoutimme lihaksemme antaen katseittemme kohdata. Molemmat näytti päälisin puolin onnekkailta, mutta sisällä velloi suru, tässäkö se oli ollut, en ollut aiemmin tajunnut, ettet ollutkaan halunnut muuta. Kohottauduit ylöspäin ja minä nousin tieltäsi. Putsasin sääriäni ja sinä selkäsi. Kummatkaan ei katsonut toisiaan pukiessaan, katseet oli erisuunnissa. Sinun oli Tokion värivaloissa ja minun jossain taivaan ja meren yhtymäkohdassa, kaukana horisontissa, jossa jossakin uusi maailma alkaa.

Molemmat sai vaatteet ylleen, käännyttiin ja katsottiin paikkaa missä olimme naineet, mistä ne kääntyivät toisiimme. Emme enää saaneet sitä kommunikaatiota väliimme. Yhteistuumin painostavan hiljaisuuden kanssa liikuimme kadulle, jossa ei ollut ketään. Asuimme erisuunnissa, sekä vain heilautimme kättämme hyvästeiksi ja mumisimme ’ hyvää lomaa’ –toivotukset.

*~*~*~*~*~*

Kyo nojaili parvekkeen metalliseen kaiteeseen täysi viinilasi kädessään. Polvi oli vasten lasia, kun katse harhaili merelle päin sen usvan läpi. Hän näytti siltä ettei ollut nukkunut moneen vuoteen. Silti hän hymyili utuisesti, sekä siltä näyttäen, että olisi mielenterveystarkastuksen tarpeessa. Punaviini pyöri lasissa, kun pienellä ranneliikkeellä sai koko lasin kallistumaan uhkaavasti joka suuntaan, että oli ihme ettei nestettä lentänyt yli kaiteen.

*~*~*~*~*~*
Oli tällainen samanlainen sää, seisoin nojaten parvekkeen kaiteeseen rööki rennosti suupielessäni roikkuen, kun sitten kuulin puhelimen soivan. riensin sisään tupakan kanssa tajuten vasta sitten, että ei niin voinut tehdä. Katsoin soittajaa, se oli Die ja mietin mitä hän mahtoi minusta haluta. Huomasin sitten savun nousevan katon rajaan ja pian palohälytin alkoi soida, sekä juoksin parvekkeelle takaisin potkaisten parvekkeen oven kiinni.

”Die, miten oikein-” ääneni vain katosi kuullessani Dien hätäisen selityksen, enkä ehtinyt enempää miettiä, koska ääni ei kuulunut läimäytin puhelimen kiinni ja heitin tupakan parvekkeelta. Juoksin nopeasti ulko-ovelle, hälytin hälytti edelleen. En ehtinyt ottamaan edes avaimia, tai takkia, kun juoksin jo kahdeksannesta alas ja sieltä lähdin juoksemaan tuttua reittiä Shinyan asunnolle.

Kolme muuta bändin jäsentä istui portailla, eikä kukaan nauranut minun tullessa henkihieverissä puuskuttaen talolle. Kaikki näyttivät itkeneiltä, kaikki näyttivät olevan purskahtamassa itkuun, mutta minun takia he näyttivät sitä pidättelevän. Purin huultani, mitä oikein oli tapahtunut? En ollut saanut kunnolla selvää Dien selostuksesta,

Huojuvin askelin liikuin kohti ovea, sekä tunsin sydämeni pulssin nousevan koreaksi ja kavahdin, kun ystäväni kosketti minua. Astuin sisään, kaikki näytti olevan ennallaan, mutta silti kaikki tuntui niin kuolleelta, sellaiselta, että se olisi ollut jo pitemmänkin aikaa niine hyvineen. Liikuin varoen tietäen kolmen muun miehen tulevan jäljessäni, katselin huoneisiin, kun sitten tulin aivan niin pitkälle eteiseen, että näin olohuoneeseen.


Olohuoneen keskellä, keskellä valkoista koko lattiamattoa makasi liikkumaton olento, joka nätti aivan sinulta – sinulta Shinya. Puristin käsiäni nyrkkiin, purin huultani päätäni pudistellen. Sanoin ettei se voinut olla totta, mutta mitä lähemmäs tulin, mitä enemmän näin niitä pisaroita jotka oli kuivunut ja lopulta lammikon, joka muodosti sinun kaltaiselle olennolle – kuin - siivet – ikään - sillä matolla, sitä varmempi olin, että se olit sinä ja sitä varmempi olin myös, että olit kuollut.

Tunsin kamalaa tarvetta oksentaa, tunsin pakottavaa tarvetta itkeä, tunsin tarvetta huutaa, raivota, potkia tai mitä vain. Halusin, että joku tulee sanomaan tämän olevan huonoa pilaa, mutta ei, en saanut ketään tulemaan sanomaan sitä. Vieressäsi oli myös viesti, sekin oli verellä kirjoitettu matolle. Veri oli taiteiltu kaunokirjoitukseksi, sinun käsialaksi, mutta loppu puolella se oli jo epäselvää, mutta saadessani viimein hahmotettua mitä siinä luki valahdin kalpeaksi.

Tipautin itseni polvilleni välittämättä siitä, että kuulin tovereitteni jossain kaukana huutavan ettei se auta. kouristukset valtani kehoani, sekä värähtelin niin vihasta, raivosta, rakkaudesta kuin surustakin. Sinä olit sittenkin rakastanut minua, sinä olisit sittenkin halunnut enemmän. Nyt olit poissa, enkä ikinä saisi sanoa sinulle edes kunnollisia hyvästejä. Lopulta lyyhistyin itkemään vasten elotonta rintaasi, kuulin sydämesi pysähtyneen. Kyyneleeni kastelivat verisen paitani, itkin vasten sydäntäsi toivoen voivani pelastaa sinut, toivoin voivani jäädä sinne ikuisesti kanssasi, mutta en saanut. Tunsin miten minuun tartuttiin ja minut riistettiin luotasi. Muut miehet raahasivat minut väkisin pois luotasi.

