Lopen uupunut...
sitä minä olen...
Miksi jatkaa eteenpäin,
kun edessä päin ei ole mitään?
Miksi yrittää nostaa päätään,
kun kaikki kuitenkin kulkevat ylitseni?
Miksen voisi vain jäädä maahan makaamaan?
Se olisi parempi kaikille...
Öisin,
istun valveilla,
asioita mietin,
sinua ajattelen
ja mietin...
mikä meni vikaan?
Ehkä tiedän,
ehkä en...
Kerro sinä minulle...
Kaipuu kalvaa sisintäni
ja kun sinua katson
lähelläsi olla tahdon...
Mutta
sitten näin hymyn toisen,
se hymy minua aina piristää...
En tiedä,
haluanko sinut,
vai hänet...
En tiedä,
miten jaksan...
Kaikki painaa niskaan...
kuljen kyyryssä,
koko ajan enemmän ja enemmän
lopulta kaadun
ja menehdyn tuskan alle
Kotona...
kuuntelen...
enkä kuule ääniä
kodin onnellisen...
kuulen ääniä
kodin rikkoutuneen
Kotona...
en jaksa olla...
Tahdon pois...
jonnekin,
jossa ei tarvitse ajatella,
ongelmia,
jotka täällä odottavat...
Koetan jaksaa,
ajattelemalla
ystävyyttämme,
joka välillä minulle voimaa antaa,
joka välillä minulta voimaa vie...
Joka kerta
sinut nähdessäni
tahdon vain sinua halata...
ja pahan olon pois itkeä...
Lopen uupunut...
sitä minä olen...
Sitä tiedä en,
kauan vielä matkata jaksan elämän junan kyydissä...
Monesti
olen meinannut junasta jo nousta,
mutta aina
joku on nykäissyt minut takaisin junaan...
Ehkä pian
junasta elämän
lopullisesti nousen
ja jään asemalle seuraamaan
kuinka se matkaa jatkaa,
mukanaan ystäväni nuo
vähäiset,
mutta arvokkaat ja rakkaat...
Toivottavasti ymmärrät, rakkaani...
Lopen uupunut...
sitä minä olen...