IRC-Galleria

Kyllä aika menee sitten nopeasti. Olen tässä viime aikoina muistellu miten kummipoikani oli vasta vähä aikaa sitten pieni ja nyt se on jo koulussa. Huvittavaa kuulla aina Jonilta miten ei oikein taho olla koulussa hauskaa kun osaa jo kaikki asiat mitä tähän mennessä on opetettu. Joni nimittäin opetteli itse jo aikasessa vaiheessa lukemaan ja kirjoittamaan ja isoveljen koulukirjoja tutkimalla ja sen kanssa pelejä pelaamalla netissä ja pleikkarilla oppimyös samalla englantia.Välillä siis yllättää minut aivan jollain mielenkiintoisella kysymyksellä englanniksi ja täti saa olla ihmeissää ja miettiä päänsä puhki että mitäs se tarkoittaakaan kun se tuntee sellasia sanoja joita ite ei tunne.Eikä siskon pienimmäinenkään ole paljoa jälessä...alkanut jo vähä tapailemaan lukemista,mutta ei mitenkään aktiivisesti.Hän on taas lahjakas liikunnallisesti ja taiteellisesti. Vanhin pojista taas on kielellisesti erittäin lahjakas..osaa englantia paremmin kuin minä. Ja vastaha nää kaikki oli iha pienii vauvelei. JOtenkin ei aina tajua tuota ajan kulua.

Samalla tulee myös mietittyä että siitä on 12vuotta kun isä kuoli, että millaista minun elämä olisi tänäpäivänä jos isä eläisi. Tai oikeastaan mietin että millaista olisi jos isä eläisi, että miltä se tuntuisi. Olisinko niin läheinen äidin kanssa, sillä tietyllä tasolla olin aina enemmän isäntyttö pienenä.

Rakkaan serkun kuolemastakin tuli vuosi täyteen...jotenkin ei vaan vieläkää käsitä. Tai käsittää mutta ei halua hyväksyä, vaikka olenkin hyväksynyt ja hyvästellyt. JOtenkin tuntuu ristiriitaiselle.

Innoistuin rekrykoulutukseen hakemaan. Ärsyttää kun omalta alalta ei tahdo sitten millään saada pidempi aikaista työtä,varsinkaan sellaisesta paikasta mistä eniten pitäisi. Jotenkin liian suppeaa tarjontaa, ettei voi hyödyntää erikoistumistaan...aina vaa tarjolla mummojen hoitoa erilaisissa paikoissa. Haluaa jotain muuta siis. TOivottavasti pääsisin siihen koulutukseen. Saisi hieman vaihtoehtoja tähän työllistymiseen.