Minut tuotiin kotiin, he jäivät luokseni katsomaan, että pärjäisin ja eivät antaneet minun tehdä mitään tyhmää, - niin kuin sinäkin olit sanonut: ’..älä tee vuokseni mitään typerää..’ Lopulta itkin itseni uneen, tuskaiseen uneen ja niin kävi aina vain uudestaan.

Näin painajaisia, sekä unia joissa sinä vielä olit kanssani, mutta se ei enää lohduttanut, kun herätessäni muistin sinun kalpeat, kylmät ja hymyilemättömät kasvot, sekä silmiesi tyhjän katseen. Joten aloitin uudestaan itkemään. Puoleen vuoteen en päässyt kuin kerran ylös sängystäni kunnolla, se oli silloin, kun tulin muistotilaisuuteesi ja minut sai sieltäkin raahata kotiin jotta en olisi hypännyt hautaasi. Olimme tehneet ratkaisun, että sinut tuhkattaisiin ja puolet laitettaisiin hautaan ja puolet annettiin minulle, sekä saisin viedä ne minne ikinä haluaisin.

Vuosi oli kulunut, täsmälleen vuosi siitä, kun olimme olleet rannalla yhdessä. Silloin tiesin mitä tehdä, puin takin ylleni ja kävelin rantaan. Katsoin auringon laskua läpi sen hämyisen usvan, joka oli lisääntynyt siihen päivään. Odotin tuulta ja sen tullessa kevyenä hipaisemaan poskeani tiesin olevan aika. Laskin sinut tuulen mukaan.

”Olet vapaa, nauti siitä ja anna tuulen kuljettaa sinut paikkaan parempaan. Anna minulle anteeksi tyhmyyteni ja sokeuteni, en nähnyt sinussa sitä palavaa rakkautta, joka edelleen minussa leimuaa sinua kohtaan ja päätit tukahduttaa sen ainoalla toisella tavalla. Haluaisin niin sanoa sinulle, Shinya, että minäkin rakastan sinua” ,puhuin yksin yönpimeyteen. Huokaisin raskaasti seisten siinä aamuun asti ja tiesin eläväni sen ainoan yhteisen yömme uudelleen sinä päivänä. Tiesin sen tulevan vielä monen monituista kertaa uudelleen, yhtä tuskaisena ja kivuliaana, mutta nyt tiedän myös sinun rakastaneen minua, mikä lievittää helpotusta suuresti.

*~*~*~*~*~*

Nyt tuosta kaikesta oli kulunut jo kymmenen vuotta, bändiä ei ollut, eikä Kyo ollut pitänyt heihin mitään yhteyttä. Säännöllisesti vain kävi haudalla viemässä kukkia ja hoitamassa tietäen toistenkin käyvän siellä. Häntä oltiin yritetty tavoitella, mutta lopulta ystävät olivat luovuttaneet ja hän näki heidät enää vain vanhoissa levyissä. Muisti kaikkien iloiset kasvot, muisti miten oltiin yhdessä naurettu ja iloittu, muisti myös sen päivän, kun oli hymy kaikkien huulilta kadonnut, eikä enää hänen huulilleen sen jälkeen palannut.

*~*~*~*~*~*

Tuuli siveli miehen ihoa, sekä hyväili kuiskeellaan tämän korvia ja antoi tutun maun kantautua huulilleen. Paljaat jalat tunsi metallin viileyden ja paljas käsi karhean kiven. Katsoi alas silmät tuskasta vuotaen, se oli viimein kasvanut liian suureksi yksin kannettavaksi. Joi viimeisen tipan viinilasistaan, päästi sen putoamaan ja näki sielun silmin miten se pirstoutui vasten asvalttia.

Nyt oli hetki, hän katsoi viimeisiä säteitä, pudisteli päätään ja huokaisi. Oli aika viimeisen päätöksen, viimeisen ratkaisevan päätöksen.

*~*~*~*~*~*


Shinya nojasi porttiinsa hymyillen, kun näki odottamansa ihmisen tulevan. Toinen juoksi kovaa kyytiä miehen luokse, Shinya lähti vastaan ja rutistivat toisiaan itseään vasten niin pitkään kuin jaksoivat. Katsoivat sitten toisiaan silmiin, hymyilivät ja katsoivat lisää, pidempään. Sitten huulet kohtasivat toisen, sekä valo otti heidät haltuunsa, eikä heistä enää kuullut kuin niinä loppu kesän öinä, kun tuuli jaksaa levittää kahden enkelin salaista tarinaa, joka jokaisen elämässä joskus tulee korvaan kuiskimaan: ”Älä puhu”.

Ja pidän tätä edelleen omistettuna idean antajalleni (muistatkohan enää itse?)

Kaunis vai Hirviö?Maanantai 20.04.2009 15:35


Kaikki istuivat hiljaa ja katsoivat yhtä miestä odottavana. Tuo mies omasi pinkit hiukset ja näytti juuri niin syylliseltä kuin pitkin. Koko kämpässä ei edes tiedetty mitä pitäisi ajatella, mutta tuon yhden ainoan mielestä se oli hauskaa ja hupaisaa - muiden mielestä koko juttu oli painajainen. "Soita, Hide”, lausuu sitten yksi, joka vetää muut mukanaan ja päästää nuo treenikämpästä edelleen. "Soita hänelle ja kysy itse!" tiuskaisee Hide tuon perään ja saa pahan mulkaisun. "Minä en jättänyt Yoshikia sen takia, että hän värjäsi hiukset vaaleista punertaviksi, kun sanoit että pitäisit enemmän punatukkaisesta”, tuo sihahti ja pamautti oven perässään kiinni, Hiden istuessa tuijottamassa puhelinta.

