IRC-Galleria

Äiti, Isä

Käteni ovat pienet. Älkää odottako minulta täydellisyyttä, kun sijaan vuoteeni, kun piirrän kuvan, kokoan palapeliä tai heitän palloa.

Minun silmäni eivät ole nähneet maailmaa niin kuin teidän silmänne. Antakaa minun tutkia sitä omalta tasoltani ilman tarpeettomia rajoituksia.

Kotityöt eivät katoa minnekään, mutta minä olen pieni vain vähän aikaa. Olkaa hyvä ja
käyttäkää aikaa tästä ihanasta maailmasta kertomiseen.

Tunteeni ovat herkkiä. Yrittäkää ymmärtää tarpeitani. Kohdelkaa minua niin, kuin haluaisitte itseänne kohdeltavan.

Olen arvokas Luojan lahja. Pitäkää minusta hyvää huolta, asettakaa minut vastuuseen teoistani, antakaa minulle suuntaviivat elämää varten ja pitäkää minut kurissa rakkaudella.

Tarvitsen rohkaisuanne kasvaakseni, älkää siis olko
liian kriittisiä. Yrittäkää korjata käytöstäni ilman, että arvostelette minua ihmisenä.

Antakaa minulle vapaus tehdä päätöksiä. Sallikaa minun epäonnistua, niin voin oppia virheistäni. Sitten tulen olemaan valmis tekemään sellaisia päätöksiä, joita elämä minulta aikuisena odottaa.

Älkää tehkö uudestaan töitäni, jotka minä olen jo tehnyt. Se saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi, että en kykene vastaamaan odotuksianne.
Tiedän, että se on vaikeaa, mutta älkää verratko minua sisareeni tai veljeeni.

Älkää epäröikö lähteä yhdessä pois viikonlopuksi. Lapset tarvitsevat lomaa vanhemmistaan, aivan kuten vanhempien pitää joskus irtautua arjesta. Tämä on hieno tapa myös osoittaa meille lapsille, että olette keskenänne onnellisia.

kyllä sitä voikin ihmisellä olla paha olo... kaikki tuntuu vaan kaatuvan päälle. Missään ei ole mitään järkeä, ja kaikki näyttää synkältä. Tuntuu että edessä on pelkkiä valintoja, joista ei kuitenkaan tässä elämässä selviä. Yksin on vielä vaikeampaa. Onko se todella niin, että elämme jossain illuusiossa, jota pidämme täydellisenä? Vai onko kaikki jotain isoa suurta suunnitelmaa? Joskus sitä vaan havahtuu, ja miettii miksi kaikki tapahtuu... onko kaikki pakko kärsiä yksin, vaikka ystäviä olisikin ympärillä? On turhauttavaa, kun mihinkään ei ole oikeita vastauksia. On vaan itse tehtävä päätökset, ja elettävä niiden kanssa loppuelämä, ja katsoa vierestä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ahdistaa. Miksi henkinen kipu on useimmiten raastavampaa kuin fyysinen? Arvet jää kuitenkin kummastakin, mutta henkisen kivun arvet vaan pystyy repimään auki helpommin.. Koska sitten oikein helpottaa? Onko aina pakko elää yksi vaihe eteenpäin, ja jättää muut taakseen? Miksi? Sen kun joku osaisi kertoa. Kyyneleet valuu pitkin poskea, toinen toisensa jälkeen. Mutta siltikään olo ei helpotu. Rinnasta puristaa, ja olo on sietämätön. Ahdistuksen voi lähes tuntea käsin. Ehkä vaan ei ole vaihtoehtoa. On vaan tyydyttävä osaansa, ja jatkaa matkaa.. On hyvästeltävä Rakkaimpansa, ja päästää irti.

Ehkä se aurinko vielä nousee, ja näyttää valon. Ehkä ystävä tulee ja tarttuu käteeni, ja osoittaa mulle tien. Ehkä tuuli vinkuu korvaan vastauksia, ja yö sinetöi kaiken.
Onko mun pakko enää herätä? Kun sattuu niiin paljon...