Se miksi Yoshiki ei ollut ilmestynyt, oli alkanut viikko sitten Hiden mennessä möläyttämään Tokyo Doemessa esiintyessä, että tykkäisi punertavahiuksisesta miehestä, kun lämppärit olivat esiintymässä - heidän rumpalinsa oli kuulemma kuuma juuri siksi. Yoshiki oli ottanut sen loukkauksena ja tuo raukka oli lähtenyt kotiinsa. Illalla, kun Hide oli mennyt pyytämään anteeksi ruusukimpun kanssa ja punahiuksinen Yoshiki-raukka oli tullut avaamaan oven, oli tuo purskahtanut ensimmäiseksi nauruun. Sitten kun tämä oli nauranut, oli tuo ruvennut miettimään asiaa ja lopulta ilmoittanut ettei voisi seurustella Yoshikin kanssa, koska tuo oli yksinkertaisesti pilannut ulkonäkönsä - se oli ollut vitsi, mutta paisui riidaksi. Yoshiki otti uudelleen itseensä, ja kun tuo herra otti itseensä lensivät ruusut maljakossa päin seiniä ja kokovartalopeiliä, eikä Hideä haluttu enää sinne. Sen tuloksena Yoshiki ei ollut sitten tänään ilmestynyt harjoituksiin, ja seuraava keikka olisi jo kahden päivän päästä. Hide olisi pulassa jos Yoshikista ei kuuluisi.

*~*~*~*~*~*

Hiljainen huokaus karkasi asunnosta, joka sijaitsi melko lailla Tokion ruuhkaista keskustaa ja aivan ylimmässä kerroksessa ullakolla, jossa sijaitsi vain kaksi muuta asuntoa hänen omansa lisäksi. Yoshiki oli epätoivoinen, kun tuijotti omia punaisia silmiänsä. Hän ei olisi halunnut jättää Hideä sen takia, mutta se millaisiin mittoihin koko riita oli mennyt... Se kadutti häntä. Ja kun Hide oli lähtenyt, ei hänestä ollut huutamaan anteeksipyyntöjä toisen perään. Tuo oli kiskonut kaikki kahden viimevuoden tapahtumat ja viat esille, jotka oltiin vasta sovittu. Koko suhde oli kuin yksi iso lankakerä, missä oli kymmeniä solmuja ja sillä ompeleminen oli liian vaikeaa, sekä jälki sotkuista. Siirtää kihartuvan suortuvan kasvoiltansa ja käänsi katseen pois peilistä. Hän näytti tosiaan hirveältä, aivan kuvottavalta - miksi piti olla niin idiootti ja mennä tekemään jotain sellaista vain toisen pitämiseksi? Askelsi hiljaksiin kohti keittiötä ja laskee lasillisen vettä, eikä edes vilkaise vastaajaan jonne bänditoverit olivat jättäneet viestejä, joita ei kumminkaan ollut kertaakaan vaivautunut kuuntelemaan. Hän istahtaa sohvalle ja kutsuu valkoisen kissan syliinsä, jääden silittelemään sitä pienen hymyn noustessa huulilleen, kun kuulee kissan alkavan kehräämään onnellisena. "Ainakin sinä vielä pidät minusta..." kuiskaa toiselle ja sulkee silmänsä nukahtaen jälleen keskellä päivää, eikä taaskaan sänkyynsä.
Sirpaleet kimmelsivät edelleen lattialla ja oli ihme, ettei niiden seassa ollut jommankumman heidän verta, mutta onneksi molemmat osasivat varoa - ja molemmat olivat niin laiskoja, että mieluummin istuivat ja katselivat ikkunan takaa avautuvaa maisemaa, kuin kävelivät ympäriinsä.

*~*~*~*~*~*


Ovikellon soidessa Yoshikin sydän hyppäsi kurkkuun ja hän tipahti sohvalta, kissan ollessa kadonnut jo makuuhuoneeseen kehräämään hänen petaamattomalle sängyllensä. Huokaisee hiljaa, lähti askeltamaan ovelle, siirteli hivenen postia ja ovisilmään katsomatta avaa oven, nähden sen pinkkihiuksisen miehen siellä seisomassa, ja tuijottaa tuota ilmeettömänä. "Pääsenkö sisään?" tuo kysyi varoen, ja koska Yoshiki oli edelleen aavistuksen uninen, ei hän osannut sanoa eikä vaan lähti ovelta kohti olohuonetta, astuu parin rappusen alemmas ja kulki suoraan ikkunalle. Tokio oli maalautunut taas kauniisiin väreihinsä, ja ne eivät silti pilanneet hänen tähtitaivasta kokonaan, mitä mielellään katseli monia tunteja päivässä. Huokaisee hiljaa jälleen ja kietoo kätensä ympärilleen. "Miksi olet täällä?" hän kysyy hiljaa ja kääntyy katsomaan, nähden tuon pienen miehen kyykyssä ja rapsuttamassa hänen pikkuistansa leuan alta - kissa oli aina liikaa pitänyt Hidestä ja Hide tuosta, joskus kävi melkein mustasukkaiseksi. Nyt ei jaksanut välittää, vaan halusi tietää mitä tuo teki hänen luona. Hänen, hirviön, johon koko maailman rumuus ja kuvottavuus oli pakattu. Hide nousi, vilkaisi ympärilleen ja tuli sitten varoen lähemmäs, mutta jäi silti niin kauas etteivät he olisi voineet edes metriäkään lähemmäs tullessa koskettaa toisiansa. "Minä... " tuo aloitti ja vilkaisee eriparisia sukkiansa - kaapista ei ollut löytynyt muita, ja ne olivat näyttäneet parilta. "Minun pitää tulla pyytämään anteeksi..." tuo lausuu tukahtuneena, eikä se näyttänyt tekevään häneen minkäänlaista vaikutusta. "Onko sinulla tupakkaa?" tuli Yoshikin ruusunvärisiltä huulilta ja tuo vilkaisee sitä miestä, joka kaiveli taskuansa, toi askin ja sytkärin niitä pyytäneelle ja peruutti muutaman pienen askeleen tuntien Yoshikin hiusten tuoksun, kun tuo astuu hänen ohitse parvekkeelle.
Kylmä kaide sai kyynärpäät palelemaan, kun Yoshiki nojasi siihen sytyttäessään savukkeen joka oli huulien välissä. Veti sen kitkerää savua suuhunsa, päästäen sen syksyisen tuulen mukana kulkemaan kaupungin ylle ja sieltä ehkä jonnekin merelle tai minne vapaa tuuli ikinä halusikaan kulkea - kenties mantereelle, tai toiseen universumiin. "Yoshiki... Ethän sinä koskaan polta, valitat minullekin sen pilaavan keuhkoni”, kuuluu Hiden ääni aivan hänen takaansa, mutta tuo pitkä, kiharahiuksinen mies päätti olla kuuntelematta. Hän halusi polttaa, olla jotain samanlaista kuin tuo ja leikkiä välinpitämätöntä kuten tuokin joskus saattoi tehdä ollessa koppavalla tuulellansa. "En, mutta tänään minua huvittaa polttaa", hän toteaa tyynesti ja karistaa tuhkaa savukkeen päästä, jota piteli nyt hetken etu- ja keskisormensa välissä. "Aivan..." lausuu Hide hiljaa ja päätti mennä sisälle, ei se asia tuolla ulkona selviäisi. Toinen kumminkin tulisi sisään, kun siltä tuntuisi.
Hide katselee ympärilleen pimeässä asunnossa, käy sytyttämässä valot ja kohtaa sotkun jollaista ei ollut koskaan toisen asunnossa nähnyt vallitsevan. Yoshiki oli heistä aina rauhallisin, siistein ja pitkäpinnaisin, miksi tällainen epäjärjestys ja tuho kertoivat, ettei mies selvästikään ollut laisinkaan niin hyväksyvä tilannetta kuin oli riitelyn jälkeen alkanut olettaa. Hide alkoi siivota ja samaa aikaa Yoshikin poskille vieri lämpimiä kyyneliä, jotka kumminkin vain tipahtelivat paidanrinnuksille, kaiteelle ja alas Tokion kadulle, kun mies oli liian passiivinen pyyhkiäkseen niitä.
Tunti kului ja Hide oli hivenen siivonnut, sekä antanut Nekollekin ruokansa, jota tuo oli niin suloisesti käynyt häneltä pyytämässä, kun hän oli pistänyt tiskiä koneeseen. Hän oli myös siivonnut sirpaleet ja laittanut hieman paikkoja järjestykseen - ei Yoshikin sopinut asua sellaisessa asunnossa, joka näytti kenen vain asunnolta. Mies vilkaisi ulos ja kurtisti kulmiansa, kun tuo edelleen vain seisoi siellä, se aikoja sitten palanut savuke käsissänsä. Sitten, sitten äkkiä etu- ja keskisormen ote irtosi ja tupakka tippui kohti maata. Yoshiki tuli sisään ja oli kuin ei huomaisikaan mitään. "Mitä teet täällä vielä?" tämä kysyy viileästi, kun jäi seisomaan siihen keittiön suureen oviaukkoon, jonka vuoksi koko keittiö näkyi olohuoneeseen ja olohuoneesta näki keittiöön. "Yoshiki..." lausuu Hide ja katselee tuota epätoivoisenakin. Hän niin toivoi, että he voisivat puhua, ja se että hän lausui tuon nimen niin, näytti saavan tuossa vain inhon väreitä aikaan. Hänen oli pakko astua lähemmäs, laskea kätensä tuon olkapäälle ja tuo kavahti taemmas, miksi pinkkihiuksinen näki sittenkin olevansa parempi perääntyneenä. "Anna minun sanoa eräs asia, jonka sinä itsekin tiedät todeksi.." tuo kuiskasi ja puraisi huultansa, keräten kumminkin sen rohkeutensa ja nostaa tuon kasvot omiansa kohti. "Olet kaunis, eikä kukaan voi kieltää sitä. Et sinä ole hirviö... Minä olen, kun menen aukomaan idioottimaisuuksia ajattelematta. Ole kiltti, ja tule ainakin sinne konserttiin, koska muuten ne tappavat minut ja ei ne ole tehneet mitään. Se olin minä..." tuo puhui hiljaa, irrottautui ja kulki eteiseen, mistä katosi rappukäytävään. Yoshiki oli tuntenut sen hyvän tuoksun ja ihanan olon, kun tuo oli sanonut, että hän olisikin kaunis, muttei silti voinut itsepintaisuuttaan kohottaa katsettaan lattiasta, vaan teki sen tuon jo aikaa sitten kadottua. Tosin ei niin kauan, että kun hän palasi parvekkeelle, ehti hän nähdä miten tuon pinkit hiukset siellä 15kerrosta alempana vilahtivat talon pienellä parkkipaikalla.

*~*~*~*~*~*

Kaikki muut olivat paikalla, ja tuijottivat taas vihaisesti Hideä, joka odotteli siellä konserttipaikan parkkipaikalla, että Yoshiki ilmestyisi jollakin ilmeellä. He olivat jo viisi minuuttia myöhässä ja lämmittelybändi soitti jo toista ylimääräistä kappaletta. Lopulta se ei enää voinut jatkua, lämmittelybändi kutsuttiin pois ja heidät ajettiin lavalle. Ihmiset hurrasivat, kunnes hallissa vallitsi hiljaisuus ja kaikki katselivat hämmentyneinä ryhmää, josta se kaikista kaunein olento oli jättänyt tulematta. "Missä Yoshiki?!" kuului yleisön seasta närkästynyt huudahdus, joka aiheutti supinaa koko halliin ja bändiläiset katselivat avuttomina toisiaan, varsinkin Hideä, joka oli kaikkien mielestä vastuussa tässä. "Yoshiki... " aloitti Hide ensiksi mutisemalla itsekseen, mutta sitten oli pakko hakeutua kunnolla mikrofonin ääreen, jotta koko sali kuulisi hänen sanansa. "Yoshiki..." lausuu mikrofoniin, joka jostain syystä vingahti ja hän pelästyi, koko yleisön ollessa tyrmistynyt. Hän hikoili jo nyt ja kaikki tuntui menevän kuin painajaisessa, kun tunsi äkkiä kosketuksen takanansa. "Yoshiki on myöhässä”, lausuu tuo hymyilevä olento, joka näytti aivan enkeliltä. Yoshiki oli saapunut juuri lavalle uusissa, hohtavan vaaleissa hiuksissansa, valkoisissa nahkahousuissa ja avonaisessa kauluspaidassa. "Pahoittelen, mutta kauneuden eteen täytyy tehdä töitä", hän jatkoi mikrofoniin ja Hide huokaisi helpotuksesta, vilkaisten muiden ilmeitä jotka näyttivät viimein hyväksyviltä. "Eikä tarvitse, olet kaunis muutenkin”, avasi hän suunsa ennen kuin edes tajusi mitä sanoi ja joku päästi suustaan 'aww' – äänteen, ja kohta se kuului koko yleisöstä. Hidelle se toi rohkeutta ja tuo käänsi Yoshikin katseen itseensä. "Ei sinun tarvitse tehdä mitään, kun jumala siunasi sinua muutenkin enkeleiden kauneudella ja taivaallisella seksikkyydellä", tuo virnisti. Yoshiki oli hämmästynyt, muttei kumminkaan jostain syystä osannut olla tuolle vihainen. "Kuten aina..." mutisi Pata toisista heidän takanansa Toshille, joka huudahti: "Suudelkaa!"
Koko yleisössä käväisi kohahdus ja molemmat miehet, sekä vaalea että pinkkipäinen, vilkaisivat yleisöön, mutta Hide oli nopeampi Yoshikia. Tuo oli tullut jo lähemmäs miestä, oikeastaan työntänyt pois mikrofonin luota, jotta Toshi pääsisi paikoilleen ja painoi huulensa vaativina tuon huulille. Toshin taputtaessa koko halli remahti raikuviin aplodeihin, Yoshikin käsien kietoutuessa Hiden ympärille. Nuo nauttivat pitkän ikuisuuden toisistansa, kun sitten irrottautuivat, sekä Hiden johdolla palasivat mikrofonille. "Haluan näin kertoa teille kaikille faneille, että olen idiootti ja pyydän anteeksi maailman kauneimmalta mieheltä, joka osoitti minulle rakkautensa maailman suloisimmalla tavalla. Hän värjäsi hiukset punaiseksi ja minä nauroin”, tuo selitti. Yoshiki katseli koko touhua hivenen ihmeissänsä, mutta toisaalta tuota naurattikin jo. "Anteeksi, Yoshiki”, Hide lausui ja se hänet herätti taas ajatuksistaan, sekä hymyili nähdessään tuonkin hymyilevän. Heidän hymynsä olivat tarttuvia, molempien hymy oli niin valloittava, että kun toinen heistä hymyili niin sitten he hymyilivät koko ajan - sekin sai muut jäsenet joskus turhautumaan melkoisen pahastikin. "Ja kiitos, Yoshiki ja Hide, meillä on nyt vielä hikisiä ja musiikin täyteisiä tunteja edessämme, että irrottakaapa toisistanne, menkää paikoillanne, koska nyt meidän pitää... Mitäs meidän pitää... Aivan! Meidän pitää päästä tekemään tänne jotain ikimuistoista... jos-tuo-äskeinen-ei-sitä-jo-t arpeeksi ollut... Mitä luulette oliko se?!" Toshi alkoi höpistä omiaan, kun oli unohtanut jo koko sovitun illan ohjelman. Ne kaksi olivat vaaraksi koko bändille.

*~*~*~*~*~*

Kun keikka oli ohi ja he olivat vetäytyneet puolituntia sitten takahuoneeseen - missä Yoshikin ja Hiden oli ensi alkuun ollut vaikea edes katsoa toisiansa - niin eihän heitä kohta saanut edes irti toisistaan siksi aikaa, että voisivat mennä haastatteluun, joten he jäivät kaksin takahuoneeseen muiden mennessä. "Anteeksi, että utelen herra Hayashilta, mutta... Tuliko tuo pullistuma housujen mukana?" virnistää Hide maatessa Yoshikin päällä sohvalla, ja sai Yoshikin punehtumaan, mutta virnistämään varsin suloisesti ja vähän huvittavasti, kun kokeili olla kierokin siinä samalla. "Voi olla, voi olla... Tai sitten se tuli tuossa äsken, kun sinä leikit minun housujeni alla kädelläsi... Herra haluton", naurahtaa Yoshiki, joka sulkee sitten tuon punapääksikin luokiteltavan miehen huulet omillaan, pitkien sormiensa hyväillessä tämän niskaa ja nauttiessa tuon hurmokseen vievästä tuoksusta.
Kymmenen minuuttia oli ohi ja Yoshikin paita oli lattialla, eikä Hidellä kauaa olisi housua, kun kaksi aikuista miestä kiusasi toisiaan vihjailevilla kosketuksilla, huulilla, puhalluksilla ja kevyillä näykkäisyillä. Hide juuri nyt oli merkitsemässä enkelinsä kaulaa, jossa jo muutama jälki oli löytänyt paikallensa, kun Yoshiki hengähti varsin kiimaisena. "Tiedätkö... Ehkä meidän ei pitäisi... Täällä... ymmh..." lausuu tukahtuneesti, kun nyökkää oven taakse, jossa toimittajat laumoilivat, jotka varmastikin halusivat tietää mitä heidän touhunsa olivat taas lavalla olleet. Hehän olivat vasta kesäkuussa ilmoittaneet erostaan - se oli virallistettu heidän seurustelunsa aikana vain neljä kertaa ja jokaisen kerran jälkeen Pata oli sanonut, että koska ne kaksi palaavat yhteen ja he joutuvat taas yhteen turhaan lehtitilaisuuteen, mihin vasta vuosi sitten bändiin ilmestynyt Heath oli todennut, että ainakin saavat ylimääräistä julkisuutta ja oli nauranut kuten muutkin - kaikki paitsi Hide, eivät nuo koskaan nauraneet oikeastaan ennen kuin taas olivat sopineet.
"Niin... Ei täällä, mutta..." Hide kohottaa kulmiaan ja pukkaa tuon toisen lantiota ehdotellen. "Kai sinä kumminkin ajattelet samaa kuin minä?" tuo kysyi vain ja molemmat virnistelivät. Siistivät hitusen, hipsivät hakemaan tavaransa joita kaipasivat ja takaovista katosivat Yoshiki omalle autolleen, kun Hide paineli omalle punaiselle Ferrarille. He kurvasivat pihasta yksissä tuumin ja kisasivat Hiden asunnolle, jossa heidät vastaan otti Hiden musta koira, joka myös rakasti Yoshikia yhtä paljon kuin hänen kissansa Hideä. Heidän suuntansa oli nopeasti valittuna, ja makuuhuoneesta kantautuvat äänet piti naapurit varmasti tietoisina siitä, että Hiden huoneistossa tehtiin taas jotain tavallista suurempaa rakkautta.

*~*~*~*~*~*

Seuraavana aamuna vaaleat ja pinkit hiukset meni sekaisin keskenään violeteilla satiinilakanoilla, joiden päällä lepäsi myös musta koira tuhisemassa. Vaaleampi mies oli käpertynyt tummemman kainaloon ja molempien ilmeet olivat hyvin nautinnollisia. Edellinen yö oli mennyt myöhään ja koirakin oli heitetty vain pikaisesti siinä välissä Yoshikin toimesta. Hide oli sillä välin tehnyt itsestään kermavaahdolla kuorrutetun jälkiruuan, jolle Yoshikin oli lämpimästi vain nauranut ennen kuin oli tarttunut houkutukseen.
Toinen heräsi ensin ja sormet löysivät saman tien rintakehällään lepäävän pään luokse, ja hellästi ne sekoittuivat vaaleisiin hiuksiin, tukistaen niitä hellästi ja niin ettei herättäisi toista - ei olisi koskaan mitään niin mukavaa, kuin ensin herätä itse ja sitten katsella toisen heräämistä. Hide hymyili hiljaksiin, kun katseli tuota olentoa vierellänsä, jonka reisi oli painunut hänen jalkojensa väliin. Ja jos sormet välillä eksyivätkin niskalle tunsi hän tuon kauniisti piirtyvät nikamat. Yoshikia kauniimpaa olentoa ei ollut kukaan varmasti nähnyt maanpäällä. Jokainen tuon kasvonpiirre, vartalon uurre ja selässä löytyvä nikama, ne olivat täydellisiä, ja Yoshikin nenä oli aivan äärettömän kaunis hänestä. Hän todella taisi rakastaa Yoshikia, vaikkei ollut sitä koskaan tuolle tainnut kunnolla ja tosissaan myöntääkään. Se oli vain niin vaikeaa. Jatkoi tuon kiharaisten hiusten paijaamista ja hyräili hiljaa, kuullen sitten miten mies alkoi hiljalleen heräämään, sekä säikähti. Hänen pitäisi tehdä jotain. Aamusta piti tehdä ikimuistoinen, jotain mitä Yoshiki ei koskaan unohtaisi. Hän livahti vielä kun kerkesi, varoen vaalean alta, lähti huoneesta, mutta palasi sinne melko nopeasti takaisin ja selvästi etsi jotakin. Availi laatikoita ja jätti kaikki ne auki, kun viimein löysi rasian ja näytti tyytyväiseltä. Kyllä, tämä olisi tarpeeksi ikimuistoista. Hän pisti avaamansa laatikot ja kaapit kiinni, askelsi keittiöön ja alkoi keittää kahvia, hyräillen hiljaa ja tunsikin kohta käsien kietoutuvan takaa päin. "Täällä tuoksuu hyvältä..." vaalea kehräsi ja Hide naurahti. "Kahvi", lausahti ja kääntyi, nyt Yoshikin nauraessa. "Minä ajattelin sinua..." tuo totesi ja he suutelivat, kun samalla Hide haki etsimänsä asian, työntäen sen piiloon pöydältä. "Tiedätkö... Sinun pitäisi varmaan lähteä”, hän lausuu ja Yoshiki näytti pettyneeltä. "En minä muuten, mutta minun pitää mennä hoitamaan asioita, nähdään sitten illalla”, lisää Hide ja katsoo tuota silmiin, sekä suukottaa suupieltä. "Hyvä on..." lausuu Yoshiki, joka olisi vielä voinut jäädä tekemään vaikka mitä tuon toisen kanssa.
Puolessa tunnissa he molemmat olivat vaatteissa ja lähdössä asunnosta, he kulkivat yhdessä alas sekä suukottivat toisiaan alaovella. Sitten Hide, kun oli jo päästämässä irti Yoshikin kädestä, 'muisti' erään asian. "Yoshiki, voitko viedä tämän Toshille?" hän kysyi ja nappasi pahvirasian taskustansa, sekä kohotti kulmiaan. "Haluan pyytää anteeksi, siellä on Patalle ja Heathillekin anteeksipyyntölahjat..." toteaa tuolle, sekä hymyili. Yoshiki nyökkäsi, vaikka tunsikin itsensä nyt ulkopuoliseksi. Häntä naitiin ja pyydettiin sanoin anteeksi, ja kavereilta sitten pyydettiin lahjojen kanssa anteeksi. Suutelee Hideä vielä kerran ja he varmistavat ajan, kun hän lähti sitten vieraspaikalla olevalle autolleen, minne kuskinpaikalle päästyään kaivaa rasian laukustaan. Hän jäi katselemaan sitä huultaan purren, sekä päätti kurkata - halusi hän tietää mitä siellä oli. Avaa varoen nauhan ja sitten kannen. Silmänsä suurentuivat, kun hän näki hopeisen kaulaketjuun pudotetun, valkokultaisen jalokivisormuksen. Sydämensä meinasi hypätä kurkkuun, kun näki Hiden kasvot ja valkoisen paperilapun jossa oli vaaleanpunaisella kirjoitettu kysymys: 'tuletko miehekseni, Yoshiki?' ja perässä sydän. Hän haukkoi henkeänsä ja katseli tuota, sormusta ja lopultansa rupeaa nyökyttelemään päätään, kyyneleiden tipahdellessa jälleen poskillensa. Hide avasi oven ja halasi vaaleaa. "Älä itke, ei se noin kamalaa voinut olla..." kuiskaa tuolle ja nuuhkaisee tuon hiuksia, Yoshikin naurahtaessa itkunsa keskellä. "Mutta... Hide... Joo. Minä haluan tulla mieheksesi..." kuiskaa tuolle ja vetäytyi niin, että pääsi koskettamaan huulillaan ensin kevyesti tuon huulia, mutta lopulta suuteli oikein kunnolla. "Olet aivan ihana..." kuiskaa vielä ja niiskuttaa itsekseen. Hide nosti Yoshikin autosta, potkaisi oven kiinni napattuaan avaimet virtalukosta ja lukitsi ovet. "Nyt mennään takaisin, ei minun tarvitse hoitaa mitään tänään”, hymyili ja kantoi tuon sänkyynsä, jossa he jälleen suutelivat.

*~*~*~*~*~*

Illalla Hide oli kadonnut keittiöön, kun Yoshiki oli nauttimassa kuumasta kylvystä, mistä tuo saapui valkoiseen satiinitakkiinsa kietoutuneena - hänellä oli ollut siellä tavaroita ties kuinka kauan ja tämä oli niistä ehkä lempiasustuksensa toisen luona. "Ajattelitko sinä antaa sen minulle?" kysäisee sitten, kun näkee tuon kuorruttaman kermakakun ja kuulee kohta kolme muuta ääntä takanaan, sekä punehtuu.
"Ei vaan meille”, toteaa Toshi, joka oli hänen vasemmalla puolellaan ja kohta hän näki Heathin ja Patan vasemmalla. "Näytä se sormus, se on kuulemma tosi arvokas ja Hide on ostanut sen jo kauan aikaa sinua varten - ennen kuin te aloitte olemaan..." selittää Pata, joka oli ollut joskus tuon mukana sitä ostamassa, muttei koskaan ollut saanut nähdä sitä - Hide oli halunnut Yoshikin näkevän sen ensimmäisenä, kun hän vaan antaisi sen tuolle. "Oikeasti?" kysyy hän tuolta mieheltä ja vilkaisee sitten tuoretta kihlattuansa. "Oikeasti.." lausui Pata ja hymyili Hidelle. "Aika... hmmh... Liikuttava ja vaikuttava teko sinulta, kultaseni”, virnistää, kun piti vasenta kättään noiden kolmen tutkailtavana ja samalla hymyili tuolle miehelle, jota katsellessaan hänen silmät syttyivät pilkehtimään ja huulille kaartui yötaivaankin valaiseva hymy.

*~*~*~*~*~*

Myöhemmin he vasta kihlattuna parina istuskelivat sylikkäin sohvalla alastomina, kun muut olivat kadonneet ja jättäneet heidät rauhaan. He katselivat toisiansa... Hide Yoshikin hiuksia ja Yoshiki Hiden kaulaa jolle hengitteli. "Yosh... Yoshiki~... Ymmh... Tuo kutittaa~" valittaa mies, jonka korvan taakse vaalea oli juuri kerinnyt puhaltamaan ja hymyili onnellisena. "Hyvä”, tuo vain vastasi ja virnisti. Hide vilkaisi toista kulmaansa aavistuksen kohottaen ja kröhäisi. "Aivan... Minun kiusaaminen aina on hyvä”, tämä toteaa Yoshikin itsestään selvänä pitävän asia ääneen. "Tietenkin..." lausui vain ja hiljaisuus jatkui heidän välillään, muttei se ollut vaivaantunut. Miten olisi, kun hehän melkein olivat yhtä?
"Lopetathan tupakoinnin nyt?" kysyy sitten äkkiä joku, ja rikkoi hiljaisuuden. Ja koska Yoshiki ei polttanut oli se ääni siis tämän vaalean, joka nosti kasvonsa Hiden kasvojen luokse tuijottaakseen tätä silmiin. Tosin tuon silmät olivat kiinni, mutta tämä avasi ne virnistäen. "Miksi minun pitäisi se nyt lopettaa, kun ei se ennenkään ole häirinnyt?" tuo kysäisee hivenen huvittuneena. "En halua sinun kuolevan" , saa nopean vastauksen ja huulien mutristuksen. Mies haroi sormillaan pinkkejä hiuksiansa, sekä hymisi. "En minä mihinkään kuole, niin meidän rakkaus ainakin on kuolematon", tuo vastasi ja hiljensi Yoshikin lisäkysymykset suudelmalla.



~ The End ~


Kaikki oli ohi, ihmiset itkivät ja joka puolella hän näki vain mustaa. Kihlaus oli purettu, kun bändi oli hajonnut vuosi sitten Heathin ampuessa Toshi lavalla, syyttäen Toshia Yoshikin kanssa pelehtimisestä - se ei ollut totta. Hide ei ollut halunnut kuulla sitä, kihlaus oli purettu ja sormus lepäsi nyt jossakin ojanpenkassa ruostuneena, kun Yoshiki itki suruaan parvekkeella. Se ei kumminkaan johtunut hajoamisesta, kihlauksen purkamisestakaan enää, vaan siitä että hänen mahdollisuutensa olivat viimeinkin kadonneet. Hän oli eilen ollut baarissa erään vanhan koulukaverin kanssa, ja samassa baarissa oli istunut hänen Hidensä, joka oli käsittänyt asiat väärin ja siitä oli syntynyt taas riita. Hän oli joutunut jäämään selvittämään sotkua, johon kuului muutama kaatunut pöytä, musta silmä ja lasinsirpaleita. Hide oli päässyt karkuun. Hän oli juossut tuon kotiovelle, joka oli seuraavassa korttelissa ja ovi olikin ollut auki. Mutta kun oli astunut sisään, hän ei ollut löytänyt Hideä vaikka oli huhuillut. Viimein hän oli tajunnut, että vessan oli lukossa ja sieltä hän oli saanut tuon päällensä, kun tämä idiootti oli hirttänyt itsensä. Nyt istui Hiden päätä sylissään pidellen tämän parvekkeella ja toivoi, että voisi saada tuon takaisin. Kyyneleet tuntuivat hapolta ja koko vartalonsa lyijyltä, joka ruostuisi ja vanhentuisi liian nopeasti. Samasta hetkestä se oli lähtenyt, kun oli miehen nähnyt elottomana jaloissansa ja raahannut mukanaan sinne. Piti tuota rintaansa vasten, yrittäen tätä ruumiinlämmöllänsä tuoda takaisin. Mutta Hide oli lähtenyt jo pois, eikä hän halunnut myöntää sitä itsellensä. Lohduton itku ei edesauttanut asiaa. Hänellä ei ollut bändiä, hänellä ei ollut miestä, hänellä ei ollut kihlattua... Ja ennen kaikkea hänellä ei ollut Hideä. Hänellä ei ollut mitään, koska ei ollut Hideä. Vuosi oli ollut hirveä ja hän halusi unohtaa kaiken. Oli purrut huulensa verelle ja Hiden valkoinen paita oli muuttunut jo täplikkääksi kauluksesta.
Nousee väristen ylös ja astui lähemmäs kaidetta, roikottaen kuollutta miestä edelleen kainalossa. Hän ei huomannut naapuria jonka kaljatölkki kolahti lattialle, kun tuo tajusi Hiden roikkuvan elottomana hänen kainalossa. Tuo juoksi sisään soittamaan poliisille, mutta sillä ei ollut siinä kohtaa enää väliä. Hän laski Hiden hetkeksi maahan, kun siirsi tuolin kaiteen vierelle ja nosti tuon sitten rintaansa vasten, kohotti kätensä surkeana tuon poskelle ja hymyili. "Hide... Kaunis Hide... Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle..." supattelee tuolle ja puisteli päätään. "Mutta älä pelkää... Minä tiedän... Sinä olit oikeassa... Meidän rakkaus on kuolematonta... Sinä rakastat minua vielä. Sinä tiedät, etten pettänyt... Minä en ikinä pettäisi... En ikinä pettäisi sinua... Se oli Pata Toshin kanssa..." supattaa tuolle ja nousi kaiteelle seisomaan, pitäen kiinni tolpasta ja miehestänsä, joka oli hänen rintaansa vasten painuneena. "Minä rakastan sinua, Hide... Rakastan sinua..." kuiskaa tuolle, suukottaa tuota, kohottaa katseensa eteenpäin ja astuu tyhjyyteen antaen heidän yhdessä lentää kohti enkeleiden maata, silmät puristuneina kiinni. "Anna anteeksi, odota, minä tulen ja otan sinut kiinni!" huusi vielä pudotessansa suoraan kahden poliisiauton väliin ja luidensa murtuessa sekä veren lentäessä kohti taivasta, minne sielunsa suuntasi, lähti juoksemaan kultaisia portaita, joissa Hide jo matkasi kohti kirkasta valoa ja juuri ennen taivaan portteja, hän sai napattua kiinni tuon jalasta. "Hide... Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi ja näki kuinka Hide hymyili, ojensi hänelle kätensä. "Minä tiedän sen, siksi päätin tehdä rakkaudestamme nyt viimein ikuista”, kuiskaa tuo lempeällä äänellä ja niin he kaksi varjoa, hukkuvat taivaalliseen valoon, jonka sisällä, he nauttivat ikuisesta rakkaudesta.

~The End~

Sain tämän haasteena Prudelta ja vaaditut kohdat on täytetty, mutta listaus on kadonnut, koska koneeni heitti kaikki tiedostoni datataivaaseen (rauhaheidän sieluilleen) ja pelastin vain sen minkä pystyin.

- Vanhemmat »